osaisko joku antaa hyviä neuvoja...minulla on 5v.tytär ja hän on ehkä hiukan ujonmmanpuoleinen. ongelmana on että hänellä ei juuri ole ystäviä ( päiväkodissa kyllä ) ja hän kärsii siitä.piha missä asumme ei juurikaan ole muita samanikäisiä tyttöjä.minullakin on kauhea suru siitä että lapseni on yksinäinen.tuntuu pahalta katsoa kuinka hän kulkee muiden perässä ja yrittää päästä mukaan leikkeihin mutta häntä ei kuitenkaan huolita mukaan.
yksinäinen lapsi
evertti
9819
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ikävä juttu. Mulla on samantapainen "ongelma", mutta lapsi on vielä alle 2 v. HÄn tykkäisi niin kovasti leikkiä muiden lasten kanssa, mutta kaikilla on jo kaverit... pienilläkin.. hän hihkuu innosta kun näkee kaupassa tai ulkona muuten vaan muita lapsia kärryissä. Käymme äiti-lapsi-tapahtumissa, mutta jotenkin oma lapseni on aika yksinäinen, ilman kaveria ja hän kovasti kaipaisi, ainoa kun on.
Sinun lapsesi on jo niin iso, että voisit viedä hänet esim. kerran viikossa johonkin harrastukseen.
Pyhäkoulut ovat sunnuntaiaamuisin, joskus on iltasellakin, ne on yleensä kivoja. Riippuu kyllä vetäjästä.
Satujumppa tai joku musiikkileikkikoulu on tavallisin tuon ikäiselle sopiva harrastus, jossa tapaa muitakin. Kannattaa kokeilla.
ei niitä kavereita taivaasta tipahda, jos ei naapurustossa ole lapsia, niin sitten ei ole.
puistot on aina hyviä tapaamis paikkoja. kun niissä riittävän usein käy, niin lapset tutustuvat toisiinsa ja sitten tulee niitä kavereitakin.
mitäs jos kutsuisit niitä päiväkotikavereita kylään?
kuten edellä mainittiin, niin harrastuksista saa aina kavereita ja jo viisi vuotiaille löytyy vaikka mitä (satubalettia, muksu judoo, muskaria... ihan laidasta laitaan mitä vaan).
vanhempien vaan täytyy olla aktiivisia, jos ei lähiympäristöstä leikkikaveria löydy.
Ei muuten löydy leikkupuistoista, ei avoimista päiväkodeista, ei äiti-lapsi-piireistä tai ryhmistä - ei löydy kaveria äidille, eikä lapselle.
Kaikilla on jo ennestään tuttuja ja kavereita, ja uudet naamat ei sovi mukaan. Tai sitten naamassa on vikaa.. :(
Ymmärrän hurjan hyvin alkuperäisen epätoivon. On todella ikävä seurata vierestä, kun lapsi selkeästi kaipaa kaveria, hakeutuu muiden seuraan, ottaa kontaktia - ja kerta toisensa jälkeen hänet jätetään ulkopuolelle. Kun ei voi mennä sanomaan, että hei, leikkikää hänenkin kanssaan...
Oma lapseni on nyt 1½ v. Raskaus- ja vauva-aikana kuvittelin, että saisimme kavereita kun menemme hiekkalaatikolle ja pihalle ja puistoon ja em. toimintaan mukaan. Tottakai minä saan juttukavereita ja kenties hyvän kaverinkin !! Ja lapsella olisi leikkiakvereita...
Omassa taloyhtiössämme oli paljon kotiäitejä ja pieniä lapsia. Ei siis tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan.. vaan en minä vaan siihen joukkoon sopinut. Kun muut lapset keskenään jakoivat lelut ja lapiot, minun lapseni kohdalla sanottiin omalle lapselle: älä ota sitä, se on "Pekan".
Minä hoen vieressä, että antaa ottaa, eihän tuo Pekka ole nyt lapiosta kiinnostunut jne , mutta ei tehoa, samaa hoettiin.
Haluttiin siis ettei meidän "Pekan" kanssa leikitä. ???
Äiti-lapsipiireissä olen aina yksin, lapsi ilman kaveria.
