Suhtautuminen Kekkoseen tuntuu olevan asia, jossa tarvitaan psykologista näkökulmaa jotta asenteiden takana olevat tekijät paljastuisivat. Suhtautuminen Kekkoseenhan on muuan niistä keskustelun jyrkistä vedenjakajista, jossa esim. keskustalaiset ja demarit ovat olleet rajusti eri linjoilla. Kärjistetysti sanoen mielipiteet ovat jakautuneet niin, että Kekkosen elämäntyötä ja persoonaa tuntuvat kunnioittavan ne, jotka Lipposen politiikkaa ja persoonaa inhoavat, ja päinvastoin. En ole juuri nähnyt poikkeusta siihen sääntöön, että Kekkosen tai Lipposen nostaminen jalustalle on valinta, joka merkitsee samalla toisen pudottamista mutaan.
Tällaisessa ehdottomasssa suhtautumisessa ei voi olla kyse asiaperusteisesta asennoitumisesta, vaan mitä suurimmassa määrin henkilöön kohdistuvasta ihannoimisesta tai vihasta. Jos kyseessä olisivat asiat, siis mitkä tahansa asiat, mielipidejakautuma ei voisi olla niin jyrkkä, vaan löytyisi myös sellaisia yhdistäviä tekijöitä, joissa molemmat saisivat osakseen kiitosta tai arvostelua. Tällaisia yhdistäviä asiaperusteita ei kuitenkaan ole tälläkään palstalla ilmennyt, vaikka puheenaolevat henkilöt ovat ehkä eniten keskustelua herättäneitä. Jokin muu on siis otettava asenteiden selitysperustaksi, ja tämä jokin muu voi minusta olla vain psykologia.
Molemmat yllämainitut poliitikot ovat niin sanotusti vahvoja - oikeastaan poikkeuksellisen vahvoja - johtajia. Vahvaan johtajuuteen liittyy automaattisesti se, että johtajaan joko luotetaan tai häneen otetaan torjuvasti etäisyyttä. Mitä vahvempi johtaja, sen henkilökohtaisempaan valintatilanteeseen "alamaiset" joutuvat. Tällainen asenteiden polarisaatio on yksi psykologinen seikka, joka selittää jotain siitä miksi Kekkosta ja Lipposta joko ihaillaan tai inhotaan.
Vahvat johtajat ovat kannattajilleen vähän samanlaisessa idolin asemassa kuin teini-ikäisille ovat heidän samaistuskohteensa, rock- ja elokuvatähdet yms. Tämä ei ole naiivi toteamus, vaan yksinkertainen psykologinen tosiasia. Ihailu saa helposti suhteellisuuden- ja todellisuudentajuttomia piirteitä, ja jos vahvan johtajan karisma pannaan toiseen vaakakuppiin ja tosiasiat toiseen, ei ole kysettäkään siitä etteivätkö karismaattiset tekijät painaisi enemmän. Mitä vahvempi johtaja, sitä enemmän hänellä on varaa valehdella. Kynnys jäädä valheista kiinni on korkealla, mutta jos se joskus jostain syystä ylittyy, vahva johtaja putoaa raskaasti ja rajusti. Silloin hänestä voi tulla kaikkein halveksittavin olento maan päällä.
Tällainen vahvaan johtajuuteen liittyvä potentiaalinen vastavaikutus on nähdäkseni jossain määrin toteutunut Kekkosen kohdalla. Eläessään hän nautti laajaa ja vankkumatonta kansansuosiota, ja yksin hänen korostunut valta-asemansa jätti hänen jälkeensä tyhjiön, jota kukaan ei pystynyt täyttämään. On valtamekanismien psykologian kannalta ymmärrettävää, että poliittiset valtataistelijat omaksuivat Kekkosen jälkeen paljon kekkoskielteisiä asenteita. Se on tavallaan haaskalla olemista - kritiikin kautta jokainen pystyi omimaan itselleen palan siitä mahdista, joka Kekkosen valtakakusta oli jaettavissa.
Vahvan johtajan kannattajissa on myös aina ääriainesta, joka palvoo ja suorastaan rakastuu johtajaan. Tällainen palvonta ja rakkaus näyttäytyy esimerkillisesti maailmannhistorian suurissa diktaattoreissa, joiden alamaisten keskuudessa nauttima suosio on karmaiseva ja joskus analyyseissa torjuttu tosiseikka. Hitler oli palvonnan kohde, myös Stalin - mutta koska vain valistunein osa historiankirjoituksesta on "psykologisoivaa", kernaammin unohdamme heidän nauttimansa palvonnan ja keskitytymme kertaamaan niitä hirveyksiä joita he niin omalle kansalleen ja kuin muille tekivät. Voisimmekohan nostaa kansasta esille edes jonkun yksittäisen palvonnan ääritapauksen ja tarkastella mikä on hänen psykologiansa? Millaisia psykologisia voimia vaikuttaa kiihkeässä vahvan johtajan palvojassa?
Vaikka se tuntuu ehkä oudolta, ei ole suinkaan harvinaista, että esim. pop-idolin kiihkeä ihailija lopulta tappaa ihailunsa kohteen. Esimerkiksi John Lennonin tappoi ihailija. Miten tämä on selitettävissä? Kysymys on siitä että vahva johtaja halutaan omistaa kokonaan - ja jollei tällainen omistava rakkaus saa huomiota tai jonkinlaisia "vastarakkaudeksi" tulkittavia merkkejä, seuraa vihaa ja tuhoamistarve. Aina, etenkään aikuisten ihmisten maailmassa, ei päädytä tappamaan ihailun kohdetta, vaan "tapetaan" tämä henkisellä tasolla, eli käännytään kannattajasta vastustajaksi, ihailijasta syväksi inhoajaksi.
