Oon alkanu pelkäämään että olisin narsisti tai psykopaatti, mulla on aina ollu noita piirteitä enemmän kun liikaa. Kiusasin jo ennen eskari-ikää muita leikkipuistossa ja potkin,raavin ja ja haukuin raavin opettajia. Eskarista sitten erityisluokalle missä oli muita enemmän tai vähemmän kaltaisiani. Ekam luokan loppusyksystä koko muu luokka laitto mut rannassa olevaan veneeseen ja alkoivat heittää kiviä sisään- en tuntenu mitään. Kiusasin muita ja olin kiusattu, ei tuntunu missään. Ainut mitä oon ikinä skidinä pelännyt on ollut isäni huutaminen ja raivarit jos jokin ei mennyt juuri niinkuin hän halusi tai en alle eskari-ikäsenä osannu kelloa. Oon vasta jälkikäteen alkanu järjellä hahmottaa että silläkin on ollu tosi hankalaa, sen oma isä oli sotimassa ja purki kaiken kuran eteenpäin... En ite muista mutta äiti kertoi, että kun olin vauvaikänen, huusi mun faija naamapunasena sen faijan kanssa tosi usein, vaikka oltiin äidin kanssa vieressä. Sillä oli sillon hermot ihan sairaanloisen kireellä enkä ihmettele vaikka olisi huutanut mullekin jostain täysin tyhjästä.
Oon itse adoptoitu syntymästä eikä mun adoptiovanhemmat oo kai omien taustojensa ja kasvatuksensa takia( äiti kyllä yrittää, mutta hänen tsemppaamisensa aina ollut enemmän tekemistä kun sanallista kannustamista tai lämpöä) kyenneet tukemaan mua tai antamaan tarvitsemaani turvan tuntua tai suuntaviivoja. Eräs luokan ope kysyi multa joskus että miksi mä kiusaan muita, rikon tavaroita tai käyttäydyn huonosti, en tienny. Kai mä hain apua jotenkin sillä käytöksellä. Olen ollu ja oon edelleen ehkä maailan helpoin ihminen saada provosoitumaan, odottaa vaan että alan säkättämään jostain ja sano perään, läpällä tai ei, ettei se noin mene. Lähtee täysin lapasesta.
Mun yhen luottoystävän äiti oli mun yks tarhatädeistä aikoinaan ja kaveri oli kuullut ohimennen kun oli ihmetellyt miten oon kuulemma nykyään niin rauhallinen ja mukava kun sillon pienenä aiheutin hänelle pahan burnoutin ja joutui tauolle töistään :( En tiiä oonko mukava, esitänkö vai oonko vaan hämmentynyt ja pois terästä. Varkauksiin en ole koskaan pahemmin sortunut, joskus ala-asteella pöllin suklaapatukan kaupasta ja tuli moneksi kuukaudeksi niin kauhea olo että menin kertomaan isälle vaikka tiesin että se huutais ja raivois naamapunasena- no ei huutanut.
Oon kuitenkin aina vaatinu tosi paljon rahaa, ihailua, lämpöä MUILTA. Siitä tuli semmonen täyttymätön kaivo. Usein oon kokenu ja koen itseni tosi yksinäiseksi ja/tai pelokkaaksi. Yläasteella ja myöhemmin lukiossaihastumisen ja itsenäistymisen/murrosiän tunteet oli mulle täysin sietämättömiä. Onneksi on ollut kuitenkin aina ollut ainakin pari ystävää joiden kanssa oon kokenu ettei ahdista ihan niin paljoa. Ihastuminen on ollu mulle yhtä kuin romahtaminen. Oon eläny omassa luomassani ihailu, pröystäily, esittäminen, kipu ja yksinäisyys, kuplassa-johon nyt tuli joku toinen. Mulle se lukioaika ja kaikki sen jälkeen on ollu lähinnä pelkästään itseinhoa, hämmennystä, päänisisällä poukkoilua ja läheisten ihannointia tai vastaavasti koin että hylkäävät tai eivät välitä. Sain lukiosta kuitenkin ison osan mun nykysistä ystävistä ja oon tosi ilonen ja kiitollinen että ovat pysyneet.
