Hei, täällä kirjoittelee 11 vuotias tyttö. Täytän syksyllä 12 vuotta.
Kiitos valmiiksi niille, jotka jaksavat vaivautua lukemaan avautumiseni.
Olen melkein koko ala-asteen ollut vähän kiusattu, syrjitty ja ulkopuolelle suljettu. Olen ollut koko elämäni ajan yksinäinen. Olen myös liikaa yksin, sekä esim. syön yksinäisyyteen ja tylsyyteen. Sen takia saatan olla hiukan ylipainoinen.
Syön myös murheisiin ja suruihin, joita minulla on koko ajan. Se, jota syön, on yleensä silloin karkkia tai jotain muuta herkkua.
En ole koskaan saanut elää miten haluan. Aina jonkun määräämänä. Olen ollut myös masentunut yli vuoden. Nyt lähiaikoina se on testien mukaan alkanut olemaan vaikeaa masennusta.
Minulla on 1-2lk ollut yksi kaveri. Hän pisti välit poikki ja alkoi olemaan muiden kanssa jostain syystä, jota en ole vieläkään saanut tietää.
Jäin yksin, sitten olin hiukan yhden toisen tytön kanssa, mutta hyvin vähän. Sitten hän alkoi kiusaamaan minua fyysisesti sekä henkisesti, joten välit menivät poikki.
Olin ilman kaveria koko nelosluokan ja nyt tämän vitosluokan. Minulla ei ole mitään harrastuksia koskaan ollut, eikä ole nytkään.
Haluaisin edes yhden harrastuksen, mutta vanhemmat eivät suostu, vaikka rahaa olisi.
Nyt lupasivat hämärästi telinevoimistelun syksyksi. En usko, että se toteutuu.
Äiti pelailee myös koneellaan kovasti, minusta liikaa, ja on tuhlannut siihen oikeaa rahaa äärettömän määrän. Lisäksi pikkusiskoni, joka on 7v osallistuu siihen, ja se on heillä yhtä vääntämistä ja riitelyä aina, että mitä tekevät pelissä seuraavaksi.
Olen harkinnut viiltelyä. Mutta en uskalla, jos äiti näkee ne, koska olen aina T-paidalla kotona sisällä. Hän pitäisi minua sairaana.
Äiti muutenkin haukkuu minua, lyö, haistattelee ja kiusaa. Minulle on jäänyt siitä pahat traumat ja huono itsetunto.
Vihaan itseäni. Joskus toivon kuolevani.
Lisäksi isäni on aina töissä. Siis ihan oikeasti, kirjaimellisesti aina.
Olen yksinkin liikaa. Aina vanhemmat ja sisko ovat poissa. Sisko ja äitini ovat koko ajan yhdessä ja kiusaavat sekä haukkuvat minua selkäni takana.
Äiti ei usko eikä ymmärrä masennustani, vaan kiusaa entistä enemmän.
Lorvin myös aina kotona pelaillen, itkien, tai tekemättä mitään. Kirjaimellisesti.
Minun on todella paha olla. Minun äiti on sanonut, ettei koulukuraattorille saa mennä puhumaan mitään omasta perheestä, yksinäisyydestä tai kaverittomuudesta, koska silloin meille tulee lastensuojelu. Siksi olen aina vältellyt koulukuraattoria ja terkkaria.
En ikinä käy missään, edes kaupassa. Elämäni on niin tylsää.
Nytkin äitini ja siskoni ovat lähteneet isoon kauppakeskukseen ostoksille, ja jättänyt minut harjoittelemaan kokeisiin. Kuulemma olen laiska paska, jos olisin lähtenyt mukaan.
Siskoni saa olla aina missä vain milloin vain, vaikka kaikki koulujutut olisi tekemättä ja 10 koetta edessä.
Lisäksi, en saa ikinä mitään. En rakkautta, en rahaa, en mitään. En saa fyysisiä tuotteita tai mitään. En saanut pienenä edes leluja.
Siskoni saa joka päivä kalliita leluja, rahaa, merkkivaatteita, ja minä joudun aina kulkemaan jossain halvoissa lumppuvaatteissa.
Siskollani on kallis puhelin ja paljon vaatteita. Silloin kun minä olin 7v, ei ollut puhelinta minulla eikä kalliita vaatteita.
Siskoni on lellitty, ja minusta ei välitetä. Olen aina siskon varjossa erakkona.
Itken joka yö itseni uneen. Itken myös koko ajan. Nytkin. Minun on tehtävä jotain, mutta en tiedä mitä.