Loukatun ihailijan kosto on joka tapauksessa hirveä. Erityisen hirveä se on silloin jos ihailija on persoonallisuusvammainen, esimerkiksi narsisti, jonka koko olemassaolo on jatkuvaa oman itsen tarkkailua, vaikutusyritystä muihin ihmisiin ja haavoittuvaa kiitoksenkipeyttä. Loukattu narsisti voi käpertyä koko loppuelämäkseen mitätöimään loukkaajaansa - ja hänen tulikivenkatkuisissa julistuksissaan ei puutu "asiallisia tosiseikkoja" joilla hän todistaa kaikille entisen idolinsa kaikinpuolisen halveksittavuuden. Historia antaa myös esimerkkjä siitä, miten toista vahvaa johtajaa ihaileva vahva johtaja, kuten Stalin joka rakasti Hitleriä, joutuu täydelliseen shokkiin kun toinen pettää yhteisen asian. Stalinhan oli piilevästi homoeroottisesti suuntautunut ja paranoidisesti sairas persoona, joka tapatti ympäriltään kaikki jotka olivat potentiaalisesti pääsemässä niin lähellä häntä että olisivat voineet kritisoida häntä vallankäyttäjänä.
Kekkos-Lippos -keskustelun kannalta tuollaiset äärimmäiset psykologiset taustakuviot ovat opettavaisia, sillä sellaisten vaimeampia kaikuja kuullaan keskustelun äänensävyissä. Muuan mielenkiintoinen ja vain psykologialla selittävissä oleva keskustelun piirre on se, että ne jotka erityisesti ihailevat Lipposen vahvaa johtajuutta, pitävät samaa seikkaa, siis vahvaa johtajuutta, Kekkosen kohdalla mitä tuomittavimpana ja alhaisimpana ominaisuutena. Kuitenkin Lipposen johtajuus on merkinnyt mm. ennätysmäistä rikkaiden rikastumista, kansan kahtiajakautumista ja köyhien ihmisten elintason reaalistakin laskua. Sen sijaan Kekkosen vahvassa johtajuudessa elintasoerot kaventuivat. Voiko tästä tosiasiasta päätellä mitään siihen nähden, millaisia ovat Lipposen johtajuuden ihailijoiden taustalla vaikuttavat psykologiset tekijät?
Myös suhtautuminen Lipposeen tuntuu olevan asia, jossa tarvitaan psykologista näkökulmaa jotta asenteiden takana olevat tekijät paljastuisivat.
Luulen näin: Lipposen vahvan johtajuuden ihailijat ovat niitä, jotka eivät halua itsessään nähdä sitä julmuutta jolla Lipposen politiikka on kohdellut köyhiä ihmisiä. Lipposen ihailijoiden tyypillinen laatumääre lippospolitiikalle on: "Hän on pitänyt taloudesta hyvää huolta." Kun näin sanotaan, unohdetaan ettei talous pidä köyhistä huolta. Lipposen vahvuus yhdistetään siihen "vahvuuteen" joka "taloudella" halutaan nähdä. Että siinäkin kyseessä on vain psykologiselta pohjalta toteutuva julmuuden oikeuttaminen, sitä ei haluta nähdä.
Tällaisessa ehdottomasssa suhtautumisessa ei voi olla kyse asiaperusteisesta asennoitumisesta, vaan mitä suurimmassa määrin henkilöön kohdistuvasta ihannoimisesta tai vihasta. Jos kyseessä olisivat asiat, siis mitkä tahansa asiat, mielipidejakautuma ei voisi olla niin jyrkkä, vaan löytyisi myös sellaisia yhdistäviä tekijöitä, joissa molemmat saisivat osakseen kiitosta tai arvostelua. Tällaisia yhdistäviä asiaperusteita ei kuitenkaan ole tälläkään palstalla ilmennyt, vaikka puheenaolevat henkilöt ovat ehkä eniten keskustelua herättäneitä. Jokin muu on siis otettava asenteiden selitysperustaksi, ja tämä jokin muu voi minusta olla vain psykologia.
Molemmat yllämainitut poliitikot ovat niin sanotusti vahvoja - oikeastaan poikkeuksellisen vahvoja - johtajia. Vahvaan johtajuuteen liittyy automaattisesti se, että johtajaan joko luotetaan tai häneen otetaan torjuvasti etäisyyttä. Mitä vahvempi johtaja, sen henkilökohtaisempaan valintatilanteeseen "alamaiset" joutuvat. Tällainen asenteiden polarisaatio on yksi psykologinen seikka, joka selittää jotain siitä miksi Kekkosta ja Lipposta joko ihaillaan tai inhotaan.
Vahvat johtajat ovat kannattajilleen vähän samanlaisessa idolin asemassa kuin teini-ikäisille ovat heidän samaistuskohteensa, rock- ja elokuvatähdet yms. Tämä ei ole naiivi toteamus, vaan yksinkertainen psykologinen tosiasia. Ihailu saa helposti suhteellisuuden- ja todellisuudentajuttomia piirteitä, ja jos vahvan johtajan karisma pannaan toiseen vaakakuppiin ja tosiasiat toiseen, ei ole kysettäkään siitä etteivätkö karismaattiset tekijät painaisi enemmän. Mitä vahvempi johtaja, sitä enemmän hänellä on varaa valehdella. Kynnys jäädä valheista kiinni on korkealla, mutta jos se joskus jostain syystä ylittyy, vahva johtaja putoaa raskaasti ja rajusti. Silloin hänestä voi tulla kaikkein halveksittavin olento maan päällä.
Tällainen vahvaan johtajuuteen liittyvä potentiaalinen vastavaikutus on nähdäkseni jossain määrin toteutunut Kekkosen kohdalla. Eläessään hän nautti laajaa ja vankkumatonta kansansuosiota, ja yksin hänen korostunut valta-asemansa jätti hänen jälkeensä tyhjiön, jota kukaan ei pystynyt täyttämään. On valtamekanismien psykologian kannalta ymmärrettävää, että poliittiset valtataistelijat omaksuivat Kekkosen jälkeen paljon kekkoskielteisiä asenteita. Se on tavallaan haaskalla olemista - kritiikin kautta jokainen pystyi omimaan itselleen palan siitä mahdista, joka Kekkosen valtakakusta oli jaettavissa.