Ja olen käynyt monessa eri ryhmässä ! Asun alueella, jossa näitä on paljon ! Joten erojakin on.
Eräässä seurakunnan äiti-lapsipiirissä oli niin järkyttävän sisäänpäinlämpiävää touhua.. Lapsi yritti ja yritti, lopputulos oli että hän alkoi rikkoa muiden leikkejä, kun häntä ei kukaan noteerannut.
En voinut jutella yhdenkään äidin kanssa, koska kaikki kerääntyvivät omina pikku ryhminään keskenään. Ihan oikeasti, kenenkään poiskääntyneelle olemukselle tai selälle ei voi jutella !
Ei, minä en harrasta kyynärpäätaktiikkaa.
Olen yrittänyt hakea kaveria netistä, kirjeenvaihdoista yms. Laiha on tulos.
Siinä mielessä alkuperäisellä kirjoittajalla on "parempi" tilanne, että lapsi on jo 5 v, joten heillä on todellakin mahdollisuus käydä harrastamassa.
Vaikka sieltä ei kotiin asti kyläily-kavereita löytyisikään, niin kuitenkin semmoista ryhmään ja joukkoon kuulumisen tunnetta.. ja päiväkodissahan hänellä onneksi on kavereita.
Kun lapsi kasvaa, häntä voi innostaa ja kannustaa kirjeenvaihtoon. Vaikkapa sillä tavalla alkuun, että äiti kirjoittaa sanelun pohjalta - ja kirjekamuna on toinen samanalainen..
että tässä sinun tapauksessasi ongelma on aikuisilla eikä lapsella. Jos todella vanhemmat käyttäytyvät näin kun kuvasit, sanoisin, että anna olla. Tällaisella sisäänpäin kääntyneellä käyttäytymisella vanhemmat valitettavasti opettavat lapsilleen mallin, joka hyväksyy toisen ihmisen sulkemisen joukosta pois. Ja se taas johtaa moniin muihin ongelmiin myöhemmin esim. työpaikoilla jne. (vähän aiheen vierestä, mutta näin se menee).
Siis eihän noin pienillä lapsilla vielä ole ns. vakiokavereita, vaan leikitään kaikkien kanssa. Näin ainakin omat ovat tehneet ja lelut on jaettu muiden kanssa ja lainailtu vuorotellen hiekkalaatikolla yms.
.. ne yksinäiset olemme silti me, minä ja lapsi. Lapsen puolesta olen surullinen. Tänään jäimme leikkipuistoon, kun siellä oli niin paljon lapsia, pieniäkin.
Ujostutti omaani. Mieli teki jotenkin mennä hakemaan kontaktia, mutta ei 1½ v , joka ei osaa vielä puhuakaan, osaa hakea leikkikaveria. Siinä hän touhusi, käveli, keinui.. kiukkukohtaus ja kiukuttelu, itku, tuli tälläkin kertaa. Lähdimme pois.
Kyllä, nämä lapset ovat keskenään, he ovat niidden kanssa, joiden äidit tuntevat toisensa..
"vika" voi todellakin olla äideissä itseissään, mutta ´me, lapsi ja minä, jäämme silti yksin ja ulkopuolelle. Toivon että päiväkodissa tilanne muuttuu, kun ne äidit eivät siellä ole osoittelemassa että kenen kanssa on suotuisaa leikkiä, kenen lapsi on se oikeanlainen kaveri..
todella pahalta jos tällaiseksi tämä maailma menee. Ja meidän aikuisten takia. Tässäpä taas ajattelemisen aihetta jokaiselle.
ehkäpä minä olen sitten tarpeeksi pienestä, mutta riittävän isosta kaupungista. en minäkään -ujo kun olen- mene juttelmenaan ihmisen kanssa, jonka näen ensimmäistä kertaa puistossa, mutta jo muutaman tapaamisen jälkeen tulee sanottua ensin sananen ja sitten jo juteltuakin. ja sen verran olen oppinut tapoja jo pienenä, että aina kuuluu tervehtiä!
