Ensiksi... Ei tarvitse kommentoida, ei liioin vastata. Ehkä joku oivaltaa tästä jotakin.
Ymmärsin sen tänä kesänä, vuosi kohtaamisen jälkeen. Koko elämäni aikana elämässäni oli vain kaksi ihmistä, joita rakastin. Toinen oli tyttäreni, toinen oli poikani. Sanoinko koskaan rakastavani? Kyllä vain. Halusin uskoa siihen niin kiihkeästi itsekin. Sanoin sen heidän äidilleen, uskoen vakaasti siihen, että tarkoitin mitä sanoin ja uskoen siihen, että hän rakasti minua. Ennen kaikkea halusin uskoa niin ja suljin silmäni siltä, että petin itseäni ennen kaikkea omien tunteideni osalta. Minä, joka halusin rakastaa, olen kyvytön siihen.
Olen ihastunut, monta monituista kertaa. Millaisia nuo ihastukset ovatkaan olleet? Ne ovat saaneet sydämen sykkimään, ne ovat saaneet askeleeni tuntumaan kevyemmiltä ja ne ovat loihtineet hymyn kasvoilleni. Olen kokenut eläväni heidän ansiostaan, olen ollut huumaantunut ja onnellinen. Hetken. Olen ollut rakastunut, kuten olin lasteni äitiin. Mutta vasta nyt ymmärsin, etten ole koskaan todella rakastanut ketään lasteni lisäksi. Oppiakseni sen minun piti maksaa kallis hinta.
Tapasin hänet vuosi sitten. Tapasimme häissä. Minä olin bestman ja hän oli kaaso. Tutustuin naiseen, jonka kanssa kaikki oli luontevaa ja helppoa. Naiseen, jonka kanssa oletus oli se, että asiat tehdään yhdessä. Me jouduimme noissa häissä puhaltamaan muutoinkin yhteen hiileen, joten tuo tutustuminen kävi helposti. Mikä hänessä sitten vetosi? Ensimmäisen kerran koin, että hän pitää minusta sellaisena kuin olen, haluaa minut sellaisena kuin olen ja katsoo minua tavalla, jolla toivon naisen katsovan minua. Millä tavalla minä katsoinkaan häntä!
Kävin hänen luonaan hänen nykyisessä kotimaassaan Keski-Euroopassa ennen joulua. Puhuimme paljon, nauroimme paljon ja hän näytti, missä hän elää ja asuu. Kun hän kävelytti minut erään kaupan ohi, tajusin suureksi kauhukseni sen, mitä hän minulle on merkitsemässä ja mitä minulle on juuri sillä hetkellä tapahtumassa. Minä, joka olen eronnut ja vannoin eroni jälkeen, etten avioidu enää koskaan, huomasin katsovani häntä ajatellen: "Jos olen koskaan jonkun naisen kanssa ikinä onnellinen, niin se on tämä nainen tässä. Hänen kanssaan voisin mennä naimisiin. Jos hän tahtoisi minut, jos me olisimme onnellisia yhdessä, lasten saaminen olisi vain maailman luonnollisin asia." Olin rakastumassa häneen tulisesti ja sen oivalluksen aikana tajusin myös sen, että tulisin menettämään hänet. Ymmärsin, että tätä ihmistä oppisin rakastamaan, jos meillä olisi mahdollisuus. Meillä ei ollut. Menetin hänet pian sen jälkeen
Ymmärsin sen tänä kesänä, vuosi kohtaamisen jälkeen. Koko elämäni aikana elämässäni oli vain kaksi ihmistä, joita rakastin. Toinen oli tyttäreni, toinen oli poikani. Sanoinko koskaan rakastavani? Kyllä vain. Halusin uskoa siihen niin kiihkeästi itsekin. Sanoin sen heidän äidilleen, uskoen vakaasti siihen, että tarkoitin mitä sanoin ja uskoen siihen, että hän rakasti minua. Ennen kaikkea halusin uskoa niin ja suljin silmäni siltä, että petin itseäni ennen kaikkea omien tunteideni osalta. Minä, joka halusin rakastaa, olen kyvytön siihen.
Olen ihastunut, monta monituista kertaa. Millaisia nuo ihastukset ovatkaan olleet? Ne ovat saaneet sydämen sykkimään, ne ovat saaneet askeleeni tuntumaan kevyemmiltä ja ne ovat loihtineet hymyn kasvoilleni. Olen kokenut eläväni heidän ansiostaan, olen ollut huumaantunut ja onnellinen. Hetken. Olen ollut rakastunut, kuten olin lasteni äitiin. Mutta vasta nyt ymmärsin, etten ole koskaan todella rakastanut ketään lasteni lisäksi. Oppiakseni sen minun piti maksaa kallis hinta.