Vahvan johtajan kannattajissa on myös aina ääriainesta, joka palvoo ja suorastaan rakastuu johtajaan. Tällainen palvonta ja rakkaus näyttäytyy esimerkillisesti maailmannhistorian suurissa diktaattoreissa, joiden alamaisten keskuudessa nauttima suosio on karmaiseva ja joskus analyyseissa torjuttu tosiseikka. Hitler oli palvonnan kohde, myös Stalin - mutta koska vain valistunein osa historiankirjoituksesta on "psykologisoivaa", kernaammin unohdamme heidän nauttimansa palvonnan ja keskitytymme kertaamaan niitä hirveyksiä joita he niin omalle kansalleen ja kuin muille tekivät. Voisimmekohan nostaa kansasta esille edes jonkun yksittäisen palvonnan ääritapauksen ja tarkastella mikä on hänen psykologiansa? Millaisia psykologisia voimia vaikuttaa kiihkeässä vahvan johtajan palvojassa?
Vaikka se tuntuu ehkä oudolta, ei ole suinkaan harvinaista, että esim. pop-idolin kiihkeä ihailija lopulta tappaa ihailunsa kohteen. Esimerkiksi John Lennonin tappoi ihailija. Miten tämä on selitettävissä? Kysymys on siitä että vahva johtaja halutaan omistaa kokonaan - ja jollei tällainen omistava rakkaus saa huomiota tai jonkinlaisia "vastarakkaudeksi" tulkittavia merkkejä, seuraa vihaa ja tuhoamistarve. Aina, etenkään aikuisten ihmisten maailmassa, ei päädytä tappamaan ihailun kohdetta, vaan "tapetaan" tämä henkisellä tasolla, eli käännytään kannattajasta vastustajaksi, ihailijasta syväksi inhoajaksi.
Loukatun ihailijan kosto on joka tapauksessa hirveä. Erityisen hirveä se on silloin jos ihailija on persoonallisuusvammainen, esimerkiksi narsisti, jonka koko olemassaolo on jatkuvaa oman itsen tarkkailua, vaikutusyritystä muihin ihmisiin ja haavoittuvaa kiitoksenkipeyttä. Loukattu narsisti voi käpertyä koko loppuelämäkseen mitätöimään loukkaajaansa - ja hänen tulikivenkatkuisissa julistuksissaan ei puutu "asiallisia tosiseikkoja" joilla hän todistaa kaikille entisen idolinsa kaikinpuolisen halveksittavuuden. Historia antaa myös esimerkkjä siitä, miten toista vahvaa johtajaa ihaileva vahva johtaja, kuten Stalin joka rakasti Hitleriä, joutuu täydelliseen shokkiin kun toinen pettää yhteisen asian. Stalinhan oli piilevästi homoeroottisesti suuntautunut ja paranoidisesti sairas persoona, joka tapatti ympäriltään kaikki jotka olivat potentiaalisesti pääsemässä niin lähellä häntä että olisivat voineet kritisoida häntä vallankäyttäjänä.
Kekkos-Lippos -keskustelun kannalta tuollaiset äärimmäiset psykologiset taustakuviot ovat opettavaisia, sillä sellaisten vaimeampia kaikuja kuullaan keskustelun äänensävyissä. Muuan mielenkiintoinen ja vain psykologialla selittävissä oleva keskustelun piirre on se, että ne jotka erityisesti ihailevat Lipposen vahvaa johtajuutta, pitävät samaa seikkaa, siis vahvaa johtajuutta, Kekkosen kohdalla mitä tuomittavimpana ja alhaisimpana ominaisuutena. Kuitenkin Lipposen johtajuus on merkinnyt mm. ennätysmäistä rikkaiden rikastumista, kansan kahtiajakautumista ja köyhien ihmisten elintason reaalistakin laskua. Sen sijaan Kekkosen vahvassa johtajuudessa elintasoerot kaventuivat. Voiko tästä tosiasiasta päätellä mitään siihen nähden, millaisia ovat Lipposen johtajuuden ihailijoiden taustalla vaikuttavat psykologiset tekijät?
Myös suhtautuminen Lipposeen tuntuu olevan asia, jossa tarvitaan psykologista näkökulmaa jotta asenteiden takana olevat tekijät paljastuisivat.
Luulen näin: Lipposen vahvan johtajuuden ihailijat ovat niitä, jotka eivät halua itsessään nähdä sitä julmuutta jolla Lipposen politiikka on kohdellut köyhiä ihmisiä. Lipposen ihailijoiden tyypillinen laatumääre lippospolitiikalle on: "Hän on pitänyt taloudesta hyvää huolta." Kun näin sanotaan, unohdetaan ettei talous pidä köyhistä huolta. Lipposen vahvuus yhdistetään siihen "vahvuuteen" joka "taloudella" halutaan nähdä. Että siinäkin kyseessä on vain psykologiselta pohjalta toteutuva julmuuden oikeuttaminen, sitä ei haluta nähdä.
Vastaukset 45
Vanhimmat
Jos edellämainittu "psygolokinen" kirjoitus pitää paikkansa, on tapio.talvi- nimimerkin suojissa kirjoittava henkilö todellinen vaara Lipposelle!
--,,--,,--,,--,
Mikä h-tin bessewisser sinä olet olevinasi? Luenneoit kuin rohvessori, mutta siinä menevät historiat, ideologiat, politiikat, tunne-elämät homoeroottisine pakkomielteineen (Hitler-Stalin) ym. puurot ja vellit sekaisin ja lopputulos on semmoista soopaa, että halpahintaisinkaan keltainen lehti ei tuollaista sivuilleen ottaisi. Olet kai olevinasi jonkin sortin psykologi, mutta olet todellinen höpölogi. Vai onko tuo sitä kepupsykologiaa, mistä K.K.Korhonen puhuu?
Jos ajatuksesi noinkin paljon askaroivat tuollaisissa asioissa, miksi mikään ei sinulle aukea. Kaikesta todellisuudesta olet ulkona kuin lumiukko.
tuon avaajan kirjoituksen oikeellisuuden.
Sehän oli erittäin selkeää kirjoitusta, ei ollenkaan sekavaa soopaa, mutta sinulle se ei vain auennut.
...arkaan paikkaan ? :)
Psykologia ei ole salatiedettä, sitä opetetaan lukioissa ja yliopistoissa. Psykologian käsitteillä kuvataan ihmisyksilöä ja hänen käyttäytymistään, psykologia lukeutuu ns. ihmistieteisiin. Psykologia on ihan normaali tiedonala, jonka alkeitten hallitsemisen voi katsoa kuuluvan yleissivistykseen.