Mua vaan ahdistaa ja puristaa ihan älyttömästi nyt kolmikymppisenä se että mulla on nykyään tosi mukaviä ystäviä ja kavereita, hyvät sukulaiset- mutta tuntuu että mun ja niiden välissä ois joku sadan kilometrin näkymätön silta tai lasiseinä. Mä koen etten osaa aidosti olla läsnä tai tuntea mitään, ystävien kanssa tai ilman. On vaan ne suorituksent, päteminen. Tai sitten turhautuminen ja kiukku mistä seuraa viha, suru, epätoivo ja taas uusi romahdus. En muista että oisin ikinä ollut itse AIDOSTI kiinnostunut mistään pitkällä tähtäimellä, tuntuu etten oo pystyny täysin rinnoin koskaan puhumaan kenenkään kanssa mistään, jakamaan mielipiteitä, rupattelemaan.... kaverit sanoneet mulle että miks mä oon niin ankara itelleni ja että ne vois jeesata jos pahalta tuntuu... ja tiiän että varmana jeesaiskin, on auttaneet ennenkin. Mutta pelkään vaan että tempaisisin ne tähän kuiluun mukaan.
Havahduin jokunen aika sitten siihen että jos en oo jonkun ystävän tai läheisen kanssa, alan ruokkia pääni sisällä jotain fantasia maailmaa missä joku paapoo, ihailee ja hyväksyy mut. Oon käyttäny siihen ihan älyttömästi energiaa ja se on kai syöny mun arjesta ne oikeat värit pitkälti pois. Päivän kohokohta on jos joku soittaa, tekstaa tai jos pyytää lähtemää jonnekin.
Mun isoin unelma ja toive ois vaan olla normaali, ilman vihaa, kiukkua tai jatkuvaa pelkoa että päden,satutan jotakuta , ilman sitä jatkuvaa provosoitumiskehää jos en saa mitä haluan ja alan ärsyttää ja mollata tarkotuksella... Olisin niin ilonen jos joku kaunispäivä vaan voisin jutella ihan kenelle vaan, vaihtaa kuulumisia niin että oisin aidosti kartalla ja kiinnostunut, ilman jatkuvaa itsetarkkailua. Haluaisin niin paljon eroon siitä tunteesta että pitäis olla kokoajan yhtähyvä tai parempi kun joku toinen.....................
Oon itse adoptoitu syntymästä eikä mun adoptiovanhemmat oo kai omien taustojensa ja kasvatuksensa takia( äiti kyllä yrittää, mutta hänen tsemppaamisensa aina ollut enemmän tekemistä kun sanallista kannustamista tai lämpöä) kyenneet tukemaan mua tai antamaan tarvitsemaani turvan tuntua tai suuntaviivoja. Eräs luokan ope kysyi multa joskus että miksi mä kiusaan muita, rikon tavaroita tai käyttäydyn huonosti, en tienny. Kai mä hain apua jotenkin sillä käytöksellä. Olen ollu ja oon edelleen ehkä maailan helpoin ihminen saada provosoitumaan, odottaa vaan että alan säkättämään jostain ja sano perään, läpällä tai ei, ettei se noin mene. Lähtee täysin lapasesta.
Mun yhen luottoystävän äiti oli mun yks tarhatädeistä aikoinaan ja kaveri oli kuullut ohimennen kun oli ihmetellyt miten oon kuulemma nykyään niin rauhallinen ja mukava kun sillon pienenä aiheutin hänelle pahan burnoutin ja joutui tauolle töistään :( En tiiä oonko mukava, esitänkö vai oonko vaan hämmentynyt ja pois terästä. Varkauksiin en ole koskaan pahemmin sortunut, joskus ala-asteella pöllin suklaapatukan kaupasta ja tuli moneksi kuukaudeksi niin kauhea olo että menin kertomaan isälle vaikka tiesin että se huutais ja raivois naamapunasena- no ei huutanut.
Oon kuitenkin aina vaatinu tosi paljon rahaa, ihailua, lämpöä MUILTA. Siitä tuli semmonen täyttymätön kaivo. Usein oon kokenu ja koen itseni tosi yksinäiseksi ja/tai pelokkaaksi. Yläasteella ja myöhemmin lukiossaihastumisen ja itsenäistymisen/murrosiän tunteet oli mulle täysin sietämättömiä. Onneksi on ollut kuitenkin aina ollut ainakin pari ystävää joiden kanssa oon kokenu ettei ahdista ihan niin paljoa. Ihastuminen on ollu mulle yhtä kuin romahtaminen. Oon eläny omassa luomassani ihailu, pröystäily, esittäminen, kipu ja yksinäisyys, kuplassa-johon nyt tuli joku toinen. Mulle se lukioaika ja kaikki sen jälkeen on ollu lähinnä pelkästään itseinhoa, hämmennystä, päänisisällä poukkoilua ja läheisten ihannointia tai vastaavasti koin että hylkäävät tai eivät välitä. Sain lukiosta kuitenkin ison osan mun nykysistä ystävistä ja oon tosi ilonen ja kiitollinen että ovat pysyneet.
