Milloin VL on teoillaan

Tätä olen paljon miettinyt ja jutellut monen uskovaisen ja puhujan kanssa. Aikamoinen yksimielisyys on ollut siinä, että kyllä teoillaan voi kieltää uskonsa. Jos uskoo synnit aina etulahjana anteeksi, niin voi tehdä käytännössä mitä tahansa ja aina tulla tekemään parannusta. Eräs puhuja totesi sellaisesta (oli yksi esimerkkitapaus), että se on järkyttävää evankeliumin halpana pitämistä.

Tästä oli juttua Päivämiehessä n. kuukausi sitten. Siinä todettiin selvästi, että on harhaoppia ajatella, että uskovainen voi tehdä mitä tahansa ja unohtaa kilvoittelun, koska saa aina luottaa evankeliumin parantavaan voimaan. On hyvä muistaa, että Pyhä Henki on kuin arka lintu, joka ei pidä ihmistä temppelinään jos tämä antaa itselleen luvan elää synnissä, vaikka kuinka tekisi parannusta.

En muista tästä kuulleeni seurapuheissa todellakaan usein. Ihmiset varovat tuomitsemasta, mikä on tietenkin oikein, mutta se on valitettavasti johtanut usein hampaattomuuteen - siihen, että tuodaan lankeamus liian lähelle, kun annetaan ymmärtää, että langennut kristitty putoaa aina "Kristuskalliolle", eikä hänellä ole täten vaaraa menettää uskoaan.

Ymmärrän kyllä edellisen keskustelijankin pointin, mutta keskellämme on myös niitä, jotka eivät voi/halua kieltää uskoaan ja elävät toisin kuin mihin Pyhä Henki ohjaa.

Matthew kirjoitti:

Tätä olen paljon miettinyt ja jutellut monen uskovaisen ja puhujan kanssa. Aikamoinen yksimielisyys on ollut siinä, että kyllä teoillaan voi kieltää uskonsa. Jos uskoo synnit aina etulahjana anteeksi, niin voi tehdä käytännössä mitä tahansa ja aina tulla tekemään parannusta. Eräs puhuja totesi sellaisesta (oli yksi esimerkkitapaus), että se on järkyttävää evankeliumin halpana pitämistä.

Tästä oli juttua Päivämiehessä n. kuukausi sitten. Siinä todettiin selvästi, että on harhaoppia ajatella, että uskovainen voi tehdä mitä tahansa ja unohtaa kilvoittelun, koska saa aina luottaa evankeliumin parantavaan voimaan. On hyvä muistaa, että Pyhä Henki on kuin arka lintu, joka ei pidä ihmistä temppelinään jos tämä antaa itselleen luvan elää synnissä, vaikka kuinka tekisi parannusta.

En muista tästä kuulleeni seurapuheissa todellakaan usein. Ihmiset varovat tuomitsemasta, mikä on tietenkin oikein, mutta se on valitettavasti johtanut usein hampaattomuuteen - siihen, että tuodaan lankeamus liian lähelle, kun annetaan ymmärtää, että langennut kristitty putoaa aina "Kristuskalliolle", eikä hänellä ole täten vaaraa menettää uskoaan.

Ymmärrän kyllä edellisen keskustelijankin pointin, mutta keskellämme on myös niitä, jotka eivät voi/halua kieltää uskoaan ja elävät toisin kuin mihin Pyhä Henki ohjaa.

Jaa, enpä oo koskaan kuullut tollaista opetusta, että voi tehdä syntejä noin vaan, ja pyydellä niitä sitten anteeksi. Ei, vaan kyllä sen parannuksen seurauksena on VL-opetuksen mukaan myös kilvoitus. Pahaa kärjistit!

VL:ä kirjoitti:

Jaa, enpä oo koskaan kuullut tollaista opetusta, että voi tehdä syntejä noin vaan, ja pyydellä niitä sitten anteeksi. Ei, vaan kyllä sen parannuksen seurauksena on VL-opetuksen mukaan myös kilvoitus. Pahaa kärjistit!