Ihmisen käyttäytymistähän voidaan selittää etologian, biologian, yhteiskuntatieteitten ja psykologian kannalta, yhteiskuntatieteistä taloustieteen selittävyydestä voidaan olla montaa mieltä. Huomattakoon, että esimerkiksi historia ei sinänsä selitä mitään - jos selityksiä tarvitaan, niiden on löydyttävä jonkin ihmistieteen keinovalikoimasta. Selvästi selityssuuntansa valinneesta historiankirjoituksesta on esimerkkinä viime aikoina tapetilla ollut psykohistoria.
-----
...tekstiä.
Erittäin selkeää ja järkeenkäypää analyysiä - valottaa hienosti vahvan johtajan - ja sellaista ihailevan dilemmaa.
Mielipiteesi on normaalia, ajatusten virtaa saastuttavaa kepulaista lantaa.
Vaikka Kekkosesta ja Lipposesta voidaan sanoa, että he ovat aikansa vahvoja johtajia, siihen ne yhtymäkohdat sitten loppuvatkin. Asiaperusteisesti voidaan arvioida Kekkosen ja Lipposen johtajuuden eroja. Kekkonen oli irrationaalinen heimopäällikkö, joka oikkujensa ja imperialistisen Neuvostoliiton avulla hallitsi vähäisesti koulutettua, maaseutumaista suomalaista henkistä tasoa. Suomi oli Kekkosen aikana samankaltaisessa poliittisessa tilanteessa, missä Venäjä ja monet sen entiset satelliittivaltiot nykyään ovat, koko "bisnes" pyörii paikallisen heimopäällikön ehdoilla, toimiva markkinatalous oli teoreettinen vitsi. Kekkossuomessakin moraalittomat vuorineuvokset tietenkin näkivät tilaisuuden rikastua entisestään, panostamatta tuotekehittelyyn. Noottikriisi ja poikkeuslakivaalit kuvaavat psykologisesti hyvin sitä tilannetta, mihin yhteiskunnan perustukseksi tarkoitettujen rakenteinen romuttaminen tarpeen tullen johtaa. Vieläkään suomalaiset poliittiset johtajat ja kansalaiset eivät pääsääntöisesti osaa ottaa asioita omiin käsiinsä, aina joku venäläinen voi suuttua.
Lipposen poliittinen johtajuus on rakenteita vahvistavaa, itsenäiseen ajatteluun kehoittavaa. Siis aivan päinvastaista, mitä Kekkosen tukahduttava toimintatapa oli. Lipposen itsenäisyyteen kiihottaminen tietysti huolestuttaa kekkoslaista mielentilaa, koko pakettihan hajoaa jos alamaiset rakentelevat omia maailmojaan ilman isäntämäistä ohjausta. Talouselämästä on syytä pitää hyvää huolta (ei pienyrittäjän ahtaasta psyykestä), koska kyllä sitä kakkua riittää, ihan oikeasti, paremmin jaettavaksi lipposlaisen kuin kepulais-tuomiojalaisen politiikan seurauksena. Mielestäni jatkossa suomalainen ja globaali tehostamistarve pakottavat Suomenkin luopumaan järjettömistä tukitoimista.
Kekkosen "vihaamisessa" ei ole kysymys sen kummemmasta asiasta kuin siitä, että Kekkosen harjoittama politiikka oli lyhytnäköistä henkilökohtaista poliittista ja taloudellista rahastusta. Lipposen järkevyyden arvostamisessa taas on kysymys tulevaisuuden huomioimisesta pitkälle eteenpäin. Kekkosta palvotaan kuten Stalinia tai Hitleriä palvotaan, kritiikittömästi ja kaikesta huolimatta. Lipposta taas arvostetaan, kriittisesti ja ehdolla.
Uskoisinkin että Kekkosen ja Lipposen takana olevat ihmiset ovat varsin erityyppisiä.
haisee
talven nimimerkkejä. Montako aiot vielä rekitöröidä. Äläkä väitä, ettet muka pysty rekistöröimään. Täyttä soopaa. Sinun kirjoituksesi on elävä todistus aiheen alulllepanijan analyysistä. Kysy vaikka psykiatriltasi.
En oikeastaan ota kirjoituksessani poliittista kantaa, koska en ole poliittisesti suuntautunut henkilö. Pyrin vain kertomaan sen havaintoni, että kiivaana käyvä keskustelu muutaman vahvan johtajan ympärillä sisältää piirteitä joita ei voi selittää muuten kuin psykologialla.
Sinäkin liimaat johtajuuden poliittiselle ja historialliselle taustalle, ja ulkoapäin tulokseksi näyttää jäävän, että Kekkonen johti omalla tavallaan omana aikanaan, mutta Lipponen kokonaan eri lailla ja eri ajassa - ja ennen oli huonosti, nyt hyvin. Tämä on poliittinen, johtamisopillinen ja historiallinen analyysi, mutta se ei mitenkään kosketa tai kumoa tehtyä psykologista analyysia.
Korostat asia-argumentaatiota, mutta et esitä vakuttavaa sellaista. "Kekkossuomessakin moraalittomat vuorineuvokset tietenkin näkivät tilaisuuden rikastua entisestään..." Ja Lipposajasta: "Talouselämästä on syytä pitää hyvää huolta (ei pienyrittäjän ahtaasta psyykestä), koska kyllä sitä kakkua riittää, ihan oikeasti, paremmin jaettavaksi..." Käteen kuitenkin jää, että kekkossuomessa vaatimattomat tulot jakautuivat tasaisemmin, kun taas lippossuomessa "hyvää huolenpitoa" nauttinut talous ei ole tosiasiassa pystynyt ollenkaan jakamaan kakkua köyhimmälle kansankerrokselle.
Tukien jaossa on tietenkin syytä pitää mielessä tuen saaja.
On vain niin, että kaikki avustettavat henkilöt eivät kaipaa avustusta, sirpaloitunut maailma tukee syrjäytymisen mahdollisuutta. "Yksiarvoisen kekkoslaisuuden" arvo oli housuun kuseminen.
