Olen aineenopettaja, olen ollut kuusi lukuvuotta työelämässä määräaikaisena ja ensi syksynä alkaa seitsemäs. Kesäkeskeytysten takia en ole saanut edes ikälisään oikeuttavaa kuukausimäärää täyteen, vaikka työvuosia on enemmän kuin se 5. Joka kevät haen epätoivoisesti uutta työpaikkaa samaan aikaan, kun hoidan nykyistä työtä. Joskus pääsen haastatteluun, ne menevät vaihtelevasti, mutta onneksi sentään tulee edes näitä pätkiä.
Nytkin olen kesäkeskeytyksellä: viranhaltija, jonka sijaisena olin koko viime lukuvuoden, nauttii palkkaansa. Rakastan työtäni, eikä minulla ole niitä tyypillisimpiä opettajan jaksamisongelmia työssä, mutta työmarkkinatilanteen jaksamisessa ongelmia on.
Ensimmäisinä vuosina olin onnellinen, kun vain sain määräaikaisuuksia, mutta nyt olen väsynyt olemaan koko ajan jonkun sijainen. Ei ole ikinä jatkuvuutta, koulut ja oppilaat vaihtuvat, koko ajan epävarmuus tulevasta. Minulta on kadonnut ammattiylpeys, jota alkuaikoina tunsin. Tunnen olevani vähemmän opettaja kuin ne, joilla on virka. Itsekunnioituksen puute vie energiaa työstä.
Ei pitäisi verrata itseä muihin, mutta on raastavaa, että itseäni nuoremmat vähemmän aikaa töissä olleet saavat virkoja.
En minä huonosti työtäni tee, päinvastoin, saan kehuja ja suosituksia. Mutta minun aineeni opettajista on ylitarjontaa, ja paikat menevät usein paikkakunnalta kotoisin oleville.
Pitäisi olla kiitollinen tästäkin tilanteesta, olen unelma-ammatissani, mutta kun en ole siinä pysyvästi! Omanikäiset kaverit, jotka ovat esim. tekniikan, kaupan tai terveydenhuollon alalla ovat kyllä jo saaneet vakipaikan.
Kunpa pystyisin olemaan onnellinen, mutta toistaiseksi voimassa olevan viran puuttuminen syö minulta tulevaisuususkon ja itsearvostuksen.
Nytkin olen kesäkeskeytyksellä: viranhaltija, jonka sijaisena olin koko viime lukuvuoden, nauttii palkkaansa. Rakastan työtäni, eikä minulla ole niitä tyypillisimpiä opettajan jaksamisongelmia työssä, mutta työmarkkinatilanteen jaksamisessa ongelmia on.
Ensimmäisinä vuosina olin onnellinen, kun vain sain määräaikaisuuksia, mutta nyt olen väsynyt olemaan koko ajan jonkun sijainen. Ei ole ikinä jatkuvuutta, koulut ja oppilaat vaihtuvat, koko ajan epävarmuus tulevasta. Minulta on kadonnut ammattiylpeys, jota alkuaikoina tunsin. Tunnen olevani vähemmän opettaja kuin ne, joilla on virka. Itsekunnioituksen puute vie energiaa työstä.
Ei pitäisi verrata itseä muihin, mutta on raastavaa, että itseäni nuoremmat vähemmän aikaa töissä olleet saavat virkoja.
En minä huonosti työtäni tee, päinvastoin, saan kehuja ja suosituksia. Mutta minun aineeni opettajista on ylitarjontaa, ja paikat menevät usein paikkakunnalta kotoisin oleville.
Pitäisi olla kiitollinen tästäkin tilanteesta, olen unelma-ammatissani, mutta kun en ole siinä pysyvästi! Omanikäiset kaverit, jotka ovat esim. tekniikan, kaupan tai terveydenhuollon alalla ovat kyllä jo saaneet vakipaikan.
Kunpa pystyisin olemaan onnellinen, mutta toistaiseksi voimassa olevan viran puuttuminen syö minulta tulevaisuususkon ja itsearvostuksen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
itsellä meni "vain" viisivuotta aineopettajan virkaan, mutta tiedän erään pätevän luokanopettajan, joka oli väliaikaisena17 vuotta ennen kuin sai viran. Pitkät väliaikaisuudet ovat tavallisia varsinkin kaupungeissa, joissa koulutetaan opettajia. Tietenkään et voi syrjemmälle muuttaa?