Totta puhut, ei sellaista opetusta ole olemassakaan, mutta sellaisia ihmisiä on, jotka antavat itselleen luvan sellaiseen tulkintaan. Ja kyllä, ihan uskovaisten joukosta löytyy... Ja kyllä, tähän on nyt herätty (jos löydät sen Päivämiehen jostain, taisi olla tammikuun alun numeroita ihan puhujainkokouksen jälkeen, niin siinä on lisää tästä).

Matthew kirjoitti:

Tätä olen paljon miettinyt ja jutellut monen uskovaisen ja puhujan kanssa. Aikamoinen yksimielisyys on ollut siinä, että kyllä teoillaan voi kieltää uskonsa. Jos uskoo synnit aina etulahjana anteeksi, niin voi tehdä käytännössä mitä tahansa ja aina tulla tekemään parannusta. Eräs puhuja totesi sellaisesta (oli yksi esimerkkitapaus), että se on järkyttävää evankeliumin halpana pitämistä.

Tästä oli juttua Päivämiehessä n. kuukausi sitten. Siinä todettiin selvästi, että on harhaoppia ajatella, että uskovainen voi tehdä mitä tahansa ja unohtaa kilvoittelun, koska saa aina luottaa evankeliumin parantavaan voimaan. On hyvä muistaa, että Pyhä Henki on kuin arka lintu, joka ei pidä ihmistä temppelinään jos tämä antaa itselleen luvan elää synnissä, vaikka kuinka tekisi parannusta.

En muista tästä kuulleeni seurapuheissa todellakaan usein. Ihmiset varovat tuomitsemasta, mikä on tietenkin oikein, mutta se on valitettavasti johtanut usein hampaattomuuteen - siihen, että tuodaan lankeamus liian lähelle, kun annetaan ymmärtää, että langennut kristitty putoaa aina "Kristuskalliolle", eikä hänellä ole täten vaaraa menettää uskoaan.

Ymmärrän kyllä edellisen keskustelijankin pointin, mutta keskellämme on myös niitä, jotka eivät voi/halua kieltää uskoaan ja elävät toisin kuin mihin Pyhä Henki ohjaa.

että vanhoillislestadiolaisessa kodissa kasvanut ei ehkä koskaan tee omaa henkilökohtaista uskonratkaisua. Hän elää massan mukana, käy seuroissa, riparin jne. Mutta ei koskaan tule miettineeksi uskon asioita sen syvemmin. Hänelle usko on "olla vanhoillislestadiolainen", ja noudattaa niitä tapoja, joita yhteisö määrittää.

Ja usko on sitä, että mitä tahansa saa tehdä, kunhan muistaa "nostaa käden sunnuntaina" seuroissa. Ei siihen sen kummempaa katumusta sisälly, koska tämän jälkeen on taas kiire mennä tekemään samoja asioita, joita juuri anteeksi pyydeltiin. Kovin raamatullista tämä ei kuitenkaan ole, koska se synnintunto ja siitä seuraava katumus puuttuu kokonaan.

miettinyt... kirjoitti:

että vanhoillislestadiolaisessa kodissa kasvanut ei ehkä koskaan tee omaa henkilökohtaista uskonratkaisua. Hän elää massan mukana, käy seuroissa, riparin jne. Mutta ei koskaan tule miettineeksi uskon asioita sen syvemmin. Hänelle usko on "olla vanhoillislestadiolainen", ja noudattaa niitä tapoja, joita yhteisö määrittää.

Ja usko on sitä, että mitä tahansa saa tehdä, kunhan muistaa "nostaa käden sunnuntaina" seuroissa. Ei siihen sen kummempaa katumusta sisälly, koska tämän jälkeen on taas kiire mennä tekemään samoja asioita, joita juuri anteeksi pyydeltiin. Kovin raamatullista tämä ei kuitenkaan ole, koska se synnintunto ja siitä seuraava katumus puuttuu kokonaan.

Itse kivuliaasta nimellisestä asiasta parannusta tehneenä olen täysin eri mieltä tuosta "kiire mennä tekemään samoja asioita". Siitä on sen verran vaikea puhua eikä se kädennostolla lähde tunnolta, eli ei varmasti siihen helposti halua palata, kun on sen pois tunnoltaan saanut.