Mua vaan ahdistaa ja puristaa ihan älyttömästi nyt kolmikymppisenä se että mulla on nykyään tosi mukaviä ystäviä ja kavereita, hyvät sukulaiset- mutta tuntuu että mun ja niiden välissä ois joku sadan kilometrin näkymätön silta tai lasiseinä. Mä koen etten osaa aidosti olla läsnä tai tuntea mitään, ystävien kanssa tai ilman. On vaan ne suorituksent, päteminen. Tai sitten turhautuminen ja kiukku mistä seuraa viha, suru, epätoivo ja taas uusi romahdus. En muista että oisin ikinä ollut itse AIDOSTI kiinnostunut mistään pitkällä tähtäimellä, tuntuu etten oo pystyny täysin rinnoin koskaan puhumaan kenenkään kanssa mistään, jakamaan mielipiteitä, rupattelemaan.... kaverit sanoneet mulle että miks mä oon niin ankara itelleni ja että ne vois jeesata jos pahalta tuntuu... ja tiiän että varmana jeesaiskin, on auttaneet ennenkin. Mutta pelkään vaan että tempaisisin ne tähän kuiluun mukaan.
Havahduin jokunen aika sitten siihen että jos en oo jonkun ystävän tai läheisen kanssa, alan ruokkia pääni sisällä jotain fantasia maailmaa missä joku paapoo, ihailee ja hyväksyy mut. Oon käyttäny siihen ihan älyttömästi energiaa ja se on kai syöny mun arjesta ne oikeat värit pitkälti pois. Päivän kohokohta on jos joku soittaa, tekstaa tai jos pyytää lähtemää jonnekin.
Mun isoin unelma ja toive ois vaan olla normaali, ilman vihaa, kiukkua tai jatkuvaa pelkoa että päden,satutan jotakuta , ilman sitä jatkuvaa provosoitumiskehää jos en saa mitä haluan ja alan ärsyttää ja mollata tarkotuksella... Olisin niin ilonen jos joku kaunispäivä vaan voisin jutella ihan kenelle vaan, vaihtaa kuulumisia niin että oisin aidosti kartalla ja kiinnostunut, ilman jatkuvaa itsetarkkailua. Haluaisin niin paljon eroon siitä tunteesta että pitäis olla kokoajan yhtähyvä tai parempi kun joku toinen.....................
Vastaukset 16
Vanhimmat
Oon koittanu hokea itelleni etten voi olla myöskään pahimmasta päästä jos mulla kuitenkin on ystäviä ja kavereita ja että nää mun häikät oikeasti vaivaa mua. Mutta samalla toinen ääni päässä huutaa että ahdistun vaan siksi etten halua jäädä kiinni. Oon aloittanu nyt terapiat uudestaan ja käyn kerran viikossa mutta se terapeutti, vaikka onkin tosi osaava ja ihan super hyvä tyyppi, tuntee mut ehkä vähän liian pitkältä aikaa ja on sen verran lämmin luonne.... musta tuntuu et se ei osaa nähä mussa näitä kaikkia piirteitä mitä koitan sille selittää.
Voiko kolmikymppinen ihminen enää muuttaa luonnettaan vai pitääkö vaan kipristellä ja purra hammasta? Helppoa ei tule olemaan, sen mä tiedän itekkin. Musta vaa tuntuu että heitän koko elämäni hukkaan ja kiusaan läheisiäni samalla tai oon vaan painolastina, motivaatio pitäis löytää jostain. Oon kanssa yrittäny kysyä iteltäni että mitä mä ite haluaisin vaikka tiettynä päivänä tehä, miks ja mitä asioiden JATKUVA pyörittäminen auttaa... Se mun terapeuttikin sano että
on hyvä että osaan hahmottaa miks mun vanhemmat on toimineet niinkuin ovat ja että heilläkään ei oo ollu helppoa. Mua vaan pelottaa se kun oon havahtunu itse noiden samojen asoiden ääreltä mistä oon esim. isääni syyttäny. Samalla on epäoikeudenmukanen olo, miksei tää voi jo loppua, eikä 30v oo jo tarpeeksi, nyt kun oon hiffannu sen ettei kaikilla ole helppoa ja oppinu hahmottamaan miksi jotkut toimii ja puolustautuvat kiukkunsa tai vihansa taakse syytämällä sen muihin... MIKSI tuntuu silti näin hirveän tyhjältä ja kylmältä. Varmaan mulle on kehittyny joku aleksitymia tässä vuosien varrella.... hajottaa ihan prrrkeleesti
"sen oma isä oli sotimassa ja purki kaiken kuran eteenpäin"
Tuon ehkä voit unohtaa. Samat asiat voivat vaikuttaa toisiin niin monin eri tavoin. Muista että koko sukupolven miehet olivat sodassa. Minun isäni muunmuassa. Muistan hänet erittäin lempeänä isänä. Sodassa vihollinen oli se toinen kansa, eikä suinkaan omat tulevat lapset. Sotaveteraanit yleensä (pakko sanoa olivat) aivan malliselviytyjiä.
