Jokaisella pitää olla läheisiä ystäviä varalle

No eipä ole ei. Yhteiskunta kerää sitten joskus mädäntyneen raadon korjuun ainakin omalla kohdalla. Mutta sitä odotellessa täytyy vaan keskiä itelleen mielekästä puuhaa

Niin, mutta eipä ole juurikaan ystäviä. Sellaista se elämä on. Eikä niitä enää oikein aikuisena löydä.

Hei
Tuollaiset tutkimukset mielestäni lisäävät kurjaa oloa ja yksinäisyyden tunnetta. Kuinka monella ihmisellä oikeasti on 5-7 hyvää ja erittäin läheistä ystävää? Veikkaanpa ettei monellakaan, sillä kuka edes ehtisi pitää yhteyksiä niin moneen läheiseen ystävään kaiken muun elämän ohella. On todettu, että yksikin läheinen ihmissuhde riittää poistamaan yksinäisyyden tunnetta ja parantamaan elämisen laatua. Kyllä ystäviä voi saada aikuisenakin. Se vaatii toki omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi kuoroharrastus on mainio keino saada samanhenkisiä kavereita. Muutenkin harrastusryhmissä ei välttämättä synny syviä ystävyyssuhteita, mutta tulee tunne kuulumisesta johonkin porukkaan.

Pappi Elisabet

Joskus lapsena leikin päiväkodissa muiden lasten kanssa. Kotona pihalla leikin hiekkalaatikolla, ja viereisessä kerrostalossa asuva poika kävi joskus siinä myös leikkimässä. Muutettiin toiseen paikkaan asumaan, kun olin 8 vuotta. Siellä sitten tuli oltua pihalla muiden lasten kanssa. Pelattiin monesti sählyä, ja mullakin oli oma maila sekä pallo. Ala-asteella oli yksi kaveri samalta luokalta, mutta siinä tuli sitten kiusamista, niin ei olla kavereita enää.

Ala-aste aikoina kun vietin aikaa yksin, luin paljon Aku Ankkaa. Katselin piirrettyjä, ja kuuntelin musaa. Säästin viikkorahoja pleikkariin, ja sain sen ostetuksi. Ensimmäinen hankkimani peli oli Formula-peli. Yläasteella juttelin kyllä muiden kanssa välituntisin, mutta en sitten tapaillut ketään koulun ulkopuolella. Yläaste aikoina tykkäsin katsoa telkkarista sarjoja Bel Airin prinssi, sekä Serranon perhe.

Asun nykyään yksin. Olen kuntouttavassa työtoiminnassa neljänä päivänä viikossa. Nyt heinäkuun olen tauolla. Äiti käy mun luona 2-3 kertaa kuussa. Muita ei sitten luonani käykkään. Jos nyt kuolisin, niin äiti kyllä soittelisi, ja ihmettelisi, miksen vastaa.

Eipä ole ainuttakaan joka mua kaipaisi tai tarvittaessa auttaisi. Ei ole ketään jolta neuvoa tai mielipidettä kysyisin.
Yksin pitää pärjätä tai olla pärjäämättä vaikka mitä sattuisi.

Pitäisi ja pitäisi. Kun ei ole ystäviä, sitä kutsutaan yksinäisyydeksi. Siinä se.

On tämä hankala tilanne. Onhan se selvää, että totaalinen yksinäisyys aiheuttaa terveydelle jos jotakin hankaluutta, sekä myös jokapäiväisessä käytännön elämässä on vaikeuksia joita ei yksin pysty tekemään.

Joku aivan pikkuasiakin voi olla mahdotonta toteuttaa kun ei ole ketään auttamassa. Ihmisellä kun ei ole kuin kaksi kättä ja niissä se voima ja ulottuvuus mikä nyt kullakin sattuu olemaan.

Eiole ketään läheistä ja omistan asuntoni. Voi mennä kauankin että minut löydetään kuolleena.

Minulla on kyllä tuo määrä tuttavia, mutta läheisiä ystäviä ei ole yhtään. Työkavereista löytyy muutamia sellaisia, joita voin jossain määrin pitää kavereina, ts. joskus on käyty duunin jälkeen lasillisella, ja kahvihuoneessa tauoilla usein rupatellaan. Lisäksi minulla on yksi alunperin netissä tavattu tuttava, jota tapaan pari-kolme kertaa vuodessa, lähinnä silloin kun hänelle sattuu sopimaan. Välillä hän kyllä peruu jo sovitut tapaamiset.
Onhan tämä tietty enemmän kuin monella yksinäisellä, jolla ei ole ketään. Mutta tunnen itseni kuitenkin kovin yksinäiseksi, kun ei tosiaan sitä läheistä ystävää ole. Sellaista, joka olisi oikeasti kiinnostunut ajatuksistani, eikä vain pinnallisista kuulumisista kaljanjuonnin ohessa.

