Äitini kuoli kaksi vuotta sitten mutta perintö elää edelleen. Äitini oli erikoinen ihminen hän oli sota- ajan lapsi, joka oli aloittanut koulunsa talvisodan kynnyksellä . He asuivat karjalassa sota-alueen keskipisteessä. Koulut jäivät äidiltäni kesken, hän oli käynyt koulua kansakoulun 4 luokkaan saakka. Muuta koulutusta ei hänellä ollut. Huomasin jo lapsena että äitini jatkuvasti käsitti asioita väärin, hänelle piti aina selittää ja selittää, eikä hän vaan ymmärtänyt. Lopuksi ymmärsi mutta aina väärin. En koskaan elämässäni ole tavannut vastaavaa henkilöä. Hänelle ei voinut kertoa tai sanoa mistään asioista koska hän käsitti ne väärin..kärpäsestä tuli aina härkänen. Ja päinvastoin, jos asia olisi ollut sellainen johon hänen olisi pitänyt tarttua hän mitätöi sen asian. Loppujen lopuksi hänelle ei kehdannut kertoa mitään lainkaan vaikka olisi ollut kuinka paha ongelma, piti aina sanoa ettei mitään ole...kaikki hyvin. Tuli tunne että meidän lasten asiat olivat yhdentekeviä hänelle. Hän eli täysin omassa maailmassaan , kaikki oli hänen mielestään hyvin vaikka oikeasti kaikki oli surkeasti. Hän ei nähnyt tai ollut näkevinään sitä. Hän oli pintapuolinen, huolehti ja huolehti, kantoi murhetta, mutta vain sanallisesti ja hän antoi sääliä, mutta ei koskaan pystynyt oikeasti auttamaan. Hän ei vain tehnyt minkään eteen mitään, lapsena piti kaikki ongelmat vain elää läpi. Äidilleni ei kannattanut kertoa mitään häneltä sai vain säälin.
Mikä äitiäni vaivasi?
Child
256
1Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sota-aika järkyyti tuhansia ihmisiä syvästi. Olen tuntenut pari kuvaamasi kaltaista henkilöä ja
ajatellut pitkän tuntemisen perusteella, että jonkinlainen sota-ajan henkinen shokki jäi heille päälle, jähmetti ajattelun tai laittoi heidät ajattelemaan asioista ihan takaperin kuin noramaalisti ajateltaisiin. Ihmiset elivät silloin yksinkertaista, usein köyhääkin elämää, sota-ajan kauhut ja pelko eivät voineet olla vaikuttamatta ajatteluun. Kellä mitenkin. Piti ehkä uskotella omassa maailmassaan, että kaikki on hyvin, koska totuus oli niin kauhea.
Minunkin tuntemiltani ihmisiltä oli jotenkin normaali logiikka kadonnut. Tunnevauriot olivat syvät.
Piti rakentaa "kuori" ympärilleen. Ulkopuolisesta näytti, että he eivät reagoineet inhimillisesti mihinkään, mutta heidän inhimillisyytensä oli kai kauhu ja pelko jähmettänyt.
Tavallisissa työläispiireissä tunteita ei yleensäkään ollut tapana näyttääkään niinkuin nyt. Lapsetkin vain "pyörivät jaloissa", hoitivat itse itsensä. Se, ettei kyennyt tunteitaan ilmaisemaan ei aina tarkoita, etteikö niitä olisi ollut siitä huolimatta.
Sodan keskellä eläminen minkä ikäisenä tahansa jättää jälkiä.
Traumoja saanut ihminen ei ole oma itsensä. Sodan traumoista ei kai kukaan ole täysin toipunut koskaan. Menneisyys kulkee mukanamme koko elämämme.
Tuttu juttu anopin kohdalla. Sota jättänyt jälkensä.