Näinhän me ajattelemme tai ainakin useimmat meistä ja tottahan se on, jokainen on hyvä sellaisenaan, eikös juu? Mutta mikä on todellisuus itse kullekin ja itse kullakin. Jollekin toinen riittää sellaisenaan, jollekin toiselle ei. Meneekö se niin? Joskus joku riittää itselle, mutta ei välttämättä sille toiselle, tai joillekin muille. Miksi se on näin, vai onko se näin?
Aina ei ole kiinni itsetunnosta tai siitä, jota jo mainitsinkin, että riittää itselleen, hyväksyy itseänsä sellaisenaan, unohtamatta omaa kehityksen keskeneräisyyttä. Joskus jokin persoonallisuuden piirre tai vaikkapa ulkonäkö voi olla toisille "liian vaikea nieltävää", ja eihän siinä sitten mitään, sitten pitää vain jatkaa matkaa, mutta ei saa tai ainakaan ei saisi antaa häiritä sitä sen kummenmmin oman itsensä kanssa olemisessa.
Tuli mieleen tällainen aihe, kun täällä on jotain tämmöistä kirjoitettu, mutta myös ja ennen kaikkea omasta kokemuksesta oman itsensä riittävyydestä. Itse olen itselleni aika vaativa, mutta ymmärrän kuitenkin realiteetit, joten mahdottomuuksiin on turha lähteä. Mutta olen monesti miettinyt, mikä siinä on, kun aina ajoittain elämässä miettii "riitänkä tällaisenaan" vaikka olisi jo elämääkin nähnyt, eli ei siis enää murkkuiäkäinen, ja myös suht sinut itsensä kanssa, mutta silti sitä ajoittain miettii "riitänkö minä". Se on jännä juttu se.
Omalla kohdallani olen miettinyt, että kun olin lapsi, riitin sellaisenaan vanhemmilleni ja siskoille ja veljille, mutta silti sitä miettii ajoittain, että riitänkö minä. Miksi ihmeessa sitä pitää edes miettiä ?
:D Ihan oikeasti, välillä se oikein risoo, kun pitä sellaisia miettiä, mutta kun vain miettii. Miten te muut, mietittekö te koskaan omaa riittämistänne? Tuskin kuitenkaan olen ihan ainut näine ajatuksineen.
Tottakai, kun ihminen ihastuu/rakastuu ihmiseen, ja etenkin jos ei tunne entuudestaan, niin väkisinkin miettii sitä, että "riitänkö minä hänelle" tai minä mietin "enhän minä riitä hänelle". Olen ihan rehellinen, en kaunistele ajatustani. Olen miettinyt sitä, miksi näin on, koska taas itse en ajattele kenestäkään, että "joku ei riittäisi minulle" ystävänä, miehenä, kaverina, ihan minä vaan, kun oikeasti tykkään ihmisistä sellaisenaan kuin he ovat, en koskaan ajattele muista, että "hän ei riitä tai hän riittää", mutta miksi sitten kyllä itsestäni ajattelen, että "ritänkö minä"? Epäreilua, sanon minä, siis itselleni :) On oikeasti. Joo isäni oli hyvin vaativa tai hyvin ja hyvin, mutta hän edellytti tietysti käytöstapoja (siis ihan kotonakin, ulkomaailmasta puhumattakaan), toisen huomioimista jne. Mutta hän oli myös tarkka pukeutumisen suhteen, resusena ei voinut olla edes kotona. Siisti piti olla, ja aina kun lähdettiin jonnekkin, niin hän kyllä rehellisesti, toki kauniisti, huomautti, jos "laitappa nyt tyttö hame päälle, housuissa ei lähdetä" jne. jne. Tai hän saattoi sanoa äidilleni, että "laita nätimpi pusero päälle, tuo ei sovi sen kanssa" :D Isä oli ulkoisista asioista suht tarkka, mutta ei mitenkään nipo tai sairaalloinen. Hän nyt vain oli oppinut sen kotoaan, koska hänen omassa lapsuuden kodissa oltiin suht tip top (mitä nyt siihen aikaan oli).
Taas tuli juttua kuin Runskilta, mutta ei tarvi lukea, jos ei jaksa :D
Aina ei ole kiinni itsetunnosta tai siitä, jota jo mainitsinkin, että riittää itselleen, hyväksyy itseänsä sellaisenaan, unohtamatta omaa kehityksen keskeneräisyyttä. Joskus jokin persoonallisuuden piirre tai vaikkapa ulkonäkö voi olla toisille "liian vaikea nieltävää", ja eihän siinä sitten mitään, sitten pitää vain jatkaa matkaa, mutta ei saa tai ainakaan ei saisi antaa häiritä sitä sen kummenmmin oman itsensä kanssa olemisessa.
