Hei!
Mietin tässä hieman huolissanikin, kun minusta miesystäväni potee jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Juttelimme asiasta eilen ja hän kyllä osittain myönsikin asian..
Hän on kanssani puhelias ja hymyileväinen, mutta aina kun olemme isossa porukassa, alkaa kynsien pureskelu, parran nyppiminen, hiusten kiertäminen sormien ympärille jne. Ja yleensä kun pyydän, että lähtisimme kavereiden luo, hän ei halua lähteä.
Tuntuu itsestä niin kummalliselta, kun olen aina itse ollut hyvin ulospäin suuntautunut ja puhelias, rakastan olla isossa porukassa ja jutella uusien ihmisten kanssa.
Jutun pointti siis oli, että jos jollakulla täällä palstalla olisi kokemusta tällaisista pelkotiloista, olisi mukava kuulla niistä, ovatko kuvailemani kaltaisia, mistä olette saanut niihin helpotusta jne. Mielelläni ymmärtäisin miestäni paremmin..
Mietin tässä hieman huolissanikin, kun minusta miesystäväni potee jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Juttelimme asiasta eilen ja hän kyllä osittain myönsikin asian..
Hän on kanssani puhelias ja hymyileväinen, mutta aina kun olemme isossa porukassa, alkaa kynsien pureskelu, parran nyppiminen, hiusten kiertäminen sormien ympärille jne. Ja yleensä kun pyydän, että lähtisimme kavereiden luo, hän ei halua lähteä.
Tuntuu itsestä niin kummalliselta, kun olen aina itse ollut hyvin ulospäin suuntautunut ja puhelias, rakastan olla isossa porukassa ja jutella uusien ihmisten kanssa.
Jutun pointti siis oli, että jos jollakulla täällä palstalla olisi kokemusta tällaisista pelkotiloista, olisi mukava kuulla niistä, ovatko kuvailemani kaltaisia, mistä olette saanut niihin helpotusta jne. Mielelläni ymmärtäisin miestäni paremmin..
Vastaukset 6
Vanhimmat
minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa... samanlaista hermostuneisuutta esiintyy, lisäksi käsien tärinää. sosiaalisiin tilanteisiin liittyy voimakasta paniikintunnetta, joten niitä välttelee. itse välttelen myös esim. junalla matkustamista. suosittelen, että miehesi tilaa ajan lääkärille, joka ohjaa hänet neurologille ja sitä kautta saa lääkkeitä (jos toteaa sairauden), jotka oikeasti tehoavat. psykiatrillakin voi käydä, jos se osoittautuu vakavaksi. itse käyn myös ns. tyttöryhmässä, jossa kokoontuu sosiaalisia pelkotiloja potevat. en tiedä onko tällaista toimintaa aikuisille (itse olen nuori), mutta kannattaa kysyä lääkäriltä. kysy, jos jokin jäi vielä epäselväksi :)
Itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelko.
Se alkoi yläasteella varsinaisesti aluksi tunneilla pelkäämisenä: pelkäsin valtavasti ääneen lukemista jne.
Nyt minulla on ollut se noin 6 vuotta. Kavereita ei ole ollut viiteen vuoteen YHTÄKÄÄN. PElkään koulusssa esitlemiä, ääneen lukemista, kaikkea puhumista jne. niin paljon, että olen useasti meinannut lopettaa koulun, mutta siinäkin esteeksi tuli tämä fobiani, kun en voinut mennä opon tai rehtorin tykö keskustelemaan.
PElko on aiheuttanut sen, että esitelmiä en enää edes kykene lainkaan pitämään. Tunneilla en viittaa enkä yleensä silloinkaan vastaa kun kysytään, vaikka ei viittaisi.
Minulla on paljon keskeytettyjä kursseja.
Yksinäisyyden ja pelon vuoksi kärsin myös masentuneisuudesta ja ahdistuksesta.
Pelko vaikeuttaa sosiaalista elämääni, sillä m´kavereita ei ole, en kykene niitä hankkimaan ja kukaan koulussa ei halua tulla puhumaan sellaiselle, joka tärisee ja helottaa punaisena tunneilla ja ääni värisee puhuessa. Siksi olen yksin. Teen ryhmä- ja parityötkin yksin. Vaikka opettaja määrää minutn joidenkin pariksi, minua katsotaan vain oudosti ja kaikki ovat kuin eivät huomaisikaan. Seurustella en voisi, koska siinä masentuisin vain lisää, kun tajuan, että minusta ei todellakaan ole tähän, en voi ilmaista tunteitani jne. PElkään myös kaikkea seksuaalista kanssakäymistä ja ihmisten välistä fyysistä kontaktia kuten halailu, kättely, silmiin katsominen jne.
Itsetuntoni myös meni täysin koulukiusaamisen kohteena olemisessa yläasteella.
Fyysisestä kontaktista puheen ollen pelkään muutenkin kaikkea liikkumista: jähmetyn täysin, jos pitää liikkua muiden nähden. En voi esim. lähteä luokasta kesken tunnin (on jäänyt parit lääkärireissut väliin, kun en uskaltanut nousta tuolistani), liikuntatunnit ovat kuin painajaista, sillä en voi pelata ryhmäpelejä tai yksinpelejäkään. Siellä sydämeni tykyttää, tärisen enkä voi liikkua kunnolla ahdistuksen takia. Yritä siinä sitten pelata sellaisen paniikin vallassa. Ei tule mitään.
Tässä pieni tarina kokemuksistani. Enempää en jaksa nyt kirjoittaa.
käythän juttelemassa terveydenhoitajalle asiasta.ihan niin kuin asian itse koet,mitään lisäämättä tai pois ottamatta.ota vaikka printti tuosta hienosta kertomuksestasi ja näytä se.turhaan olet kärsinyt,asiaan on todella saatavissa helpotusta.
Kiitos sydämen täydeltä sinulle,tuosta avoimesta ilmaisusta. Minä olen ,jo elämäni iltaan ehtinyt,kuinka tuttua tuo kertomasi onkaan. Olen joutunut koko elämäni ajan takkuilemaan noiden samojen esteiden kanssa,eikä mistään apua. Tämä taitaa olla niin vaiettu asia,että sitä ei haluta tuoda julki.
Minullakin oli joskus tuollaista. Sitten sain työtä - asiakaspalvelusta!
Se oli parasta lääkettä.
Ei se nyt ihan niinkään ole...Itse en voisi kuvitellakaan työskenteleväni asiakaspalvelussa tms..
Olen ollut vuoden verran jo sairaslomalla tämän asian takia!!