Kasvatus on tietenkin vähän erilaista eri kulttuureissa ja eri aikoina. Nykyäänhän ei autoritaarista kasvatusta enää suosita eikä suositella ollenkaan. Mutta sellaisista malleista kasvetaan ulos sitä mukaa kun yhteiskunta muuttuu. Sodan jälkeen on ollut nähtävissä sekin haitta mitä on seurannut liian vapaasta kasvatuksesta
"Siinä missä autoritäärisessä kasvatuksessa pyrittiin muokkaamaan lapsi vanhempien ja yhteiskunnan asettamaan muottiin kurin avulla, vapaassa kasvatuksen ideologiassa lapset saavat kasvaa omaan yksilölliseen suuntaansa."
"Vaikka tänä päivänä useat vanhemmat kuuntelevat lasten toiveita, kasvatusideologia ei kuitenkaan ole vapaan kasvatuksen mukaista."
http://www.vau.fi/Perhe/Yhteiskunta/nain-vanhemmuus-elaa--nelja-vuosikymmenta/
"Koska vanhempien elämä pyörii oman lapsen pärjäämisen ympärillä, Tähtinen nimittää nyky-yhteiskuntaa narsistiseksi.
”Jotkut vanhemmat esimerkiksi syyttävät koulua ja opettajaa siitä, jos lapsi ei pärjää koulussa. Lapsessa ei suostuta näkemään vikaa”, Tähtinen sanoo."
"Olisin niin ilonen jos joku kaunispäivä vaan voisin jutella ihan kenelle vaan, vaihtaa kuulumisia niin että oisin aidosti kartalla ja kiinnostunut, ilman jatkuvaa itsetarkkailua."
Tähän asti lukemassani et ole maininnut ikääsi. Tuosta tulee vähäinen sellainen fiilis "kuule kyllä se siitä kun löytät sen oikean... menet naimisiin ja tulee omat lapsen yms."
Minusta, me ihmiset emme ole keskenämme samanlaisia, mikä ihan valtavan hyvä, jätte bra.
Huomaan että peilaat jonkin verran psyykkistä tilaasi oman perheesi taustoihin. Itse olen pitänyt tärkeänä tuntea historiaa ja sen vaikutusta omaan ikäluokkaan, sukuun, perheeseeni ja sitä kautta myös itseeni. Tuo kaikki on kuitenkin jotenkin sovellettava myös laajemmin muihin ihmisiin. Suosittelen näkökulman jatkamista. Voithan ainakin yrittää selvittää esim. isoisäsi juuria enemmän ja niitä taustoja, jotka ovat vaikuttaneet häneen. Ilman minkäänlaisia näreitä, niin sieltä vanhemmista sukupolvista voi löytyä esim. alkoholismia myös, joka voisi selittää sellaiset huutamiset. Sitä asiaa on voitu yrittää myös peittää ym. ym.
Tämä nyt vain tällaista yleistä spekulaatiota.
Sisälukutaito jotenkin hukassa vai liikaa asiaa, niin hahmotus häiriintyy?
Kun ihmisellä on oikein paha olla, voi käydä niin, että se "antaa vahingon kiertää", on itsekin kauhea muille ikäänkuin se jotain helpottais. Ei se helpota kuin hetkeksi, sen tietää, mutta ei saa hillittyä itseään. Pitää tajuta se ja rauhoittua ajattelemaan, miten sen kierteen saa poikki.
Se katkee sillä, että uskoo ja sisäistää sen, ettei se mitään auta. Päinvastoin, huonontaa kaikkea.
Ethän sinä voi elämäsi loppuun käyttäytyä kuin puberteetti-ikäinen kauhukakara !