Tuli mieleen tällainen aihe, kun täällä on jotain tämmöistä kirjoitettu, mutta myös ja ennen kaikkea omasta kokemuksesta oman itsensä riittävyydestä. Itse olen itselleni aika vaativa, mutta ymmärrän kuitenkin realiteetit, joten mahdottomuuksiin on turha lähteä. Mutta olen monesti miettinyt, mikä siinä on, kun aina ajoittain elämässä miettii "riitänkä tällaisenaan" vaikka olisi jo elämääkin nähnyt, eli ei siis enää murkkuiäkäinen, ja myös suht sinut itsensä kanssa, mutta silti sitä ajoittain miettii "riitänkö minä". Se on jännä juttu se.
Omalla kohdallani olen miettinyt, että kun olin lapsi, riitin sellaisenaan vanhemmilleni ja siskoille ja veljille, mutta silti sitä miettii ajoittain, että riitänkö minä. Miksi ihmeessa sitä pitää edes miettiä ?
:D Ihan oikeasti, välillä se oikein risoo, kun pitä sellaisia miettiä, mutta kun vain miettii. Miten te muut, mietittekö te koskaan omaa riittämistänne? Tuskin kuitenkaan olen ihan ainut näine ajatuksineen.
Tottakai, kun ihminen ihastuu/rakastuu ihmiseen, ja etenkin jos ei tunne entuudestaan, niin väkisinkin miettii sitä, että "riitänkö minä hänelle" tai minä mietin "enhän minä riitä hänelle". Olen ihan rehellinen, en kaunistele ajatustani. Olen miettinyt sitä, miksi näin on, koska taas itse en ajattele kenestäkään, että "joku ei riittäisi minulle" ystävänä, miehenä, kaverina, ihan minä vaan, kun oikeasti tykkään ihmisistä sellaisenaan kuin he ovat, en koskaan ajattele muista, että "hän ei riitä tai hän riittää", mutta miksi sitten kyllä itsestäni ajattelen, että "ritänkö minä"? Epäreilua, sanon minä, siis itselleni :) On oikeasti. Joo isäni oli hyvin vaativa tai hyvin ja hyvin, mutta hän edellytti tietysti käytöstapoja (siis ihan kotonakin, ulkomaailmasta puhumattakaan), toisen huomioimista jne. Mutta hän oli myös tarkka pukeutumisen suhteen, resusena ei voinut olla edes kotona. Siisti piti olla, ja aina kun lähdettiin jonnekkin, niin hän kyllä rehellisesti, toki kauniisti, huomautti, jos "laitappa nyt tyttö hame päälle, housuissa ei lähdetä" jne. jne. Tai hän saattoi sanoa äidilleni, että "laita nätimpi pusero päälle, tuo ei sovi sen kanssa" :D Isä oli ulkoisista asioista suht tarkka, mutta ei mitenkään nipo tai sairaalloinen. Hän nyt vain oli oppinut sen kotoaan, koska hänen omassa lapsuuden kodissa oltiin suht tip top (mitä nyt siihen aikaan oli).
Taas tuli juttua kuin Runskilta, mutta ei tarvi lukea, jos ei jaksa :D
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jossain oli että ihminen muodostaa mielipiteensä itsestään teini-iässä ja sitä on vaikea muuttaa aikuisenakaan. Jos silloin on kokenut riittämättömyyttä niin seuraako se sitten mukana aikuisenakin.
Minä en pohdi sitä mitä muut ajattelevat minusta. Olen sellainen kuin olen ja itseeni tyytyväinen jos joku ei pidä minusta sellaisenaan niin se on hänen ongelmansa.
Etkö koskaan ajattele, että "riitätkö"? Työelämässä? Parisuhteen alussa tai ihastuksen alkutaipaleella? Erilaisissa muutostilanteissa elämässä? Kyllä minäkin luotan itseeni ja riitän itselleni ja en käytä juuri energiaa siihen, mitä muut ajattelevat minusta, mutta kyllä yhtä lailla ajoittain mietin, riitänkö esim. juuri hänelle tai riittäisinkö juuri hänelle. Minun mielestäni se on ihan inhimmillistä. Tottakai, jos ei riitä jollekin, niin silloin pitää jatkaa matkaa, se on selvä. Eikä sitä tarvitse kyseenalaistaa koko omaa olemassa oloaan, jos jollekin ei riitä, mutta kyllä jos on tunteita ja sosiaalista älykkyyttä, niin väkisinkin miettii monenlaisia asioita myös itsestään.
Eri asia olla sitten "ihan pihalla omasta itsestään". Se on aivan toinen juttu se, että ei luota itseensä yhtään tai vertaa itsensä muihin tai kadehtii kaikkia mikä liikkuu ja käyttäytyy sen mukaan. Se on aivan toinen juttu se, mitä tässä aloituksessani ajattelin/hain. Ei ole olemassa joko -tai. Minun mielestäni.
Samaa mieltä apEliapukuskin kanssa.
Joo, minä ainakin ajatellut sitä ihan pikkukersasta lähtien. Muista en minäkään sillälailla ajattele. Muutenkin olen todella vaativa itseäni, mutta en muita kohtaan..