Talousopilliset käsitteellistykset täyttävät erään tarkoituksensa silloin kun niillä voidaan oikeuttaa julmuus yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan. Tässä mielessä talousteoriat ovat uskontoa - lakia noudattamalla taataan oma pelastuminen, mutta kurja on syntisten kohtalo.
Taloutta pitäisi aina arvioida sen tosiasiallisten vaikutusten ja seuraamusten mukaan, eikä niiden opillisten tavoitteiden mukaan joita ilmoitetaan. On se ja sama millaisin käsittein taloudellisia "realiteetteja" määritellään, jos käytännössä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.
Talous on joka tapauksessa vain yksi niistä selittäjistä, joilla ihmisen käyttäytymistä voidaan kuvata. Käsitys että talousteoriat ilmaisisivat jotain ensisijaisempaa tai perustavammanlaatuista kuin muut ihmistieteet, on naurettava. Joka niin uskoo, on sokea niin historialliselle muutokselle kuin arkipäivän todellisuudelle. Hän tosiaan tarvitsee talousteoriaa uskontona, jolla oma kelvollisuus ja menestymättömien kelvottomuus saavat siunauksensa.
Yhdyn näkemykseesi Kekkosesta ja Lipposesta ja heidän samankaltaisuuksistaan ja eroistaan jokseenkin täysin. Kun minä en ole psykologi, niin en yritä hakea näkemykselleni perusteluja, joita se ei tarvitse eivätkä ne kuulu asiaankaan; niin Kekkosen kuin Lipposenkin ajan eläminen ja tapahtuneen tarkkailu avoimin silmin ja normaalihoksottimet johtopäätösten tekemiseen näkemästään riittävät tähän hyvin.
Yhdyn myös näkemykseesi tuossa avauksessa esitetyn analyysin luonteesta. Se kertoo sen tekijän olevan aito "kepupsykologi", jonka korkein ja psykologian alalla todennäköisesti ainoa pätevöittävä tekijä on kepulaisuus - vaikka hän ei sitä jostain syystä kehtaa tunnustaa.
En viitsi toistaa näkemystäni avauksestasi ja vähän Sinustakin, sillä esitin ne juuri äsken Antiteesille; katso sieltä, jos kiinnostaa.
Tuota vain kommentoin:
>> kekkossuomessa vaatimattomat tulot jakautuivat tasaisemmin, kun taas lippossuomessa "hyvää huolenpitoa" nauttinut talous ei ole tosiasiassa pystynyt ollenkaan jakamaan kakkua köyhimmälle kansankerrokselle.
Psykologia ei ole salatiedettä, sitä opetetaan lukioissa ja yliopistoissa. Psykologian käsitteillä kuvataan ihmisyksilöä ja hänen käyttäytymistään, psykologia lukeutuu ns. ihmistieteisiin. Psykologia on ihan normaali tiedonala, jonka alkeitten hallitsemisen voi katsoa kuuluvan yleissivistykseen.
Ihmisen käyttäytymistähän voidaan selittää etologian, biologian, yhteiskuntatieteitten ja psykologian kannalta, yhteiskuntatieteistä taloustieteen selittävyydestä voidaan olla montaa mieltä. Huomattakoon, että esimerkiksi historia ei sinänsä selitä mitään - jos selityksiä tarvitaan, niiden on löydyttävä jonkin ihmistieteen keinovalikoimasta. Selvästi selityssuuntansa valinneesta historiankirjoituksesta on esimerkkinä viime aikoina tapetilla ollut psykohistoria.
Onneksi maallamme oli malttia vaurastua.
Suhteelliset pienet tuloerot ovat välttämättömät mm. siksi että
a) sellaisten vallitessa markkinataloudessa hinnamuodostukset toimivat terveimmällä tavalla eivätkä vinosuuntaudu,
b) sosiaalipsykologinen fakta on että suhteellisten pienien elintasoerojen vallitessa taloudellinen toimeliaisuus on suurinta, ja
c) yhteiskunnasta syrjäytyminen ja vaikeasti hallittavan sosiaalisen alaluokan syntyminen ovat suhteelliseen, eivät absoluuttiseen köyhyyteen liittyvä ilmiö.
Kaikki on suhteellista. Toiset vain näkevät sen paremmin kuin toiset. Sinä et kuulu tarkkanäköisimpiin.
>> Psykologia on ihan normaali tiedonala, jonka alkeitten hallitsemisen voi katsoa kuuluvan yleissivistykseen.
>> Kaikki on suhteellista. Toiset vain näkevät sen paremmin kuin toiset. Sinä et kuulu tarkkanäköisimpiin.
Huonon vitsin veistelykin on väistöliike, pyydätkö sillä epäsuorasti ehkä että sinua pitäisi sääliä?
Näillä palstoilla kaikki, jotka ajattelevat toisin kuin sinä ovat mielestäsi tyhmiä, oppimattomia ja "kepuleita". Kun sinulle on varmaan vaikeaa tai mahdotontakin kuvitella, että joku olisi oikeasti sinua älykkäämpi, oppineempi, kokeneempi ja viisaampi, eikä olisi edes keskustalainen, ehdotan, että hankkiutuisit siviilissä keskusteluihin jonkun sellaisen kanssa, jonka tietoihin luotat, ja pyytäisit häneltä jonkinlaista pikakurssia psykologiassa. Esim. kaikki ne asiat, joita avauskirjoituksessa on esitetty, tietää jokainen yliopistollisen peruskurssinkin psykologiassa suorittanut.
En muuten ole verrannut Kekkosta Hitleriin tai Staliniin. Jos näin käsittää, täytyy opetella lukemaan. Tällainen vertaaminen merkitsisi kannanottoa poliittisiin sisältöihin. En kuitenkaan avauskirjoituksessa ota kantaa edes Kekkosen ja Lipposen politiikan eroihin. Se että Kekkosen aikana elintasoerot tasoittuivat ja Lipposen kaudella repesivät, on tosiasia. Myös se, etteivät suuret tuloerot palvele mitään yhteistä etua, on tosiasia. Tietysti voidaan pitää kannanottona sitä että sanoo valittuja tosiasioita ääneen.