olen myös käynyt monessakin kotikaupunkini avoimessapäiväkerhossa (sekä kaupungin, seurakunnan, että yksityisen tahon järjestämässä) ja kun vaan on rohkeutta vaikka kahvipöydässä ottaa osaa keskusteluun, niin aina on seuraa löytynyt.
ja sehän on selvää, että lapset leikkivät mielellään niiden, ennestään tuttujen kavereiden kanssa. onhan aikuistenkin helpompi keksiä jutun aihe tutun ihmisen kanssa, kuin aloittaa small talkilla ihan alusta. mutta lapsi ei periaatteessa osaa vielä valita, ei ainakaan ulkonäön perusteella, että tuon kaveri olen ja tuon en.
mutta onhan totta, että suhteen, varsinkin ystävyyssuhteen, luominen ei ole helppoa ja vaatii paljon työtä, niin aikuisilla kuin lapsillakin.
ehkä minulla on sitten käynyt tuuri, kun olen pystynyt luomaan puisto-tuttu verkoston. ja muistanhan minäkin sen, kun esikoiseni oli juuri syntynyt ja yksin kuljin kaupungilla, ja katselin kateellisena kaksin tai porukalla kulkevia äitejä rattaiden ja vaunujen kanssa, mutta niin vaan niitä äitikavereita kertyi, tiedä sitten mistä?
ps. kaksi paikkaa tiedän... esikoiseni aloitti muskarin nelikuisena ja se porukkamme pitää vieläkin yhtä ja toinen on paikkakuntani äitien sähköpostilista. kannattaa lueskella esim. neuvolan seinää, josko omassa kaupungissasikin sellainen olisi ja jos ei ole, niin perusta! (esim. msn ja yahoo tarjoavat maksuttomia s-postilistoja)
käymmekin kerran viikossa jumpassa ja mummillakin leikkimässä siskon lapsien kanssa. mutta hän kaipaisi niin hirveästi parasta ystävää jonka kanssa temmeltää. aiemmin hänellä oli tosi läheisenä ystävänä pari vuotta vanhempi tyttö, mutta he muuttivat sitten kauemmas. välillä käymme leikkipuistossa ym. mutta ei sitä aina töiden jälkeen jaksaisi kovinkaan kauas lähteä..tyttö on vähän ujo eikä niin helposti ota kontaktia uusiin tuttavuuksiin. no täytyy toivoa parasta. ehkä niitä kavereitakin vielä löytyy.
Meillä oli aika samanlainen tilanne, kun muutimme tyttöni nyt myös 5v. kanssa tänne uuteen kaupunkiin. Ja asia on itselleni kipeän tuttu, sillä olin lapsena aika yksinäinen.
Tyttöni on myös vähän ujo ja hiljainen, kuten minäkin lapsena.
Päätin, että autan tyttöäni löytämään ystäviä ja pääsemään mukaan kuvioihin uudella paikkakunnalla. Aloitimme seurakunnan kerhosta ja pyhäkoulusta, joka osoittautui odotettua paremmaksi paikaksi! Siellä vähän kuulostelin, että missä muut lapset tällä paikkakunnalla käyvät ja löytyi mm. kirjaston satu-tuntia, satujumppaa, taidekerhoa...
Sitten vaan reippaasti jaettiin täällä tavatuille lapsille synttäri-kutsut ja yllätys, yllätys: Kaikki kutsutut tulivat! Ja meillekin alkoi vuorostaan tulla kutsuja.
Ei se ihan hetkessä käynnyt ja kaikki eivät koskaan ole ystäviä kaikkien kanssa, mutta tyttö on löytänyt itselleen sellaisen pienen ystävä ja harrastuspiirin ja me äiditkin olemme tulleet tuttaviksi.
Yllätyksiäkin on tullut, kun hiljainen ja ujo tyttö onkin ystävystynyt juuri niiden villeimpien ja vauhdikkaimpien lasten kanssa. Ja pelaa mielummin palloa poikien kanssa, kuin leikkii kotia tyttöjen kanssa ;)
Joskus pitää siis sysätä lasta oikeaan suuntaan, mutta kyllä se siitä lähtee, kun ei ota turhia paineita itselle, eikä erityisesti sille lapselle.