Ensimmäinen kappale on varmasti totta osalle kaikkia yhteisöjä. Mutta jos ei oikeasti usko, ei tapojen noudattamisella ole merkitystä pelastuksen kannalta. Mutta ei ole helppo olla vl eli näytteleminen ottaa pidemmän päälle voimille, jos ei oikeasti usko samalla tavalla. Helpompaa olisi näytellä "vapaammissa suunnissa", joissa voi tulkita asioita kuin asioita monella tavalla ja useimmat asiat ovat hyväksyttyjä.

miettinyt... kirjoitti:

että vanhoillislestadiolaisessa kodissa kasvanut ei ehkä koskaan tee omaa henkilökohtaista uskonratkaisua. Hän elää massan mukana, käy seuroissa, riparin jne. Mutta ei koskaan tule miettineeksi uskon asioita sen syvemmin. Hänelle usko on "olla vanhoillislestadiolainen", ja noudattaa niitä tapoja, joita yhteisö määrittää.

Ja usko on sitä, että mitä tahansa saa tehdä, kunhan muistaa "nostaa käden sunnuntaina" seuroissa. Ei siihen sen kummempaa katumusta sisälly, koska tämän jälkeen on taas kiire mennä tekemään samoja asioita, joita juuri anteeksi pyydeltiin. Kovin raamatullista tämä ei kuitenkaan ole, koska se synnintunto ja siitä seuraava katumus puuttuu kokonaan.

Noin se varmasti menee.

Vl-herätysliikkeen valheellisen "vain me" -opetuksen johdosta moni vl luulee Jumala-suhteensa olevan täysin OK sillä, että hän on syntynyt vl-kotiin. Voi niitä raukkoja, jotka noin luulevat. Mutta vika ei ole tavallaan ihmisten itsensä vaan vl-saarnaajien ja heidän valheoppinsa.

Puhut asiaa!

vl-pos. kirjoitti:

Itse kivuliaasta nimellisestä asiasta parannusta tehneenä olen täysin eri mieltä tuosta "kiire mennä tekemään samoja asioita". Siitä on sen verran vaikea puhua eikä se kädennostolla lähde tunnolta, eli ei varmasti siihen helposti halua palata, kun on sen pois tunnoltaan saanut.

Ensimmäinen kappale on varmasti totta osalle kaikkia yhteisöjä. Mutta jos ei oikeasti usko, ei tapojen noudattamisella ole merkitystä pelastuksen kannalta. Mutta ei ole helppo olla vl eli näytteleminen ottaa pidemmän päälle voimille, jos ei oikeasti usko samalla tavalla. Helpompaa olisi näytellä "vapaammissa suunnissa", joissa voi tulkita asioita kuin asioita monella tavalla ja useimmat asiat ovat hyväksyttyjä.

Eli ei kyse ole todellakaan suurimman osan kohdalla mistään tavasta tai näyttelemisestä. Mutta on mahdollista, että löytyy kyllin painavat syyt pysyä yhteisössä, vaikka niin sanotusti näyttelisikin. Ja täytyy muistaa, että on mahdollista "luulla" olevansa uskomassa ja näkevänsä täten uskon vastaisen toimintansa hyväksyttävänä. Ihminen voi pimetä monella tavalla...

Mutta niitä vilpittömiä on joka seuroissa salit täynnä ja nimellisen synnin tunnustamista ei pidä todellakaan lannistaa, vaan tuoda evankeliumi mahdollisimman lähelle. Eli yksittäiset teot eivät kerro lopulta sydämen tilasta ja siitä, onko ns. "teoillaan kieltänyt uskonsa" vai ei.

miettinyt... kirjoitti:

että vanhoillislestadiolaisessa kodissa kasvanut ei ehkä koskaan tee omaa henkilökohtaista uskonratkaisua. Hän elää massan mukana, käy seuroissa, riparin jne. Mutta ei koskaan tule miettineeksi uskon asioita sen syvemmin. Hänelle usko on "olla vanhoillislestadiolainen", ja noudattaa niitä tapoja, joita yhteisö määrittää.

Ja usko on sitä, että mitä tahansa saa tehdä, kunhan muistaa "nostaa käden sunnuntaina" seuroissa. Ei siihen sen kummempaa katumusta sisälly, koska tämän jälkeen on taas kiire mennä tekemään samoja asioita, joita juuri anteeksi pyydeltiin. Kovin raamatullista tämä ei kuitenkaan ole, koska se synnintunto ja siitä seuraava katumus puuttuu kokonaan.