Kun Sinä olet noin viisas ja kaikkitietävä, niin miksi et esiinny täällä ihan omana itsenäsi, omalla nimelläsi tai ainakin vakionimimerkillä? Ei kai tuollaisen miehen (todennäköisemmin naisen) luulisi tarvitsevan itseään häpeillä. Omana itsenään esiintyminen vaatii tietysti enemmän rohkeutta kuin puskasta ammuskelu, mutta noilla aseilla varustetun luulisi uskaltavan tulittaa ihan näkyviltäkin.
Sinä siis tiedät, mitä minä olen. Tällainen vähän oppinut vaikka paljon elänyt ukonrahjus vain, mutta uskallan esiintyä ihan omana itsenäni. Minä en tiedä, kuka ja mitä Sinä olet, mutta esittämäsi perusteella pystyn yhtä ja toista päättelemään. Ainakin olet minua hyvin paljon nuorempi ja kokemattomampi. Tuo päätelmä ei vaadi teoreettista vaan käytännön psykologiaa, jota oppii vain elämällä tarpeeksi kauan ja tarpeeksi monenlaisissa ympäristöissä, joissa tulee tuntemaan monenlaisia ihmisiä. Muuten sitä ei oikeastaan voikan opiskella.
En epäile Sinun viisauttasi, nuori ystäväni. Mutta tietosi ovat äskettäin kirjoista opittuja ja siksi paperinmakuisia ja niistä tuoksuu vielä painomuste. Ja "harmaata, harmaata on kirkkainkin teoria, viheriöitsevä on vain kokemuksen kautta saadun tiedon kukkiva puu".
Olet nyt niin malttamaton viisauttasi julistaessasi. Sinulla on se ongelma, mistä Lauri Viita runoili:
"Kuin nuppineulan kärki
on joka miehen järki. -
Kunhan vain sen tyynyn saisi,
johon neula uppoaisi!"
omilla kirjoituksillasi todistat avauksen ajatuksen kulun oikeaksi.
Antiteesille?
>> mutta uskallan esiintyä ihan omana itsenäni.
--------
Et uskalla. Mitenhän tämän viestin saisi menemään perille. Nytkin esiinnyt suurena ihmistuntijana ja esität varmoja käsityksiä keskustelukumppanistasi, vaikka sinulla ei ole mitään perusteita niille. Miksi tällainen "viisaus" ja kaikkitietävyys?
Onko sinulle itsellesi jotenkin epäselvää se että esität jatkuvasti asiantuntijarooleja, joihin sinulla ei ole mitään resursseja? Miksi teet niin? Onko niin mahdotonta olla vain oma itsensä?
Nytkin käyt teatraaliseksi ja heittäydyt matelevan alentuvaksi. Pitäisikö sääliä vai nauraa? Ja muutaman lauseen kirjoitettuasi sinusta tulee taas kerran kirjallisuuasiantuntija. Eikö sinua itseäsi todellakaan tällainen häiritse? Luulisi olon olevan kuin tärkättyyn frakkiin pukeutuneella harakanpelättimellä.
Narsismin ongelma. Rakastakaa minua tai täältä pesee. Yhtä vähäisiä olette joka tapauksessa.
.-.,-
... mutta ei pitäisi Kekkosta ja Lipposta verrata toisiinsa. Kekkonen on aivan omassa sarjassaan kansakunnan johtajana. Lipponen on Kekkoseen verrattuna rakkikoira.
Ei minustakaan Kekkosta ja Lipposta saa verrata keskenään. Ei toki. Eikä liioin Kekkosta ja Stalinia tai Hitleriä, kuten joku näkyy tuolla tehneen. Ei sitäkään vähää.
Lipponen oli (ja on edelleen) itsenäisen Suomen itsenäinen johtaja, joka oli saanut asemansa Suomen kansalta ja jonka työ on tuottanut hyviä tuloksia koko maalle. Kekkonen oli epäitsenäisen Suomen epäitsenäinen johtaja, joka oli saanut asemansa ulkoiselta tukijaltaan ja teki sille palveluksia enemmän kuin omalle maalleen.
Jos Lipposelle haetaan verrokkia Suomesta, sellaiseksi voisi käydä esim. Ståhlberg, Svinhufvud ja Rytikin, tietyin varauksin myös Paasikivi, mutta ei missään nimessä Kekkonen. Lipposen ulkomaisiksi verrokiksi Churchill olisi hyvä, mutta Ruotsin Tage Erlander ehkä vielä parempi.
Kekkoselle ei ole suomalaista verrokkia, kun Otto-Ville Kuusistakaan ei voida pitää suomalaisena. Suomen ulkopuolisiksi verrokeiksi eivät tietenkään sovellu Hitlerin ja Stalinin kaltaiset yksinvaltiaat johtajat. Kekkosen verrokeiksi soveltuvat erinomaisen hyvin mm. Itä-Saksan Ulbricht, Puolan Gomulka, Tshekkoslovakian Husak, Unkarin Kadar ja keitä kaikkia heitä olikaan Kekkos-Suomeen varrattavissa maissa. Aivan samanlaisessa asemassa: näennäisinä yksinvaltiaina omissa maissaan, mutta heidän valtansa tuli Stalinin ja hänen seuraajiensa kädestä.
Tuohon ei ole lisättävää eikä siitä pois otettavaa. Just noin se on. Nappiin sanottu!
kirjoituksen aloittajan. Lipponen on todellinen rakkikoira Kekkoseen verrattuna. Historia jo hyvin pian tulee osoittamaan, että Lipponen oli vain "menneen talven lumia". Jo "suurin suomalainen" otoksessa Lipposen pesi jopa hänen henk.koht. syistään yliajetuksi tullut Jäätteenmäki.
Kauheaa soopaa.
Toivottavasti kaikki "kepupsykologit" eivät ole yhtä surkeita.
Sinänsä Kekkosen vertaaminen Hitleriin ja Staliniin on paikallaan, olihan Kekkosessakin paljon samaa suuruudenhulluutta ja kaikkivoipaisuuden luuloa, samoin kuin myös vainoharhaisuutta.