Taitaa olla ystävän kaverin tuttavan määritys vähän hukassa. Kavereita ja tuttavia voi olla paljon mutta ystäviä vain 1-3. Suomi 24 ei ole modeointia ja kun kuklaan ei valvo noita yksinäisiä härskejä ilkeitä ja koppavia riittää

Kyllä ystäviä pitää olla. Tällä hetkellä on yksi yli muiden oma puoliso. Sitten kun aika koittaa jää jompi kumpi yksistään silloin on haettava tukea niiltä muilta ystäviltä. Samoin ystävää ei saa vedättää eikä pettää. Kun ystävän saa sitä kannattaa arvostaa. Samoin myös näyttää että on arvostettu ja luottamuksen arvoinen. Muutoin ei voi eikä pysty ystäviä samaan jos taustalla muuta. Kateutta, katkeruutta tai pettämistä. Ei ystävyys silloin toimi. Ystävä on se johon voi täysin luottaa ja josta tietää ikäviäkin asioita jotka hyväksyy.

Ei nyt 5-7 läheistä ystävää tarvitse olla, eikä suurimalla osalla olekkaan. Hyvä jos yksi ystävä on. Sehän olisi oikein taivaan lahja jos olisi yksi luotettava ystävä, jonka kanssa voisi puhua kaikesta maan ja taivaan välillä. Mutta ei nykyään sellaisia enää ole. Moni puhuu tänäpäivänä yksinäisyydestä ja ystävien puutteesta. Jotkut harvat viihtyvät yksin.

Nuorten yksinäisyys on paha, kun pitäs olla niin ilonen ja hauska ja kaikkea muuta mutta toivon että joku löytää ruumiini. Mutta en tiä kuka koska aina joku kaipaa ja vaikka ei kaipaisi nii yritin jo hyvän aikaa tehdä asioita mutta sitte ajauduin väärien ihmisten seuraan ja nyt mietin kuolemaa koko ajan. Ja murehdin menneitä ja en jaksa yrittää ja outo olo. Juu mut on raiskattu joskus ja pelkään että mulla on jotai paljo pahempaa ku mitä luulen. Kyl mä ihan terve oon. En vaa halua mitään. Tai haluan tuskan pois. Aika turhaa tälläne lässytys mutta minkäs teet. Johonki piti tulla purkaan tää jatkuva paniikki ja jännitys. Kohta kuihdun pois koska en voi apua pyytää. Suoraa sanottuna olisin mielummin vankilassa, siellä sais ruokaa. Tai mielisairaalassa. Näin on näreet. Ja oon tehny nii paskasti eksälleni että en anna itselleni sitä anteeksi koska se suhde olisi muuten toiminut. Ainoa mitä kykenen nykyään tekemään, niin ruokaa tilaamaan jos rahaa on. Mutta nyt en tiä mitä tehä ku tosiaan oon kotiarestissa enkä saa ulos mennä. Tämä on pahempi kun vankila tai mielisairaala.

Yksinäisyys ei ole sairaus, siihen ei ole lääkettä "ota tämä ja tautisi parantuu". Yksinäisyys tulee kun ollaan yksin. Tavallaan tämä keskustelupalstakin poistaa yksinäisyyttä. Yksinäiset lukevat toisiaan. Ehkä siitä syntyy yhdessäoloa.

Niinhän sitä pitäisi..

Ei paljoa lohduttanut kun yksin tuskissani soitin hätänumeroon ja ryömin loukkaantuneena
avaamaan ovea ambulanssille.
Viikon olin sairaalassa ja ainoat soitot oli töistä.
Yksikään ystäväksi luokittelemani ihminen tältä paikkakunnalta ei ole laittanut edes tekstiviestiä, vaikka kaikkia avuntarvitsijoita olen itse aikoinaan kuunnellut ja auttanut.
Toista viikkoa nyt jo ollut täysi radiohiljaisuus "ystävien" suunnalta.
Ainakin tuli selväksi etten oikeastaan merkitse näille minulle tärkeille ihmisille mitään.
Oma suku tuki, muut katosivat jonnekkin.

Olen aina ollut yksin.
Ei koskaan ole ollut kaveria.
En tiedä muunlaisesta elämästä.

Vai pitää olla... Vaatimus tuokin.

Ei ole ainuttakaan ystävää. Voin ihan rauhassa vaikka delata. Kukaan ei huomaa viikkoihin tai ehkäpä kuukausiin, jos olen kadonnut tai tiltannut kämppääni.