Missä hyvänsä iässä voi käyttäytymistään muuttaa. Se on itsestä kiinni.
Ihmiselle on annettu aivot sitä varten, että se käyttäisi niitä.
Käytä sinäkin. Hyvä siitä tulee ! Elämästäsi nimittäin.
Mutta miten se nyt taas meneekään? Onko ulkoinen käytös sama kuin sisäinen? Voiko ulkoinen käytös olla täysin harhaanjohtavaa, jos sisällä onkin joku aivan eri ihminen? Narsisteillahan juuri on noin.
Suosittelisin aloittajaa jatkamaan jotain noista pohdinnoista, mitä hänellä onkin, mitkä pohdinnat ovat minusta hieno asia. Suosittelisin kuitenkin myös olemaan itselle armollinen. Omissa virheissä kieriskely kun ei vie eteenpäin...
Toisaalta teot myös luovat ihmistä, että tietenkin oman käyttäytymisen kautta voi saada aikaan myös hyviä asioita, hymykin kun tapaa kertaantua. Eihän parempi käyttäytyminen tietenkään mitenkään estä itsetutkiskelua.
Mitä tulee ikääsi, niin tekisi mieli sanoa, että miltei mikään ei ole myöhäistä. Sinulla on vielä elämä edessäsi. Mutta älä nyt tee jostain sisäisestä velvoitteesta lähtien siitä turhan vaikeaa. Ehkä voisit opiskella, jos et nyt satu olemaan opiskelija. Opiskelu ei aina palkästään luo paineita, osa ihmisistä voi purkaa paineita opiskeluun.
Minun mottoni on ollut ja on, että:
Luo itsellesi tavoite. Miti mitä olet eniten elämässäsi halunnut ja lähde kulkemaan sitä kohti. Jos sinulla on elämässäsi ns. huonoja ihmisiä (minulla ja monilla tällä palstalla narsisti), niin sillä huonolla ihmisellä ei saa olla osaa eikä arpaa siinä tulevaisuuden suunnittelussa.
Minullakin ihmisenä on ollut ja on heikkoja huonoja puolia. Olen pyrkinyt niistä puolista eroon vähän samaan tapaan kuin huonoista ystävistä, että niillä huonoilla puolilla ei olisi siellä tulevaisuudessa myöskään osaa eikä arpaa. Mutta itselleen on oltava myös armollinen. Ei ole mitään syytä vaatia täydellisyyttä myöskään itseltään.
Kaikki poikkeava käytös ei ole narsismia ! Narsismi on "hittitrend" nyt. Monet voi vat olla vain ihan tavallisia itsekkäitä sekopäitä olematta narsisteja. Narsismi on ihan "oma lajinsa", ihan toinen juttu.
?????
Jep, en voikkaan käyttäytyä kuin teini-ikäinen lopun elämääni. Niinkun tuossa kirjoitin nii alkoi just teinarina nuo pahimmat itseinhot ja hämmennyksen kokemukset. En oo vieläkään löytäny sitä ns "suuntaviivaa" jonka mukaan eläisin. Olen kyllä opiskellut, suorittanut tutkintoja ja käyny osa-aikatöissä. Kaikki vaan menneet mönkään, joko tullut niin paha olo että ollut pakko lopettaa, jatko-opiskelupaikkaan ollu niin korkeat kriteerit etten oo päässyt tai sitten vaan ahistanu niin paljon ettei mistään ooo vaan tullut mitään. Mulla heittelee mielialat päivän aikana kokoajan laidasta laitaan varmaan sata kertaa ja tää olo ettei mistään tuu mitää ja että mussa on joku hemmetin pahasti vialla, ei helpota ollenkaan.
Oon vetäny myös masis ja unilääkitystä noiden takia kun tuntunu aika-ajoin että todellisuuden taju ja järki heittää ihan kokonaan. Ja tuntuu siltä ettei mulla oikeen oo ollu tai ole ketään suuntaviivan näyttäjää tai johon tukea, mun lääkityksestä ja diagnoosesita( masennus add ja muutenkin keskittymisen vaikeudet) vastaava lekuri alkaa esim. joka kerta kirjaimellisesti äksyilemään ja suuttuu jos kerron että tää suunniteltu juttu ei toiminu koska jotain tukea ei myönnetty tai että koen jonkin asian eritavalla...