Tapasin hänet vuosi sitten. Tapasimme häissä. Minä olin bestman ja hän oli kaaso. Tutustuin naiseen, jonka kanssa kaikki oli luontevaa ja helppoa. Naiseen, jonka kanssa oletus oli se, että asiat tehdään yhdessä. Me jouduimme noissa häissä puhaltamaan muutoinkin yhteen hiileen, joten tuo tutustuminen kävi helposti. Mikä hänessä sitten vetosi? Ensimmäisen kerran koin, että hän pitää minusta sellaisena kuin olen, haluaa minut sellaisena kuin olen ja katsoo minua tavalla, jolla toivon naisen katsovan minua. Millä tavalla minä katsoinkaan häntä!
Kävin hänen luonaan hänen nykyisessä kotimaassaan Keski-Euroopassa ennen joulua. Puhuimme paljon, nauroimme paljon ja hän näytti, missä hän elää ja asuu. Kun hän kävelytti minut erään kaupan ohi, tajusin suureksi kauhukseni sen, mitä hän minulle on merkitsemässä ja mitä minulle on juuri sillä hetkellä tapahtumassa. Minä, joka olen eronnut ja vannoin eroni jälkeen, etten avioidu enää koskaan, huomasin katsovani häntä ajatellen: "Jos olen koskaan jonkun naisen kanssa ikinä onnellinen, niin se on tämä nainen tässä. Hänen kanssaan voisin mennä naimisiin. Jos hän tahtoisi minut, jos me olisimme onnellisia yhdessä, lasten saaminen olisi vain maailman luonnollisin asia." Olin rakastumassa häneen tulisesti ja sen oivalluksen aikana tajusin myös sen, että tulisin menettämään hänet. Ymmärsin, että tätä ihmistä oppisin rakastamaan, jos meillä olisi mahdollisuus. Meillä ei ollut. Menetin hänet pian sen jälkeen
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vittu miten pitkä lässytys paska juttu sul oli. En jaksanu ees lukea sun paskaa juttua. Sanon vaa et jos noin pitkän paskan jaksaa kirjottaa nii työnnä bataatti perseesees.
taisit reagoida turhan voimakkaasti ja raivokkaan agressiivisesti!
Minusta tämä oli niin mielenkiintoisesti kirjoitettu että odotin jopa jatkoa, harmitti kun se loppui niin äkisti ettei selvinnyt kuoliko hän vai löysikö uuden miehen...
Voi miten tuttua. Se, että oivalsit , ettet ole rakastanut ketään. Lasten lisäksi. Minäkin olen ajatellut rakastavani erästä ihmistä ennen. Kunnes tapasin sen oikean itselleni. Ensimmäistä kertaa elämässä koen aikuista kohtaan näin, että HALUAN tehdä kaiken, annan vaikka henkeni hänen vuoksensa. Tehdä kaiken minusta riippuvan jotta HÄN olisi onnellinen kanssani. Samalla hävettää niiden ihmisten edessä, joille joskus olen ihastuksessa sanonut rakastavani ja joita jätin taakseni.
Hän on elämässäni. Ihmeellinen, täydellinen, paras aikuinen ikinä. Teen kaikkeni, että suhteemme kestää, että olisimme yhdessä vielä 40 vuodenkin päästä. Pitämässä toisiamme kiinni kädestä ja katsomassa ryppyisiin silmiimme. Samalla pelottaa. Mitä jos ei menekään näin, kuten toivon. Mitä jos menetän hänet. Ensimmäistä kertaa elämässäni PELKÄÄN toden teolla menettää aikuista ihmistä. Toki koska rakastan aidosti, annan hänen mennä jos se on hänen vilpitön tahto. Mutta mitä minulle käy silloin. En halua ajatellakaan.
Voimahali sinulle. Oletko aivan varma, että peli on menetetty? Ei kai hänelle käynyt mitään? Voitko tehdä asioiden muuttamiseksi jotain?
Ei, en voi. Peli on pelattu ja sillä selvä. Hänelle ei ole käynyt mitään, eikä toivon mukaan koskaan käykään. Mutta. Kun tutustuin häneen, hänellä oli ero käsittelemättä ja hän asuu toisessa maassa. Hän on elänyt siellä kolmanneksen elämästään. Koko hänen elämänsä on siellä. Minä olen isä, joka ei hylkää entisen liiton mukanaan tuomia lapsiaan. En voisi tehdä sitä, sillä he ovat minulle rakkaita. Meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta, eikä se ole kummankaan vika
Rakkaus on kompromisseja. Asioita voi järjestää, lapset kasvaa 🙂
Mutta se lyhyt aika, jonka hänen kanssaan jaoin, tulee olemaan taatusti elämäni onnellisimpia.