Minä tiedän erään, joka vaihtoi alaa opettajaksi. Hän vaihtoi alaa liian myöhään, viisikymppisenä. Hänellä on nyt neljän eri matemaattisen aineen opettajan pätevyys, aika harvinaista (sis. myös IT). Lsäksi auskyltointi ja kasvatustieteen kaikki aineopinnot nykyvaatimusten mukaan.
Hän on nyt 60 v ja on erityisen harvinaista että pääsee edes työhaastatteluihin. Työkokemusta on opetusalalta viisi vuotta. Vuosittain hän lähettää ainakin sata hakemusta, 200 km säteellä Helsingistä oleviin kouluihin.
Nykyään on opettajina koko joukko KTM ja DI-tutkinnon suorittaneita, ja noihin sopivilta työaloilta työttömiksi jääneitä, myöhemmin muuntokouluttautuneita. Siis on hirveä tunku opettajiksi, koska tämä työ koetaan vielä melko turvalliseksi ja vakaaksi. Yli 50 vuotiaana on lähes mahdotonta saada opettajan töitä, jos ei ole aikaisemmin hoitanut esim. viransijaisena ko. työtä. Jonkinlaisia suhteita tarvitaan, oudompi henkilö ei varmasti tule valituksi. Työkokemus esim. yrittäjänä toisella alalla ei tietenkään ole minkäänlainen meriitti.
Usein opettajan lehtoraattiin on pääkaupunkiseudulla kymmeniä hakijoita, joista yli puolet on koulutuksellisesti päteviä.
Pitää yrittää vertailla itseään välillä vaikkapa taidealoilta työttömiksi kouluttautuneisiin tai kirjastoalalla kahden tonnin kuukausipalkalla töitä tekeviin. Ei määräaikainenkaan opettaja akateemisten ihmisten pohjasakkaa ole.
Ymmärrän hienosti tilanteesi. Koulun vaihtaminen on tosi stressaavaa, kun KAIKKI vaihtuu, ja joutuu sopeutumaan taas mm. uusiin käytäntöihin, uusiin sääntöihin. Lisäksi koulun vaihtaminen voi olla surullistakin, jos on hyvin viihtynyt siinä entisessä opettajainhuoneessa. Ei tuollaista kukaan jaksa loputtomiin.
Olen itsekin aineenopettaja ja olin pätkätöissä eri kouluissa noin yhdeksän vuotta, kunnes tuli täydellinen stop, en vaan enää jaksanut. Ratkaisuni: vaihdoin alaa ja opiskelen nyt, tosin en enää kauan. Kannattaa harkita sitäkin vaihtoehtoa, jos tuntuu, että pää hajoaa.
Kuulostaa+niin+tutulta!+Itse+valmistuin+aineenopettajaksi+tänä+keväänä+ja+sain+heti+syksyksi+viran+peruskoulun+lehtorina.+Tämä+oli+itselleni+suuri+yllätys,+sillä+koulussa+oli+jo+tilapäisenä+viranhaltijana+pätevä+opettaja,+jota+ei+kuitenkaan+otettu+jatkoon.+En+ollut+opettanut+kyseisessä+koulussa+päiväkään,+mutta+sijaisuuspätkiä+tuli+tehtyä+kyllä+vuosikausia+vaikka+missä.+Sijaisena+koin+välillä+huippuhetkiä,+toisinaan+kaikki+meni+päin+helvettiä.+Varsinkin+päivän+sijaisuudet+olivat+vaikeita,+mutta+pitkissä+sijaisuuksissa+sai+jo+aivan+erilaisen+otteen+työhön.+
Ikävä kyllä, raha ratkaisee opetusalallakin! Nuorille ei tarvitse maksaa ikälisiä ja lisäksi heillä pienempi todennäköisyys joutua pidemmälle saikulle. Rehtorit myös kuvittelevat, että kaikki neljääkymmentä lähentelevärkin ovat ihan out tietotekniikasta. Sen asemahan kokoajan korostuu. Naisilla viran saamista vaikeuttaa mahdolliset äitiyslomat sekä pienet lapset (ovat usein kipeitä ja äiti jäää hoitamaan). Virallisesti näistä ei puhuta, mutta epävirallisesti kyllä.