Mun vanhemmat ei tienny noista mun keskittymisen vaikeuksista kun olin junnu, ei se tietenkään oikeuta huutamaan alle kouluikäiselle lapselle joka päivä mutta, ois varmaan ollu helpompaa... en tiiä. Mulle on epäilty myös lievää aspergeria, mutten oo kuulemma kenenkään lekurin tai kaverin mielestä sen tyyppinen ihminen. Ehkä mun sosiaaliset ongelmat on vaan sitä niin pahaa hylkäämisen pelkoa että alan vaan suorittaa ja väkisin olla joku muu, tai sitten lähen suoraan sota jalalle/ oon jo valmiiksi puolustuskannalla. Mulla on sellanen olo kokoajan ettei mulle oo päässy kehittymään omaa minää ikinä, on vaan se mitä mun vanhemmat on sanoneet, mitä kuvittelen että kaverit haluaa mun sanovan ja mitä ite haluaisin kavereiden, vanhempien tai sukulaisten silmissä olla.
Pohdin noita vanhempieni taustoja ihan sen takia että haluan ymmärtää/oppia ymmärtämään ja sisäistämään sen miksi ovat toimineet niinkuin ovat, en halua pyörittää kiukkua enää ketää kohtaan kun sitä olen jo niin monta vuotta tehnyt. Pitäisi tosiaan olla itselleenkin vähän armollisempi ja tiedostaa ettei kaikki voi aina onnistua, varsinkaan jos on paha olla. Se vaan turhauttaa kun tuntuu ettei mikään ole onnistunut niin kuin olisi itse toivonut ja suurin osa yrityksistä, mitä vaan on ikinä koittanutkin, on menny metsään tai ei oo kelvannut. Mä oon pyörittäny ja pohtinu näitä niin paljon ja koittanu samalla opiskella/työskennellä samalla, ettei sosiaalisoinnille, millekkään oikeasti kivalla, ym. oo jäänyt tilaa. Tuntuu kun oisin pelkkä suorittava kone tai työläinen, oli kyse opiskelusta, töistä, harrastamisesta tai kavereiden kanssa olosta. Pelkään sitä epäonnistumista ja samalla poden pahaa oloa jos en oo muita kohtaan tarpeeksi hyvä-vähän niinkun oma sielu ja ääni olisivat lainassa. Oon käyny kaikki lukiot, amikset,ym. mutta ne tuntuivat vaan joltain tuulitunnelilta, ei omalta.
Enkä oo tosiaan omia biologisia vanhempiani ikinä tavannu, en tunne omia sukujuuriani yhtään, onko jotain keskittymistä tai sosiaalisia tilanteita vaikeuttavaa,ym. Sekin aiheuttaa tätä hämmenystä kun en oikeasti tiedä itsetänikään mitään, enkä halua tässä kunnossa mennä tapaamaankaan omia vanhempia, paha olo varmaan menisi vaan eteenpäin.
Ja näiden työstäminen tuntuu tosi raskaalta noiden vuoksi, kun ei tunne itseään, en tiedä tarkkaan onko aspergeria, adhdta, mahd. kask suuntasta vai mitä. Tuntuu vaan etten saa mistään kiinni vaikka mitä yrittäs ja kun koitan kertoa näistä jollekin lekurille tai vanhemmille, ne vaan suuttuu ja tuntuu vielä vahvemmin että oisin vaan kasa kuraa joka ei pysty mihinkään. Pitäisi varmaan vaan mennä vapaaehtoisesti johonkin suljetulle, hakea täyden sekopään paperit ja sanoa että muuraa oven mun perässä kiinni ettei tää jatkuis enää
Entä kai sinulla on jotain mielessä mistä pidät tai mistä voisit pitää? Jotain mitä haluat? Jokin unelma, vaikka kuinka epärealistiselta tuntuva?
On mulla siis harrastuksia, tykkään ulkoilla, oon kai aika taiteellinen,tykkään soittaa, tykkään kokkailla ja piirtää. Mut noissakin oon tosi ankara itelleni ja menee hermot ihan samantien jos joku ei onnistu, alkaa taas pään sisällä huutaa ettei musta oo mihinkään. Oon nyt juuri valmistunu(lopultaki) ammattiin josta vois saada vakio tulotkin, että elämä vähän tasapainottuisi.
