Jälleen taas...

No hyvä että kerroit. Masennus ja paha olo voi nostaa verenpainetta ja silloin päässä voi kirjaimellisesti räjähtää jokin, tosin aika siivosti mutta turmiollisin seurauksin. Mulla itellä räjähti nenässä. Tul nääs maaliskuusa pirukas nenäverevuoto, joka ei ollu asettua millään. Alko aava yhtäkkii, eikä aiheuttanu mitään kipuja, tympeän olon vaan ku valu koko ajan joko nenästä ulos tai nieluun ja sielä mahaan. Asettu se sitten isosa sairaalasa muutaman tunnin päästä kunhan nenäkammiotani oli kylliksi törkitty kaikenlaisilla puikoilla, tähystimillä ja pirtuisilla suteilla. Oli se niin satanistillinen kokemus että saapui pyörtyminen ja nieltyä verta oksensin rouva ties minne
Oli siis kehittyny vuosie aikana vp niin kovaksi että se sitten löysi hätäuloskäynnin nenästäni. Kerran aamulla lepopaineet 209 ja 133 (vaikka olo oli varsin jees) mutta olinki vissiin jo karaistunut ja pidin korkeaiep paineie tuottamia oloja ihan normaalina ja varmaan jonain vitutuksen ilmenemistyyleinä vaan. No nyt eletään kahella pillerillä /vrk. Vaikka eihän ne tokikaan taudin syitä poista, pakottaa ehkä vaan kehoni löytämään mielisairauksilleni jonkin muun ulostuloreitin, kuin verenpaineen.
Parempi se on kirjottaa kuin että pillerin ottas. Ihme hommaa kun palkka-auttajathi on aina niitä pillereitä tyrkkimäs. Ei mulla semmoosista mitään kokemusta oo; muuta lääkettä en käytä ku verenpainenappeja (alkoi huhtikuusa)
Ja muuten, kun selviää että joku on vielä lukenut viestisi täälä ja vastaa siihen jotain, saattaa se johtaa jopa sen seuraavankin pillerin jättämiseen, tiiä häntä. Vaikka ainahan toisen ihmisen läsnäolo, kosketuksesta puhumattakaan, olisi ilahduttavaisempaa. Eipä tosin oo tullu hiplailtua itellä ainakaan viime aikoina, tammikuusa joku kännimummo halas vaisusti, sitä eteline kerta ku sisko lohtutti kevääl 2008.
No eih oo mullakaan tyttö-tahi naisystävää (kohta oon 34) ja ens sunnuntaina taas ihana sukutapaaminen muuannessa paikassa luonnon helemassa. Tosin sinne aina tumppautuu vähemmän veikeitä edesmänneen mummoni elossavieläolevia sisaruksia jotka ei suunilleen muuta kysy ku että No joko se sulla on katottuna ja sitä samaa tuttua paskahuttua.
Notta ristus että ei. Vaikka lienis se ehkä kivaa ja helpottavaa jossai määrin mutta en kuitenkaa mahja olla psyykkeeltäni kyllin mieliterve. Ei sillä ettei täsä työsäni hiukkasen aputyöläisiä tarttis mutta ohan se mooseksen ja paavalin tosi, ettei työmäärä tee ihmisestä naimisoitumiskelpoista). Ja aina sitten, sen pakollisen kirjoittamattomissa säännöissä mainitun, jonkin sukulaiseni taholta saapuvan utelun jälkeen tulee siinä hetkellisesti jälleen, ties monettako kertaa, vähän semmonen olo, että: Eeh, sori nyt taas,mä voin kyllä seuraavaksi kerraksi jonku ettiä, mieliksesi (lisätään perään möreällä jope-äänellä: ja vitut etin, faking runkkari).

Mun on kans tänhy mieli joskus huutaa ja oonkin, mutta se oli kyllä vuosia sitte ja joku pilkkovaloton talvi-ilta metä laias peltoaukeelle huusin illalla. Kuuliko kukaan tahi tuntsiko eäntäni, evt. Enää en kyllä oikee tohtis. on täälä tosin muutki huuvellu, tosa joje takana männä vuosina muua yxinäinen poikamies joskus humalassa aika pahoja karjuja päästelj.
Laulaakin on tehnyt topisinansa mieli mun, vaan ei tahjo kehjata, ees yksin ollessa. Musiikkia sentäs kehtaan kuunnella, napeista. En mitään paahtomättöä, bläkkistä, grinkoreakaan välttämäti, vaan esimerkiksi voimaisaa huiokeaa melootista gospelta (HB, Golden resurrection) Voi auttaa joitain, saa aika varmasti enemmän tunteilua aikaan ku apaattisuutta ylläpitävä hevimuhennos.