MOT: Itärajan ihmiskilvet (TV1 29.5.17)

Itärajan ihmiskilvet on luokaton tv-dokumentti En voi käsittää, kuinka professoritason ihmiset ovat kyenneet näin yksipuoliseen ylöspanoon kuvatessaan venäläisten terroristijoukkojen jatkosodan aikana suomalaisiin siviileihin kohdistamista joukkomurhista kertovassa tv-dokumentissa.

Ohjelmassa kehitellään ajatusta Lapin suomalaisen siviilihallinnon, Mikkelin sodanjohdon, Airoon ja Mannerheimiin asti yltäneestä rikollisesta salaliitosta. Sen mukaan itärajan siviilit olisi jätetty evakuoimatta, jotta heihin kohdistuvat hyökkäykset osoittaisivat, mistä ja millaisin voimin venäläiset pyrkivät Suomen puolelle. Ohjelma luo mielikuvaa, jonka mukaan alueen ainoa siviilien kohtalosta huolta kantanut oli Saksan 20. Vuoristoarmeijan komentaja.

Lähteenmäen mukaan ”venäläiset ja tutkijat myöhemminkin” (myös hän?) rinnastavat partisaanien murhaamat 180 siviiliä itä-Karjalan keskitysleireillä menehtyneisiin n. 4000 venäläisvankiin. Lähteenmäki ei kerro, että suomalaisleirit olivat internointileirejä, joissa vankeja ei pyritty surmaamaan systemaattisesti leirin johdon toimesta. Vankeja ei teloitettu pistimillä ja konepistoolitulella, kuten suomalaissiviilit itä-Suomessa.

Pahinta on, ettei ohjelmassa sanota sanaakaan näiden sotarikosten laadusta. Nykytermein se on rikos ihmisyyttä vastaan; laajamittainen ja järjestelmällinen siviiliväestöön kohdistuva hyökkäys. Luulisi Lähteenmäellä historiankirjoittajana olevan rohkeutta nimetä agressorit, agression kohteet, syylliset ja uhrit niin kuin ne ovat, eikä rakennella hataria salaliittoteorioita halvan mediahuomion toivossa. Häneltä on myös jäänyt lukematta mm. Veikko Erkkilän ansiokkaat teokset partisaanien itä-Suomessa tekemistä murhatöistä.

Niiden perusteella Lähteenmäki olisi voinut ohjelmassaan kertoa esimerkiksi, että Aleksandr Smirnovin johtama Boshevik Zapoljarna (napapiirin bolsevikit) –partisaaniosasto iski 7.7.1944 Seitajärven kylään. Smirnovin johdolla hänen miehensä teloittivat 14 siviiliä. Kaksi naista ja kahdeksan nuorta tyttöä vietiin erilleen, raiskattiin ja tapettiin.

Ainakin 1990-luvulle asti nämä ”sankarit” kokoontuivat vuosittain juhlittuina sotaveteraaneina. Juovuttuaan eräät partisaaneista myönsivätkin tietoisesti hyökänneensä siviilikyliin sotilaskohteiden sijaan.

Tottakai tässä on kyseessä kansallinen trauma. Mutta pääasiassa siksi, ettei Suomen valtiovalta, valtamediat, historioitsijat tai yhteiskunta yleensäkään ole katsonut sopivaksi, että iskuista eloonjääneet tulisivat julkisuuteen heidän perheitään kohdanneista raakuuksista. Sitä on valtiovallan, niin Suomen kuin Venäjän syytä pyytää anteeksi uhrien omaisilta ja jälkeläisiltä.

Leo Backman

Muistan surkuhupaisan tv-haastattelun joskus 2000-luvun alusta.
Suomessa lomaileva venäläinen sotaveteraaninainen kertoi jääneensä täällä vangiksi 15-16-vuotiaana desanttina eli vakoilijana. Nainen kertoi edelleen, että suomalaisella vankileirillä häneen oli kohdistettu raakaa väkivaltaa. Haastattelija tietysti kysyi, minkälaista väkivaltaa ja mistä syystä. Tähän nainen vastasi aivan pokkana, että vankileirin johtaja oli tukistanut häntä, koska hän oli toistuvasti yrittänyt paeta leiriltä!
Että sen sortin raakaa väkivaltaa.