No tää nyt kuulostaa tyhmältä mutta kun oon näiden asioiden kanssa päätä seinään hakannu niin monta vuotta... unelmaksi on vähitellen muodostunu että oppisin säilyttämään ensinnäki ne hermot, itsehillinnän ja pelon plus riittämättömyyden tunteet NIIN että voisin tehdä tasapainosesti noita asioita mistä tykkään tai koen pärjääväni, saada niistä iloa irti, saada osaamiani töitä... Siitä on niin pirun pitkää kun tää aallokko ois ollu tasanen viimeksi, joka päivä menee tunnepyörremyrskyssä enkä tahdo saada mitään aikaiseksi, kaikkien tavotteiden ja pyrkimysten aloittaminen kärsii. On ollu myös vaan tosi huonoa tuuria, ei oo tuki päätökset tai hoitosuunnitelmat menny niinkun ois pitäny vaikka olin tsempannu ja koittanu saada asiat eteenpäin. Sit tuli jossain vaiheessa katkeroituminen kehiin enkä aina huomannu sitäkää että esim. frendit koittivat oikeasti jeesata ja tukea... en osannu jotenki hahmottaa tai sisäistää sitä kun tottunu ajattelemaan etten oo mitää....
Eli ihan arkisia haaveita :) Sais työtä, oppis nauttimaan niistä pikkuasioista ja että edes hitaasti asiat tasapainottuisivat ja alkais sujumaan omalla painollaan. Haluisin kanssa nähdä sen mun biologisen äidin jossain vaiheessa mutta tällä hetkellä fibat heittää niin pahasti että sillekin vois tulla vaan paha olla enkä sitä halua. Mutta siis, isoin unelma ois oppia elämään tasapainosta normaali elämää. Oon aina miettiny ja ihmetelly että miten te kaikki muut pystytte aina vaan nousemaan niin nopeesti pystyyn ja kasaamaan ittenne vaikka saisitte miten henkisesti turpaan. Siis niin että pystytte tietyissä tilanteissa nollaamaan ajatukset ja keskittymään hetkeen vaikka kuinka ketuttas?`Mulla se vyyhti tuntuu seuraavan jokapaikkaan....
Sinulla varmaan stressiä aika paljon, niin siksi et varmaan niitä kavereiden tukemisia osannut arvostaa. Mutta nyt osaat ihan selvästi. Olisiko valmistuminen kuitenkin vapauttanut energioita? Olet ehkä vähän valmistumisesi jälkeisessä kriisissä. Siis kriisihän voi tulla hyvistä asioista myös... Ehkä jonain päivänä, piankin sinulla on työ ja elämä voi tuntua silloin liiankin tasapaksulta toisinaan. Työ on aikamoinen tasapainoittaja. Vielä tarvitset kuitenkin voimia oman paikkasi löytämiseen.
Mitä tulee harrastuksiisi, niin kuulostavat hyviltä. Suosittelen että lisäisit piirtämiseen maalausta, ehkä sekatöitä. Kokeile. Maalaaminen on maailman rentouttavinta puuhaa, ja koko kuvan tekeminen sinänsä. Kaikki muu unohtuu kun sille oikein antautuu. Työväenopisto tai muu sellainen voisi olla mainio puite, niin et olisi yksin töittesi kanssa (ehkä käytkin jo). Siellä voisi tulla kaupan päälle asennetta jota selvästi tarvitsisit.
~Jos unelmasi eivät pelota sinua, ne eivät ole riittävän suuria~
(Yksi suosikki-aforismeistani), no, en tiedä sopiiko kaikille, mutta minulle istuu tosi hyvin.
Terve, ja anteeksi ettei tämä vastaa ihan sinun juttuusi, mutta samantapaista täälläkin. Hoksasin nimittäin aika vasta että miksi olen niin mustasukkainen jos joku kaveri lähtee toisten luokse. Siinä kertautuu lapsuuden torjunta-kokemus. En ala asteella halunnut mennä koulun kanssa uima-halliin ja isä yritti pakottaa, mutta otin pyörän ja lähdin pihalle. Sitten hän huuteli portailta että meidän välit on nyt lopullisesti poikki. Itkin tietysti katkerasti ja ajelin pyörällä mielettömässä kaatosateessa varmaan 10 km syrjäisiä metsäteitä. Olin silloin ehkä 3 luokalla. En muista tarkasti vuotta mutta muistan tilanteen näyt ja kovan katkeruuteni hyvin selvästi, vaikka siitä on jo noin 30 vuotta aikaa. Itkuhuutonikin muistan kuin olisin ruumiista irronnut. Veljeni kanssa olemme puhuneet joskus ettei isä ollut siihen aikaan koskaan tyytyväinen yhtään mihinkään. Sitten vanhemmiten hän alkoi osoittaa jotain tyytyväisyyttä, mutta siinäkin meni överiksi. Esim. kun armeija aikani läheni loppuaan oli isäni kuulemma olevansa niin ylpeä että saunoo niin että nahka palaa. No myöhemmin kuulin että oli humalassa sammunut saunaan ja ambulanssilla oli viety pois. Että kannattaisi vähän miettiä mitä lapsille sanoo, koska ne muistaa. Pientähän tämä nyt on kuitenkin. Tosi pientä teidän muiden kokemuksiinne verrattuna. Pointtina oli että hylkääminen voi aiheuttaa lapseen suuret traumat. Suuremman entä esim. piiskan antaminen (mikä on nykyään kiellettyä).