Tyypillinen torjuntareaktio
K.K.Korhonen on näemmä todistellut usean kirjoituksen voimin avaajan oikeassa olemista. Tietenkin tietämättään, teini-ikäisen tytön tasolle, kun on palvonnassaan vajonnut.
Piina.
Jos minä nyt ihan ilman huulenheittoa sanoisin rehellisen mielipiteeni tuossa avauksesta sanotusta:
Siinä on paljon ihan tosiasiaa. Lähes jokainen kappale alkaa melko todenmukaisella lähtöajatuksella, mutta sitten kirjoittaja johdattelee sen omien mieltymystensä mukaiseen lopputulemaan. Ja juuri ne lopputulemat paljastavat hänet kepulaiseksi.
Ja tietenkin hänen käsityksensä vahvojen johtajien "palvonnasta" on naiivi kaikkia muita paitsi Kekkosen palvojia - siinä sana on paikallaan - koskien. Esim. minä sotilaanakaan en "palvo" edes Mannerheimia, ihailukin on jo hieman ylisana, mutta sen voin vielä hyväksyä. Paavo Lipposta en edes ihaile, arvostan vain, sillä sen hän kyllä ansaitsee.
Avaajan kepulaisen arvomaailman huomaa kyllä ihan normaaliälyllä, ja sen paljastavat myös vastineet. Kepulaiset avausta kehuvat, ja kun katsovat Oiva Härkösen yhden lauseen möläyksen sitä tukevan, pitävät Oivan pätkää ainoana järkevänä vastineena, vaikka se on niin typerä, että se varmaan jo nyt Oivaa itseäänkin hieman hävettää.
Tämähän on keskustan saitti. Saahan täällä toki puhua kepusta myös myönteisesti, joko näennäisviisaasti psykologian kaapuun verhottuna tai totuutta arkikäytössä kuluttamatta, avoimen propagandisesti Oiva Härkösen tapaan tahi entisen "jo vain"-nimimerkin tapaan ilmoittamalla yksinkertaisesti yksinkertaisille, että "keskusta on paras". Me muut koetamme pitää huolta siitä, että tasapaino eri katsomusten kesken jotenkin säilyy.
Mutta todellakin: kyllä tuon avauksen kirjoittaja on koulukirjansa lukenut ja paljon niistä "ulkomuistiinsa" saanut, jotakin myös syvällisemmin ymmärtänyt; kunpa hän vain pystyisi käsittelemään oppimaansa ilman nyt liian selvästi nähtävää puoluepoliittista tendenssiä.
"kunpa hän vain pystyisi käsittelemään oppimaansa ilman nyt liian selvästi nähtävää puoluepoliittista tendenssiä"
Tuo sama koskee useimpia saitille kirjoittavia, mutta aivan erityisesti K.K.Korhosta. Objektiivisuus on KKK:lle sitä, että hän katsoo asioita kameran läpi, jossa on objektiivissa lippossuodatin ja kepukorostin. Tuloksena on maailmankuva, jonka kepuvastaisuutta ja lippostannerilaisuutta on vaikea ulkopuolisen ymmärtää ilman psykologian keinoja.
kyse on puolueisiinsitoutumattomasta (hänen itse kertomaa profiilissa) henkilöstä, joka jostain syystä lähinnä täällä keskustan palstalla haluaa ottaa kantaa asioihin juuri niin kuin sanoit.
Objetilla, jossa on lippossuodatin ja kepukorostin. Puolueeton?
Kirjoitellessaan taannoin lukuisilla eri nimimerkeillä nykyinen K K Korhonen mm. kertoi ex-virkamiehenä urastaan "puolueettomana YK-toimihenkilönä", ja kehua retosteli nimenomaan erinomaisella kyvyllään olla puolueeton. Tämä kehuttu kyky oli ex-virkamiehen mielestä niin lahjomaton, että se antoi hänen hyvinkin puolueellisille mielipteilleen palestiinalaiskysymyksessä erityisen pätevyyden.
Arvostelukyvyn ja logiikan huippu?
Oman itsensä suhteen sokea ihminen sekoilee aina pahasti pyrkiessään määrittelemään itsensä määreillä, joilla ei ole mitään virkaa silloin, jos itse antaa ne itselleen. "Olen rehellinen, olen viisas, olen isänmaallinen..." Kenenkään ei pitäisi sortua tällaiseen.
olenkin ihmetellyt, mikä K.K.Korhosessa mättää, mutta nyt sen oivalsin, kun luin kirjoituksesi. Kyse on nimenomaa itsensä suhteen sokeasta hlöstä
Ja lisäksi sanoisin, että hän oikein lietsoo itsessään "Olen Paras" mentaliteettia kuin myös yrittää sillä saada lukijansa vakuutuneiksi mielipiteidensä puolueettomuudesta.
Jos avaaja ensin teoretisoi vahvoista johtajista ja muusta esittämästään psykologisista näkökulmista, mutta jokaisen kappaleensa lopuksi pyrkii osoittamaan, että Kekkosen politiikka oli hyvää ja Lipposen huonoa, niin eikö silloin hänellä ole poliittista tendenssiä? Se on ainoa selvästi johdonmukainen jatkumo muuten ihan hyvässä kirjoituksessa. Avaajan poliittinen tendenssi käy erinomaisen selvästi ilmi myös hänen suhtautumisessaan saamiinsa vastineihin: Katsokaapa, niin ymmärrätte! Vai ymmärrättekö?
Minun kohdallani asia todella on juuri siten kuin profiilissani ilmoitan, ihan varmasti. Ne arvot, jotka minulle ovat tärkeimpiä, eivät ole puoluesidonnaisia. Jos sattuu olemaan niin, että viimeaikaisista poliittisista johtajista noita arvoja on huippupoliitikoistamme näkyvimmin ja johdonmukaisimmin edustanut pääministerinä toimiessaan SDP:n puheenjohtaja, se ei tee minusta demaria. Voihan olla, että jatkossa noita arvoja edustavat paremmin eräiden muiden puolueiden johtavat poliitikot. Silloin annan kannatukseni heille.