Olenko normaali? Mitä teen? :(
Kiitos valmiiksi niille, jotka jaksavat vaivautua lukemaan avautumiseni.
Olen melkein koko ala-asteen ollut vähän kiusattu, syrjitty ja ulkopuolelle suljettu. Olen ollut koko elämäni ajan yksinäinen. Olen myös liikaa yksin, sekä esim. syön yksinäisyyteen ja tylsyyteen. Sen takia saatan olla hiukan ylipainoinen.
Syön myös murheisiin ja suruihin, joita minulla on koko ajan. Se, jota syön, on yleensä silloin karkkia tai jotain muuta herkkua.
En ole koskaan saanut elää miten haluan. Aina jonkun määräämänä. Olen ollut myös masentunut yli vuoden. Nyt lähiaikoina se on testien mukaan alkanut olemaan vaikeaa masennusta.
Minulla on 1-2lk ollut yksi kaveri. Hän pisti välit poikki ja alkoi olemaan muiden kanssa jostain syystä, jota en ole vieläkään saanut tietää.
Jäin yksin, sitten olin hiukan yhden toisen tytön kanssa, mutta hyvin vähän. Sitten hän alkoi kiusaamaan minua fyysisesti sekä henkisesti, joten välit menivät poikki.
Olin ilman kaveria koko nelosluokan ja nyt tämän vitosluokan. Minulla ei ole mitään harrastuksia koskaan ollut, eikä ole nytkään.
Haluaisin edes yhden harrastuksen, mutta vanhemmat eivät suostu, vaikka rahaa olisi.
Nyt lupasivat hämärästi telinevoimistelun syksyksi. En usko, että se toteutuu.
Äiti pelailee myös koneellaan kovasti, minusta liikaa, ja on tuhlannut siihen oikeaa rahaa äärettömän määrän. Lisäksi pikkusiskoni, joka on 7v osallistuu siihen, ja se on heillä yhtä vääntämistä ja riitelyä aina, että mitä tekevät pelissä seuraavaksi.
Olen harkinnut viiltelyä. Mutta en uskalla, jos äiti näkee ne, koska olen aina T-paidalla kotona sisällä. Hän pitäisi minua sairaana.
Äiti muutenkin haukkuu minua, lyö, haistattelee ja kiusaa. Minulle on jäänyt siitä pahat traumat ja huono itsetunto.
Vihaan itseäni. Joskus toivon kuolevani.
Lisäksi isäni on aina töissä. Siis ihan oikeasti, kirjaimellisesti aina.
Olen yksinkin liikaa. Aina vanhemmat ja sisko ovat poissa. Sisko ja äitini ovat koko ajan yhdessä ja kiusaavat sekä haukkuvat minua selkäni takana.
Äiti ei usko eikä ymmärrä masennustani, vaan kiusaa entistä enemmän.
Lorvin myös aina kotona pelaillen, itkien, tai tekemättä mitään. Kirjaimellisesti.
Minun on todella paha olla. Minun äiti on sanonut, ettei koulukuraattorille saa mennä puhumaan mitään omasta perheestä, yksinäisyydestä tai kaverittomuudesta, koska silloin meille tulee lastensuojelu. Siksi olen aina vältellyt koulukuraattoria ja terkkaria.
En ikinä käy missään, edes kaupassa. Elämäni on niin tylsää.
Nytkin äitini ja siskoni ovat lähteneet isoon kauppakeskukseen ostoksille, ja jättänyt minut harjoittelemaan kokeisiin. Kuulemma olen laiska paska, jos olisin lähtenyt mukaan.
Siskoni saa olla aina missä vain milloin vain, vaikka kaikki koulujutut olisi tekemättä ja 10 koetta edessä.
Lisäksi, en saa ikinä mitään. En rakkautta, en rahaa, en mitään. En saa fyysisiä tuotteita tai mitään. En saanut pienenä edes leluja.
Siskoni saa joka päivä kalliita leluja, rahaa, merkkivaatteita, ja minä joudun aina kulkemaan jossain halvoissa lumppuvaatteissa.
Siskollani on kallis puhelin ja paljon vaatteita. Silloin kun minä olin 7v, ei ollut puhelinta minulla eikä kalliita vaatteita.
Siskoni on lellitty, ja minusta ei välitetä. Olen aina siskon varjossa erakkona.
Itken joka yö itseni uneen. Itken myös koko ajan. Nytkin. Minun on tehtävä jotain, mutta en tiedä mitä.
