En uskalla enää seurustella.

En ole hirveästi elämäni aikana seurustellut. 3 suhdetta kaiken kaikkiaan on ollut ja nyt olen 30 vuotias mies. Ensimmäisessä suhteessa rakastuin oikeasti ja hän sitten lopetti suhteen kun löysi paremman. Toisessa suhteessa taas en oikein koskaan kyseistä naista rakastanut, mutta kun suhdetta jatkui yli 3 vuotta ja asuttiin samassa asunnossakin, johon päädyttiin koska olimme aluksi kämppiksiä, niin aloin välittämään tästä naisesta, jotenkin velimäisesti. Suhde ei kuitenkaan toiminut, ja koin suhteessa suurta ahdistusta. Itse sen sitten lopetin, mutta välitän suuresti tästä ihmisestä ja ajattelen häntä vieläkin. Kolmannen naisen löysin netin kautta, mutta tämän kohdalla aloin huomaamaan, että en vain enää pysty aidosti keskittymään uuteen suhteeseen. Pistin sitten itse suhteen poikki ja välitän kyllä suuresti tästäkin naisesta ja monesti mietin että miten hänellä menee ja voisiko jotenkin auttaa häntä, kun hänellä ei silloin oikein mennyt hyvin.

Nyt olen siis siinä pisteessä että en oikein enää uskalla aloittaa uutta suhdetta, koska pelkään kaikkea sitä kipua ja tressiä mitä sen lopettamisesta seuraa. Jotenkin olen vaan muurannut sydämeni umpeen, koska pelkään että se saa vain uusia haavoja, mikäli päästän sen vapaaksi. Tämä ei vain rajoitu seurusteluuni, vaan tämä lasipallossa elämisen tunne on olemassa myös kaikissa ihmissuhteissani. Siskoni, äitini, isäni ja kaikki ihmiset ylipäätään ovat minulle jotenkin vain haamuja.

Ehkä tämä tilanne on jotenkin kehittynyt lapsuudesta lähtien, kun jo silloin isäni ei ollut minuun missään yhteydessä ja sitten kun oli, kerran 2 vuodessa puhelimitse, niin kertoi että minulle on jotenkin vaikeampi puhua kuin toiselle siskoistani, jolla on sama isä kuin minulla. Olin silloin lapsena ja nuorenakin todella hiljainen, joten tuo isäni huomio oli varmaan hyvin totta. Jotenkin otin sen vain silloin jotenkin omana vikanani. Äitilläni oli 3 lasta, joista olin ainoa poika ja siinä se lapsuus sitten jotenkin vain meni ja äitinikin oli minulle aina hyvin etäinen. En ole tähän päivään astikaan vielä käynyt hänen kanssaan yhtään merkityksellistä keskustelua. Isäni olen jo kokonaan pyyhkinyt elämästäni, koska kun kerran menin häntä tapaamaan (Tampereelta Rovaniemelle), niin hän kertoi ettei olisi halunnut edes hankkia lapsia äitini kanssa ja jotenkin yritti sillä pestä käsiään koko hommasta. Ymmärsin siinä ettei hän oikeasti halua olla missään tekemisissä.

Ehkä minulle läheisimmät ihmiset elämässäni ovat olleet siskoni ja pitkään asuin toisen siskoni kanssa samassa kaupungissa, jolloin kävin hänen luonaan kylässä joka viikko. Hän sitten kuitenkin valmistui ja muutti myös Lappiin, joka tuntui silloin aika pahalta. Näen häntä nyt kerran vuodessa, jos menen häntä itse Lappiin katsomaan. Toinen siskoni taas muutti ulkomaille, ja elää nyt täysin eri aikavyöhykkeellä, niin vaikka en häntä mitenkään voi enää nähdäkään, niin messengerin videopuheluidenkin järjestäminen on kanssa todella vaikeaa, kun hän periaatteessa nukkuua aina kun minä täällä olen hereillä.

Jotenkin kaikesta tästä on tullut vain sellainen tunne, että olen mies eteisessä - ihmiset kyllä kättelevät ja sanovat päivää, kun tulevat sisään, mutta sitten he jo menevätkin olohuoneeseen ja jotenkin itse jään yksin eteiseen. Ketään ei tunnut kiinnostavan jäädä eteiseen olemaan minun kanssani. Tästä kaikesta johtuen minulle on vain muodostunut sellainen väliinpitämättömyys ihmisiä kohtaan.

Jotenkin minulle on vain muodostunut käsitys, että näin se maailma vain toimii, ja tästä johtuen tavatessani uusia ihmisiä jotenkin alitajuisesti yritän pitää ihmissuhteet pinnallisina, jottei mitään syvempiä tunteita muodostuisikaan, ja yritän jotenkin alitajuisesti edesauttaa suhteiden päättymistä, koska ajattelen että ne päättyvät kuitenkin aikanaan, koska olen mies eteisessä. Ehkä maailma ei toimikaan näin, ehkä en olekaan mies eteisessä, mutta jotenkin on vaikea ylikirjoittaa elämäni aikana saamaani maailmankuvaa, koska näin tehdessäni tuntuu että toimisin jotenkin todellisuutta vastaan.

Jotenkin elätän vielä toivoa että jos hankkisin lapsia, niin ehkä voisin saada läheisen suhteen lapsiini, mutta tämä toivo kulkee yhdessä pelon kanssa, että mitäs jos näin ei tapahdukaan. Olen jotenkin jo hyväksynyt kohtaloni ja hyväksynyt, että näin asiat vain menevät. Uskon että monet muutkin ihmiset kokevat samoin ja että ihan oikeasti, näin se maailma vain toimii.

Näin viime yönä unen, jossa menin etsimään tätä naista, jonka kanssa aloitin kämppiksenä ja unessa ihmiset kertoivat, että hän oli kuollut. Heräsin uneen ja itkin. Ymmärrään, että suhteen toteutus tämän naisen kanssa on mahdotonta, mutta silti välitän hänestä suuresti - jotenkin haluaisin halata häntä voimakkaasti, ja kertoa miltä minusta tuntuu, mutta se varmaan vain häiritsisi häntä, hänen uudessa elämässään.

En oikein tiedä mitä tehdä - pitäiskö vain jatkaa lasipallossa elämistä, vai yrittää vielä ja jos yrittää, niin millä perusteella nyt asiat menisivät mitenkään toisin? Jaa'a..