Historiallisessa katsannossa arvostan SDP:tta ja sen merkitystä maallemme suuresti. Mutta tässä mielessä SDP:n merkitys on ollut suurinta jo kauan sitten, itsenäisyyden alkuaikoina.
Keskustallakin on ollut historiassa tarpeellinen tehtävä, jonka se täytti hyvin. Kun maalaisliitto/kepun luonnollinen tehtävä tuli täytetyksi, siitä tuli ketku, jonka päämäärät ja toimintaperiaatteet ovat aina olleet vähintään kyseenalaisia. Sen politiikka ei ole edustanut eikä nytkään edusta minun arvojani. Puolueen politiikka on ollut ja on edelleen kokonaisuuden huomioon ottaen maallemme vahingollista. Eräät sympaattiset ja rehellisetkin keskustalaiset poliitikot eivät ole tähän mennessä pystyneet muuttamaan puolueen politiikan luonnetta; Matti Vanhanen sitä ilmeisesti tosissaan yrittää, saa nähdä, onnistuuko.
Urho Kekkosesesta olen puhunut täällä niin paljon, että mielipiteeni hänestä, sekä hyvässä että pahassa - jota on enemmän - lienevät kaikkien kirjoitteluani seuranneiden tiedossa, joten sen ikävän puheenaiheen voinemme nyt sivuuttaa.
osoittavat poliittisesti oikeaan suuntaan. Ei muuta ollut odotettavissakaan.
Keskustelun aloittajana minulla on kai jonkinlainen velvollisuus vastata tähänkin, vaikka tämä onkin jo turhaa ja typerää toistoa.
Kirjoittaja sanoo: "... jokaisen kappaleensa lopuksi pyrkii osoittamaan, että Kekkosen politiikka oli hyvää ja Lipposen huonoa... Se on ainoa selvästi johdonmukainen jatkumo..."
Seuraavassa on lueteltu avauskirjoituksen kappaleiden (10 kpl) loput, ja jokainen voi arvioida, esitetäänkö niissä psykologisia seikkoja vai otetaanko puoluepolittista kantaa:
-- En ole juuri nähnyt poikkeusta siihen sääntöön, että Kekkosen tai Lipposen nostaminen jalustalle on valinta, joka merkitsee samalla toisen pudottamista mutaan.
-- Jokin muu on siis otettava asenteiden selitysperustaksi, ja tämä jokin muu voi minusta olla vain psykologia.
-- asenteiden polarisaatio on yksi psykologinen seikka, joka selittää jotain siitä miksi Kekkosta ja Lipposta joko ihaillaan tai inhotaan.
-- Kynnys jäädä valheista kiinni on korkealla, mutta jos se joskus jostain syystä ylittyy, vahva johtaja putoaa raskaasti ja rajusti. Silloin hänestä voi tulla kaikkein halveksittavin olento maan päällä.
-- kritiikin kautta jokainen pystyi omimaan itselleen palan siitä mahdista, joka Kekkosen valtakakusta oli jaettavissa.
-- Millaisia psykologisia voimia vaikuttaa kiihkeässä vahvan johtajan palvojassa?
-- etenkään aikuisten ihmisten maailmassa, ei päädytä tappamaan ihailun kohdetta, vaan "tapetaan" tämä henkisellä tasolla, eli käännytään kannattajasta vastustajaksi, ihailijasta syväksi inhoajaksi.
-- Stalinhan oli piilevästi homoeroottisesti suuntautunut ja paranoidisesti sairas persoona, joka tapatti ympäriltään kaikki jotka olivat potentiaalisesti pääsemässä niin lähellä häntä että olisivat voineet kritisoida häntä vallankäyttäjänä.
-- Kekkosen vahvassa johtajuudessa elintasoerot kaventuivat. Voiko tästä tosiasiasta päätellä mitään siihen nähden, millaisia ovat Lipposen johtajuuden ihailijoiden taustalla vaikuttavat psykologiset tekijät?
-- Lipposen vahvuus yhdistetään siihen "vahvuuteen" joka "taloudella" halutaan nähdä. Että siinäkin kyseessä on vain psykologiselta pohjalta toteutuva julmuuden oikeuttaminen, sitä ei haluta nähdä.
Siis näin. Ilmeisesti jollakulla on hieman vaikeuksia luetun ymmärtämisessä.
Kahden viimeisen kappaleen "kannanotto" liittyy siihen tilastoista osoitettavaan tosiasiaan, että Kekkosen ja Lipposen vahvan johtajuuden taustoihin sisältyy erisuuntainen politiikka. Toisen aikana tuloerot kaventuivat, toisen aikana repesivät. Jos kannanottoa tällaiseen kysymykseen pidetään puoluepoliittisena, silloin syyllistytään täsmälleen samaan virheeseen kuin vastineen kirjoittaja väittää niiden syyllistyvän, jotka leimaavat hänet puoluepoliitikoksi sillä perusteella että hänellä on henk. kohtaisia arvoja joita kannattaa.
Se miten itse suhtaudun kysymykseen tuloeroista, käy ilmi yhdestä esittämästäni vastineesta, jossa totean, että
suhteellisen pienet tuloerot ovat välttämättömät mm. siksi että
a) sellaisten vallitessa markkinataloudessa hinnamuodostukset toimivat terveimmällä tavalla eivätkä vinosuuntaudu,
b) sosiaalipsykologinen fakta on että suhteellisen pienien elintasoerojen vallitessa taloudellinen toimeliaisuus on suurinta, ja
c) yhteiskunnasta syrjäytyminen ja vaikeasti hallittavan sosiaalisen alaluokan syntyminen ovat suhteelliseen, eivät absoluuttiseen köyhyyteen liittyvä ilmiö.
Täsmennettäköön, että toimivan demokratian edellyttämä tasa-arvo on minulle myös "moraalinen" arvo, eikä vain välinearvo siinä mielessä kuin esim. tuloerojen pienuus voi olla välinearvo pyrittäessä taloudelliseen kasvuun.
Miksi et ole kirjoittanut avausta ja vastineitasi vakituisella nimimerkilläsi? Mielipidepankkihan sinä olet.
Kyllä tämä kaveri on paljon fiksumpi kuin mielipidepankki ikänä!