Olenko normaali? Mitä teen? :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ainakin kirjoitat hyvin 11-vuotiaaksi. Alaikäinen lapsi saa valittaa pahaa oloaan koulukuraattorille tms. tai pitääkin valittaa. Jos sinulle on tehty masennusseula (siis sellainen monivalintakaavake) niin jonkun hoidon piirissähän sinun pitäisi olla. Kun on kyse omasta hyvinvoinnistasi, niin ihan turha liikaa miettiä, tuleeko lastensuojelumerkintä tms. Kyseessa on oma tulevaisuutesi.
Rahasta on pula monilla lapsiperheillä ja aikuisillakin. Rahattomuutta ei voi syyttää kaikesta. Harrastusmahdollisuuksia pitäisi olla myös edullisesti ja ilmaiseksi, ainakin aikuisilla on. Itse olen lapseton ja keski-ikäinen nainen, joten en tiedä, miten asia menee nykyisin. Meidän aikaan koululla oli mm. erilaisia käsityö- ja liikuntakerhoja, ja ne olivat maksuttomia. Eikö nykyään ole mitään vastaavaa? Onko kaikki harrastukset ankaraa kilpailua, josta pitää maksaa itsensä kipeäksi?
Ystävät ovat todella tärkeitä. Jos syrjäytyy kaveripiireistä jo lapsena, voi asiaa olla vaikeaa tai mahdotonta paikata aikuisena. Sosiaaliset taidot opitaan lapsena. Siksikin olisi tärkeää, että saisit jonkinlaista henkistä tukea nyt.
Valitettavasti ihmiset eivät ole aina tasapuolisia toisia kohtaan. Sekä vanhemmat että isovanhemmat saattavat suosia jota kuta lapsista. Oikeinhan se ei ole. Eikö sinulla asu lähellä ketään muuta sukulaista tai vastaavaa (mummi, kummi, täti tms.), josta saisit turvallisen aikuisen, jolle purkaa huoliasi?
Joka tapauksessa olet nuori ja sinulla on elämä edessäsi. Sen voin elämässä kehnosti korttini pelanneena aikuisena itse sanoa, että nuoruus on ihmisen paras voimavara, eikä sitä kannata missata. Eli hae apua nyt välittämättä perheesi vastustuksesta. Elämäsi muuttuu paljon helpommaksi, kun opit arvostamaan itseäsi ja näkemään vahvuutesi mahdollisimman aikaisin. Ne ovat edellytykset sille, että pystyt täysipainoisesti opiskelemaan, työskentelemään, perustamaan perheen ja elämään muutenkin tyydyttävää elämää. Eli mene vaikka koululuraattorisi puheille nyt. Voit kertoa, että netissä yksi lapsena ja nuorena itse vailla apua jäänyt nainen kehoitti niin tekemään.
Sinä ole arvokas nuori ihminen ja sinulla on oikeus oikeaan nuoren elämään. Ei ole oikein tuollainen kohtelu äidiltä. Älä välitä varoitteluista vaan mene juttelemaan kuraattorin kanssa. Sinun elämästä ja hyvinvoinnista on kysymys.
On väärin jos äiti pelaa ja oma lapsi saa olla ilman harrastusta.
Viiltelemään älä ryhdy. Siitä ei ole apua. Jää koko elämän pysyvät arvet.
Jos saa koko ajan syrjintää ja laiminlyöntiä, niin voi oma käsitys itsestä vääristyä.
Kirjoituksen perusteella, olet erittäin älykäs ja hieno ihminen. Ansaitset ihan toisenlaisen elämän.
Kyllä sinun kannattaisi puhua näistä asioista sille kuraattorille tai terveydenhoitajalle. Lastensuojelu ei ole mikään maailmanlopun asia, vaan välttämätön apu silloin, kun sitä tarvitaan. Ja päivänselvää on, että tarvitset tilanteeseesi nyt apua.
Iso vahvuus sinulla on siinä, että osaat noin selkeästi kirjoittaa ja kuvailla elämääsi ja tuntemuksiasi. Kirjoittaminen on hyvä keino purkaa pahaa oloaan ja selventää asioita itselleenkin. Myös uusia ystäviä voi löytää helpommin, kun osaa kertoa asioita. Silloin on helpompi myös ymmärtää toisten sanomisia.
Puhu ihmeessä asioistasi ensi tilassa koulun henkilökunnalle. Sitä kautta varmasti asioihin rupeaa tulemaan muutosta jo ennen kesää.