Niin kauan kun olen töissä niin työpaikalla varmaan ihmeteltäisiin jos en töihin ilmestyisi. Mutta kun parin vuoden päästä jään eläkkeelle niin sitten ei kukaan ihmettele. Parin serkun kanssa soitellaan parin-kolmen kuukauden välein, ihmettelisköhän ne että kun ei vastaa.
Ja mulle on turha ehdottaa vapaaehtoityötä kun jään eläkkeelle. Työstä pitää saada palkka.

Ei ole ystäviä, ei. Nyt jo 42-vuotias yksinäinen sinkkumies, kovasti olen elämäni aikana yrittänyt löytää ja ylläpitää kaverisuhteita, siinä samalla saada niitäkin ystävyyssuhteiksi, mutta luu on aina käteen jäänyt. Ajan kanssa olen aikanani huomannut, että jos en itse ota yhteyttä ja pidä itseäni aktiivisena toisia kohtaan, ei sieltä suunnasta tule vastakaikua. Lopulta olenkin väsynyt yksipuoliseen yhteydenpitoon ja todennut, ettei kukaan todellisuudessa ole välittänyt seurastani tai yhteydenpidoistani pätkän vertaakaan. Omasta mielestäni ystävyyssuhteiden pitää olla molemminpuolisia, niin ettei sen suhteen ylläpito ole vain toisen harteilla, siinä tapauksessa en kutsuisi sitä ystävyyssuhteeksi, vaan pahimmassa tapauksessa vain hyväksikäytöksi, silloin kun toinen vain tarvitsee omiin itsekkäisiin tarkoituksiin tätä suhteen ylläpitäjää. Omalla kohdallani näin on tapahtunut omassa elämässäni, toinen on vain tarvinnut minulta jotain, mikä on sen hetken auttanut häntä ja hetken päästä nämä kyseiset ihmiset ovat vain kirjaimellisesti heittäneet minut syrjään, kun ovat saaneet minusta sen mitä ovat hakeneetkin. Heittäköön se ensimmäisen kiven, joka ei tuollaisesta käytöksestä katkeroituisi tai kyynistyisi elämäänsä. Minulle on valitettavasti näin käynyt, en kykene tänä päivänä luottamaan ihmisiin, elämä on vain yhtä kärsimystä, päivästä toiseen. Työpäiväni ovat usein kiireisiä ja raskaita, niin, etten jaksa kuin tehdä työni kovan stressin alla, tullen kotiin, syöden jotain pientä ja nukahtaen samantien joko olohuoneeseen tai makuuhuoneeseen, heräten seuraavan kerran seuraavana aamuna seuraavaan työpäivään. Viikonloppu menee vain ladatessa akkujaan, että jaksaa seuraavan viikon putken vetää. Ei tämä ole elämää, tämä on painajaista, monesti olen miettinyt, jos olisi ase ladattuna, niin tämä kärsimys olisi pikaisesti ohi, en näe elämässäni mitään ulospääsyä pimeydestäni, en mitään. Mikään ei tee minua iloiseksi, en tiedä mitä on onnellisuus, kaikki on vain harmaata massaa ja koen itseni jo kuolleeksi, mikään ei hetkauta. Jatkuva surumielisyys ja elämän toivottomuus päivästä ja vuodesta toiseen. Puheluita tai muuta yhteydenpitoa lähimpien sukulaisten kanssa on harvoin, siitäpä tiedänkin, että minut luultavasti löydetään kotoani joskus kuolleena 2-3-viikon päästä mätänemästä, itse toivoisin kuolevani jonnekin kotini ulkopuolelle, jottei taloyhtiö ala karhuamaan sukulaisiltani asunnon korjauskuluja kuolemani takia syntyneen korjaustarpeen takia, se lasku tulee muuten olemaan muutenkin valtava rasite heille, muun lisäksi.

On hyvä jos on ystäviä mutta mitään pakkoa ei ole. Jos luotat ihmisiin ja ymmärrät että kaikki mieleltään terveet ihmiset haluavat auttaa jos apua tarvitset niin voit melko vapaasti kertoa huolesi melkein kelle tahansa.

Minä olen jäänyt äitini ainoaksi lapseksi kun hän kuoli toisella paikkakunnalla kuin missä asun

Minulla on elämää takana jo lähes 60 vuotta ja tuo 5-7 ystävää tuntuu käsittämättömän suurelta luvulta. Yhteensäkään ystäviksi laskettavia (siis että saattaisi olla huolissaan jos minusta ei mitään pitkään aikaan kuuluisi) ei ole tähän mennessä ollut kuin muutama, lähisukulaiset mukaanlukien.