Aloitin opiskelut ja muutin yksinäni uuteen kaupunkiin viime syksynä. Olin lukenut koko viime kevään yliopiston pääsykokeisiin, ja kun sieltä ei paikka auennut, ei juuri jäänyt muita vaihtoehtoja kuin muuttaa tänne opiskelemaan ammattikorkeaan. Ala ei kauheasti kiinnostunut, mutta oli tunne, että kyllä näin vanhana nyt jotain jo pitää opiskella. Olen siis 22-vuotias.
Olin kärsinyt vaikeasta masennuksesta jo parin vuoden ajan, mutta välillä oli helpompiakin jaksoja, joten uskoin, että pärjäisin yksinäni ja saisin koulusta uusia ystäviä.
Ja hah. Jaksoin käydä koulua täysipainoisesti ehkä kuukauden verran, kunnes kaikki taas meni pieleen. Uusia ystäviä en todellakaan saanut yhtäkään ja vietin kaikki iltani kämpässäni yksinäni. Opiskelu ei maittanut, koska en tajunnut alasta mitään, eikä ilmeisesti oikein ollut voimiakaan opiskella. Itsemurha-ajatukset tulivat jälleen kerran kuvíoihin mukaan. Aloin taas käydä psykologin juttusilla ja syödä lääkkeitä. Koulusta jättäydyin sairaslomalle.
Aloitin koulun uudelleen vuoden alusta, ja parin viikon ajan kaikki menikin ihan hyvin. Puhuin ihmisille koulussa enkä eristäytynyt omaan yksinäisyyteeni. Sitten alkoi tämä tavanomainen väsymys, etten jaksa herätä aamuisin ja lähteä kouluun, en jaksa tehdä tehtäviä. Nyt tuntuu, että olen jo jäänyt niin paljon jälkeen, ettei mitään ole edes enää tehtävissä. Töiden taakka tuntuu aivan mahdottomalta. Itkettää. Haluan vain takaisin kotiin. Aloin miettimään, että olisko oikeasti niin paha muuttaa takaisin kotikaupunkiini, jättää "opiskelu" täällä ja alkaa uudelleen vaikka lukemaan pääsykokeisiin?
Blaah. Olen vain niin hajalla, eikä tässä kirjoituksessakaan ole päätä eikä häntää. Tiedän kyllä, ettei kukaan voi tässä asiassa neuvoa ja sanoa miten pitää tehdä. Oli vain pakko kirjoittaa, kun en voi puhuakaan kenellekään.
Olin kärsinyt vaikeasta masennuksesta jo parin vuoden ajan, mutta välillä oli helpompiakin jaksoja, joten uskoin, että pärjäisin yksinäni ja saisin koulusta uusia ystäviä.
Ja hah. Jaksoin käydä koulua täysipainoisesti ehkä kuukauden verran, kunnes kaikki taas meni pieleen. Uusia ystäviä en todellakaan saanut yhtäkään ja vietin kaikki iltani kämpässäni yksinäni. Opiskelu ei maittanut, koska en tajunnut alasta mitään, eikä ilmeisesti oikein ollut voimiakaan opiskella. Itsemurha-ajatukset tulivat jälleen kerran kuvíoihin mukaan. Aloin taas käydä psykologin juttusilla ja syödä lääkkeitä. Koulusta jättäydyin sairaslomalle.
Aloitin koulun uudelleen vuoden alusta, ja parin viikon ajan kaikki menikin ihan hyvin. Puhuin ihmisille koulussa enkä eristäytynyt omaan yksinäisyyteeni. Sitten alkoi tämä tavanomainen väsymys, etten jaksa herätä aamuisin ja lähteä kouluun, en jaksa tehdä tehtäviä. Nyt tuntuu, että olen jo jäänyt niin paljon jälkeen, ettei mitään ole edes enää tehtävissä. Töiden taakka tuntuu aivan mahdottomalta. Itkettää. Haluan vain takaisin kotiin. Aloin miettimään, että olisko oikeasti niin paha muuttaa takaisin kotikaupunkiini, jättää "opiskelu" täällä ja alkaa uudelleen vaikka lukemaan pääsykokeisiin?
Blaah. Olen vain niin hajalla, eikä tässä kirjoituksessakaan ole päätä eikä häntää. Tiedän kyllä, ettei kukaan voi tässä asiassa neuvoa ja sanoa miten pitää tehdä. Oli vain pakko kirjoittaa, kun en voi puhuakaan kenellekään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi!
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa ja itse voin vakuttaa, että muutto takaisin "kotiin" kannatti ehdottomasti.
Väkisin on vaikea sopeutua. Ehkä sun kannattaisi tosiaan pakata kamppeet ja keskittyä lukemaan pääsykokeisiin -nyt tutussa ympäristössä ja ilman muita paineita.
Itse jouduin muuttamaan paikkakuntaa töiden vuoksi, mutta reilun vuoden jälkeen onnistuin saamaan kotipuolesta töitä, enkä montaa minuuttia pohtinut, muutanko vaiko enkö.
missä päin sä opiskelet nyt?
Mää oon myös masentunut ja yksinäinen.Mull
uusiin ihmisiin tutustumista vaikeuttaa ikävät kokemukset aikaisemmissa suhteissa. Ja masennus puuskan väsymyksen iskiessä sitä tahtoo käpertyä pois muiden ulottuvilta.
Voimia sulle ja kaikkea hyvää!