Olet oikeassa. Lapsena koettu hylkäämisen tunne on henkisesti kova kokemus lapselle ja kuten kertomuksestasi voi huomata, ei se aina tarkoita hylmäämiskokemusta alle 3 -vuotiaana. On aivan turha kieltää, etteikö meistä jokainen jätä niitä merkkejä muihin ihmisiin, mitä läheisempi, sitä syvempi merkki. Joskus se merkki on sellainen arpi, joka valitettavasti myöhemmässä elämässä kuprahtaa uudelleen vereslihalle, kun eteen tulee henkisesti tarpeeksi kova kriisi.
Joskus tuntuu, että näitä asioita ei saisi pohtia itsessään, eikä ainakaan muissa. Siksi, koska aina löytyy se henkilö, joka alkaa väittämään, että älä syytä muita. Ei se ole mitään syyttämistä, jos haluaa ymmärtää syvemmin elämässään kohtaamien ihmisten vaikutuksen siihen, millainen pohtijasta kasvoi ihmisenä. Ymmärrän, että tällä narsismi palstalla syyttäminen, oman pahanolon heittäminen syyttömän niskaan koetaan uhkana, koska oikea narsisti ei pohdi omaa osuuttaan hetkeäkään, vaan ainoastaan syyttää muita.
Ja vielä, on valitettavaa, että nykyisin sen narsistileiman saa aivan liian helposti. Suurin osa on vain muullatavoin häiriintyneitä luonteeltaan, sillä oikea narsismi ei ole mikään leikin asia. Leikkiä tuntuu nykyisin olevan se, että vietellään toiset leikkiin, itse omilla valinnoilla on ajauduttu ja härnätty toinen ihminen äärirajoille esim. ihan vain huvikseen katsotaan, että kuinka pitkälle toinen on valmis menemään. Ja lopputulemana prosessille on se, että tuo leikkijä toteaa toisen narsistiksi. Aivan sairasta leikkiä, joka rikkoo toisen ihmisen. Muotia nyt ainakin salasuhde- ja parisuhdeleikeissä, enkä voi käsittää miksi? Nimenomaan leikeissä siksi, että oikeaan toisesta välittämiseen tuollainen pelailu ei kuulu.
Olet harvinaisen oikeassa, että kannattaisi vähän miettiä mitä lapsille sanoo ja aivan yhtälailla kannattaisi miettiä, millaisen mallin heille antaa. Lapset ovat herkempiä aistimaan vanhempiensa tunnetiloja ja todella paljon sanatontakin käyttäytymistä he imevät kuin sieni itseensä. Siksi on aivan väärää käsitys, että pystyisi jotain lapsiltaan salamaan. Voi käydä niinkin, että ne omat salailut ja mokat pulpahtavat sitten vasta kymmenien vuosien jälkeen pintaan omissa jälkeläisissä, kun he puolestaan kohtaavat omat elämän kriisinsä. Elämän kiertokulku on kiinnostavaa ja jännittävää, ja mikä parasta sitä voi muuttaa omalta osaltaan, jos kykenee kriittiseen pohdiskeluun juuri itsensä kohdalla.
Mulla tuli mieleen läheisriippuvainen ja ihmissuhteissa epäonnistumisen pelko.
On kyllä hyvin vaikea määritellä kuka on "oikeasti" semmoinen narsisti. Jopa asian hyvin tuntevilla ammattipsykogoleilla on kuulemma erittäin vaikeaa tehdä varma diagnoosi rajusti narsistisesta häiriöstä. Vielä vähemmän uhri voi sitä ymmärtää ja narsisti yleensä ei voi ollenkaan... On myös vaikeaa myöntää että itse saattaa käyttäytyä alentuvasti ja "liian kiltisti". Tottumuksesta vain antaa heti "avaimet käteen" kun ("narsisti") soittaa...