Ymmärrän mitä tarkoitat.Vl on vain elämäntapa,ja aito usko kuitenkin sydänmestä puuttuu,usko Jeesukseen itseensä.
Vl-liikkeessä on todella helppo tehdä tyhmiä tekoja,ja uskotella itselleen kaiken olevan hyvin.
Ei tunne itse kärsimystä,koska oikea usko ja katumus sydänmestä puuttuvat.Jos synnintekijällä katumus on aitoa,ja se tulee sydänmestä,niin silloin hänkin todella kärsii ja oppii teoistaan,mutta jos ei kadu,niin aina tekee samat tyhmät teot uudelleen.
Aidosti katuva saa varmasti syntinsä anteeksi Jumalalta,mutta epäaidosti katuva saa helposti synnit anteeksi kaverilta,mutta ei kuitenkaan Jumalalta.Viimeinen tuomari on kuitenkin Jumala.

miettinyt... kirjoitti:

että vanhoillislestadiolaisessa kodissa kasvanut ei ehkä koskaan tee omaa henkilökohtaista uskonratkaisua. Hän elää massan mukana, käy seuroissa, riparin jne. Mutta ei koskaan tule miettineeksi uskon asioita sen syvemmin. Hänelle usko on "olla vanhoillislestadiolainen", ja noudattaa niitä tapoja, joita yhteisö määrittää.

Ja usko on sitä, että mitä tahansa saa tehdä, kunhan muistaa "nostaa käden sunnuntaina" seuroissa. Ei siihen sen kummempaa katumusta sisälly, koska tämän jälkeen on taas kiire mennä tekemään samoja asioita, joita juuri anteeksi pyydeltiin. Kovin raamatullista tämä ei kuitenkaan ole, koska se synnintunto ja siitä seuraava katumus puuttuu kokonaan.

Itse olen syntynyt vl-kotiin ja voin sanoa aivan henkilökohtaisesta kokemuksesta, että vanhempien usko ei ole se, joka on pitänyt minut uskomassa. Olen ehdottomasti joutunut ratkaisemaan itse, haluanko olla uskomassa vaiko enkö.

Muistan ensimmäiset uskonkamppailuni tuossa noin kymmenen-yhdentoista vuoden iässä. Silloin heräsin tietoisuuteen siitä, että usko on omakohtainen ja että olen itse vastuussa omista teoistani.

Koskaan ei meillä kotona opetettu niin, että seuroissa ylimalkainen kädennostaminen riittää uskomisen tai uskovaisuuden "vakuudeksi". Kyllä meitä lapsia ohjattiin korjaamaan riitoja ja erimielisyyksiä henkilökohtaisesti asioita anteeksipyytämällä ja -antamalla.

Voin yhtyä tuossa alempana olevaan kirjoitukseen, jossa todettiin, että ei yleinen seuroissa saarnattu evankeliumi ole riittänyt ainakaan minulla kuittaamaan vääriä tekoja, vaan olen henkilökohtaisesti saanut korjata asioitani ihmisen kanssa, jota olen loukannut. Yleinen evankeliumi ei siis ole tuonut lohtua eikä anteeksiantamusken rauhaa sydämelle, vaan asian henkilökohtainen korjaaminen.

Eli siis katumus-anteeksipyytäminen-anteeksiantamus-rauha.

vl-female kirjoitti:

Itse olen syntynyt vl-kotiin ja voin sanoa aivan henkilökohtaisesta kokemuksesta, että vanhempien usko ei ole se, joka on pitänyt minut uskomassa. Olen ehdottomasti joutunut ratkaisemaan itse, haluanko olla uskomassa vaiko enkö.

Muistan ensimmäiset uskonkamppailuni tuossa noin kymmenen-yhdentoista vuoden iässä. Silloin heräsin tietoisuuteen siitä, että usko on omakohtainen ja että olen itse vastuussa omista teoistani.

Koskaan ei meillä kotona opetettu niin, että seuroissa ylimalkainen kädennostaminen riittää uskomisen tai uskovaisuuden "vakuudeksi". Kyllä meitä lapsia ohjattiin korjaamaan riitoja ja erimielisyyksiä henkilökohtaisesti asioita anteeksipyytämällä ja -antamalla.