Terve! Olen pari vuotta sinusta vanhempi ja mullakin menee elämä päin persettä. Viiltelin kerran se autto mut päätin etten jatka. En myöskään jatkanut. Sillä ei ole mitään väliä minkä kokoinen olet ja älä ole tyhmä ja sorru ulkonäköpaineisiin. Saat tietenkin treenata jne. mutta älä laihduta. Lenkkeily olis ainakin hyvä keino pitää elämää terveellisenä jne. Mutta siis mene kuraattorille tai terkkarille toi ei oo normaalia käytöstä äidiltä. Oma äitini on alkoholisti, jonka takia lattia on hajonnut altani ja oon pudonnut syvemmälle. Itse en oo uskaltanu kellekkään puhua kasvotusten mutta oon nettiryhmässä varjomaailmassa joka on suunnattu alkoholistien lapsille. Sieltä oon saanut tukea ja apua. Munkaan elämä ei oo kovin kummosta, mutta oon jo vähän oppinu iloitsemaan elämästä ni kyllähä tää tässä menee. Tee palvelus itelles ja puhu ammattilaiselle. Kiität myöhemmin! :)
"Minun äiti on sanonut, ettei koulukuraattorille saa mennä puhumaan mitään omasta perheestä, yksinäisyydestä tai kaverittomuudesta, koska silloin meille tulee lastensuojelu"
Kyse on sinun elämästäsi. Vaikka olet nyt vielä lapsi, olet jonain päivänä aikuinen. Silloin äidilläsi ei enää ole valtaa sinuun. Mutta ennen kuin olet aikuinen, on siinä välissä paljon vuosia.
Lastensuojelu on nimensä mukaisesti lapsen suojelua. Sinua voidaan suojella ja antaa avaimet parempaan elämään vaikka perheesi ei siihen pysty.
Äitisi ei jostain syystä osaa nähdä parastasi. Näin yksinäisyytesi ja masennuksesi vain kasvaa. Se voi kasvaa ne kaikki seitsemän seuraavaa vuotta. Sitten joskus kun olisit, kuten sanoit: "vapaa" tekemään asioita, joita haluat ja vaalia hyvinvointiasi, ei sinulla välttämättä olisi enää voimia siihen.
Äitisi ei siis toisin sanoen pysty pitämään huolta sinusta. Se, että hän pelailee aikana, jolloin sinä koet surua kuulostaa todella surulliselta.
Kysyit, että oletko normaali. Olet. Olet hieno pieni ihminen, joka on taitava kirjoittamaan ja katselemaan maailmaa. Osaat hienosti kuvata perheesi elämää. Sen sijaan perheesi ei anna sinulle tarvitsemaasi rakkautta. Pikemminkin kohtelee kaltoin. Sinussa ei todellakaan ole mitään vikaa.
Hyvä ettet uskalla viillellä. Se ei auta yhtään enempää kuin syvään hengittäminen. Viiltelystä puhutaan tälläkin palstalla niin paljon, että joudun oikein itseltäkin kysymään, että jos voi pahoin niin onko silloin oikea aika viillellä. Jos siis itse voi pahoin niin kannattaako pahentaa tilannetta entisestään?
Ei. Se helpotus mitä jotkut voivat viiltelyllä saada aikaan voidaan saavuttaa yksinkertaisella hengitysharjoituksella. Hengittämällä muutamia kertoja syvään keho rauhoittuu ja sitä kautta voimakkaat huolet, negatiiviset tunteet ja ahdistuskin laimenevat. Hengittäminen on hengittämistä. Viiltely on pitkään pysyvien arpien tekemistä ihoon, joita ei ole mukava sitten vanhempana ihastella. Monet entiset viiltelijät antaisivat mitä vain jos voisivat hävittää arpensa.
Täällä on moni hienosti jo sinulle vastannut siihen mitä sinun kannattaisi tehdä. Se, että päätät uhmata äitiäsi on sellaista mitä kenekään lapsen ei pitäisi joutua koskaan tekemään. Joskus silti täytyy. Tiedät itsekin, että nykyinen kohtelu mitä saat tuhoaa sinua päivä päivältä enemmän. Se ei ole sen arvoista. Olet ansainnut parempaa.
Vaikutat todella reippaalta ja mukavalta tytöltä. Sääli, että sinua viatonta näin rankaistaan. Uskon kuitenkin, että sinulla on rohkeutta ajatella itsesi parasta ja kertoa omasta ja perheesi tilanteesta jollekulle. Teitä kaikkia voidaan auttaa yhdessä. Teet lopulta myös äitisi, siskosi, isäsi ja itsesi kannalta hyvän päätöksen kertoessasi perheesi tilanteesta ja itsestäsi.