Voin yhtyä tuossa alempana olevaan kirjoitukseen, jossa todettiin, että ei yleinen seuroissa saarnattu evankeliumi ole riittänyt ainakaan minulla kuittaamaan vääriä tekoja, vaan olen henkilökohtaisesti saanut korjata asioitani ihmisen kanssa, jota olen loukannut. Yleinen evankeliumi ei siis ole tuonut lohtua eikä anteeksiantamusken rauhaa sydämelle, vaan asian henkilökohtainen korjaaminen.

Eli siis katumus-anteeksipyytäminen-anteeksiantamus-rauha.

Niin,itse ainakin korjaan etten yleistä kaikkiin tätä.Vaan osalla se on vain elämäntapa,ja aito usko ja katumus puuttuvat.Varmasti on joukossa myös paljon aidosti uskovia ja katuvia,niinkuin jokaisen ihmisen pitäisi ollakkin.

vl-female kirjoitti:

Itse olen syntynyt vl-kotiin ja voin sanoa aivan henkilökohtaisesta kokemuksesta, että vanhempien usko ei ole se, joka on pitänyt minut uskomassa. Olen ehdottomasti joutunut ratkaisemaan itse, haluanko olla uskomassa vaiko enkö.

Muistan ensimmäiset uskonkamppailuni tuossa noin kymmenen-yhdentoista vuoden iässä. Silloin heräsin tietoisuuteen siitä, että usko on omakohtainen ja että olen itse vastuussa omista teoistani.

Koskaan ei meillä kotona opetettu niin, että seuroissa ylimalkainen kädennostaminen riittää uskomisen tai uskovaisuuden "vakuudeksi". Kyllä meitä lapsia ohjattiin korjaamaan riitoja ja erimielisyyksiä henkilökohtaisesti asioita anteeksipyytämällä ja -antamalla.

Voin yhtyä tuossa alempana olevaan kirjoitukseen, jossa todettiin, että ei yleinen seuroissa saarnattu evankeliumi ole riittänyt ainakaan minulla kuittaamaan vääriä tekoja, vaan olen henkilökohtaisesti saanut korjata asioitani ihmisen kanssa, jota olen loukannut. Yleinen evankeliumi ei siis ole tuonut lohtua eikä anteeksiantamusken rauhaa sydämelle, vaan asian henkilökohtainen korjaaminen.

Eli siis katumus-anteeksipyytäminen-anteeksiantamus-rauha.

= menee kerran viikossa rauhanyhdistykselle vilkuttelemaan muiden kanssa. Kuittaa sillä viikon teot. Tämän jälkeen jälleen viikon ajaksi hulvaton meininki: Ärrän nurkalla sätkä hampaissa muuta uskovaiselle sopimatonta elämöintiä. Sitten taas ry:lle vilkuttelemaan...

Kehä kiertää.

Ei ole omakohtaista uskoa. On vain vl-herätysliikkeen jäsenyys ja viikkovilkuttelut. Luulee sen riittävän myöskin kuoleman hetkellä.

Korjaus kirjoitti:

= menee kerran viikossa rauhanyhdistykselle vilkuttelemaan muiden kanssa. Kuittaa sillä viikon teot. Tämän jälkeen jälleen viikon ajaksi hulvaton meininki: Ärrän nurkalla sätkä hampaissa muuta uskovaiselle sopimatonta elämöintiä. Sitten taas ry:lle vilkuttelemaan...

Kehä kiertää.

Ei ole omakohtaista uskoa. On vain vl-herätysliikkeen jäsenyys ja viikkovilkuttelut. Luulee sen riittävän myöskin kuoleman hetkellä.

Mitä ihmeen "vilkutteluja / käden nostamisia"?. Voin sanoa, että se, joka sanoo kaikkien nostelevan käsiä seuroissa, ei ole siellä ikinä käynnytkään ja on siten aika kyvytön antamaan kuvausta kyseisestä toiminnasta.
Syntejä siellä kyllä saarnataan anteeksi, mutta harvemmin joku niitä vielä erikseen käden nostolla pyytää. Tavallisimmin rikkeet korjataan läheisten ihmisten kanssa.