ihmisen kanssa olo

Itsellä sukulaisten ja sellasten jatkuva sekoilu ja läsnäolo saa mun kaltaisen ihmisen vihaiseksi ja ryyppäämään. Masennukseen en vaivu koska on harrastuksia ja ulkoilen paljon. On joitain ihmisiä joita siedän silloin tällöin.Mutta jos luonne on sellainen että tykkää olla enemmänkin yksin niin liika seura niin potuttaahan se. Muut sekoilee ja kutsuu kaikkeen ja kaikkeen pitää osallistua. Ei saa olla YKSIN. SE voi masentaa ja saa vihaiseksi ja ryyppäämään. ja melkein ajattelee itsaria. Mulla kuitenkin on suunnitelmia ja niitä harrastuksia ne pitää järjissä..vielä.

Nyt on mennyt sellaiseksi elämäni viime vuosina. Ei siinä, ettenkö olisi sosiaalinen tai viihtyisi ihmisten kanssa vaan ongelmana on se, että ihmiset karttavat viimeiseen asti mua. Jo lapsena 8-11 vuotiaana muistan kuinka kukaan ei halunnut seuraani. Jopa ihan tuntemattomatkin ikätoverit huusivat "mitä tuo täällä, tekee, painu pois täältä." Ja koskaan en ollut paha enkä ilkeä kellekään enkä edes pahaa sanaa sanonut kenestäkään, mutta sitä vihaa mua kohtaan oli jo silloin johtuen mun ulkonäöstäni koska olin niin ruma ja erilainen, siinä olikin syytä kaikkien vihata mua ja kaikkialla. Ei otettu mukaan edes leikkeihin ruman ja rujon ulkonäköni takia.

Sitten yläasteelle mentäessä se oli jo niin pahentunut, että heti tehtiin selväksi, etten ole tervetullut joukkoon eli yksin sain mököttää koko ylästeen ja voi sitä haukkumista ja vihaa ihan pelkän ulkonäköni takia. Koko koulun kaikki yläasteen oppilaat sekä lukiolaisetkin haukkuivat mua enkä edes tuntenut niitä vaan saipa silti kummia haukkumisia ihan oudoilta ihmisltä. Jo kaukaa pojatkin esim. sanoivat musta, että "kato tuolla se tulee" ja sitten rämäkkää naurua tai pakoon lähtemistä aivan kuin olisin ollut joku hirviö, vaikka olin koulun hiljaisin ja kiltein ihminen. Kellekään en voinut mennä jutteleen koska koko koulu sihisi vihasta mua kohtaan ja kaikki pelkstään mun luontaantyöntävän ulkonäköni takia. En tiedä mitä kaikkia mielikuvituksellisimpia juttuja musta olivatkaan keksineet koska jo se mun näkeminen sai ihmiset reagoimaan voimakkaasti. Jopa se jos mun takki oli jonku toisen takin vieressä siitä nousi iso haloo ja mun takkiin olikin naulakossa yleensä metrien väli.

Jos satuin vilkaisemaankaan jotain niin siitäkin alettiin haukkumaan koska ruman tytön olisi pitänyt tuijottaa vaan maahan ja hävetä omaa rumuuttaan. Jopa luokassa en olisi saanut istua lähellä muita vaan jossain syrjässä metrien päässä, mutta sehän ei aina onnistunut ja oli pakko mennä lähemmäksi muita jos ainoa vapaa pulpetti oli muiden vieressä niin siitäkin alettiin haukkumaan, että " mitä sä siinä oot, painu muualle siitä." Eli mä en olisi saanut edes olla koulussa en edes olemassa, olisi pitänyt olla vaan poisssa silmistä poissa mielistä. Olipa yksi opettajakin joka vihasi mua yli kaiken ja sain siltä osaksi jatkuvaa kiusaamista varsinkin sen opetustuntien aikana.

Ei tarvi ihmetellä miksi en yläasteen jälkeen jatkanut mihinkään kouluun. Mutta eipä tuo päättynyt aikuistenkaan maailmassa vaan kaikenmaailman kurssit ja muut työkkärin järjestämät velvoitehommat joissa olin niin kyllä sielläkin ihan aikuisten parissa oli melkeinpä ihan samanlaista kuin yläasteella. Ei ne aikuiset ihmiset olleet yhtään sen fiksumpia vaan samanlaista lapsellista käytöstä, vittuilua, piruilua, syrjintää ja jätettiin joukon ulkopuolelle eikä kukaan alkanut edes juttelee, vaikka itse yritin, mutta ei ne edes vastanneet vaan niiden pää oli muualle kääntynyt kun yritin puhua ja jos puhuinki nii alkoivat siitä vittuileen ja käyttivät kaikkea sanomaani mua vastaan vittuillakseen koska annettiin ymmärtää, että kun on näin ruma niin myös olen älylliseti vajakin tasolla. Ihan sama puhuinko vai enkö niin aina käyttäydyttiin samalla lailla. Oikein etsimällä etsittiin jopa ilmeistä ja kaikista liikkeestä niitä kohtia joista saivat vittuilla.

Nyt olenki muuttunut erakoksi ja ei tarvi ihemetellä miksi en voi mennä enää ihmisten ilmoille. Kyllä se on nähty ja koettu kun käy ihan arkipäivän asioilla kaupassa muutaman kerran vuodessa kuinka se mun rumuus on painostavaa ja kaikki ihmiset tuijottaa ja kauhistelee päitään pyöritellen jos olen paikalla joten enpä onneksi enää ole ihmisten parissa juuri missään vaan kotona piilossa.

Minun puolesta tämän koko paskalajin joutaa hävittää pois vaikka hetikohta huomenissa.
Että siinä sitä kaipuuta ihmisten seuraan.

Sama juttu kuin ap:llä, en kestä olla ihmisten seurassa. Tilanne on pahentunut vuosi vuodelta ja nykyisin tekee mieli alkaa haastaa riitaa ihmisten kanssa kaikesta mitä nämä sanovat. En toki ala, josta syystä kaikki kiukku kasaantuu päähän, ja päässä on aina puristava ja inhottava tunne. Kun pääsen kotiin, en tiedä helpottaisiko enemmän oksentaa vai itkeä.

Töissä olen samassa huoneessa toisen työntekijän kanssa, enkä jaksaisi jutella mitään. Minua ei kiinnosta iltapäivälehtien otsikot eikä huomisen sää eikä muiden ihmisten tekemiset ja kuulumiset. Häät, ristiäiset, hautajaiset, talon osto, ylioppilaaksi pääsy, samantekevää. Kaikenlaisia ihmisen luomia merkityksettömiä rakenteita ja rituaaleja. Pää askaroi tieteiden parissa, kielitiede kiinnostaa, kvanttifysiikka, lääketiede, luonnontieteet. Joudun koko ajan vetämään roolia ja sopeutumaan, juttelemaan Tauskin edesottamuksista ja kauhistelemaan väkijoukkoihin ajavia hulluja ja kuuntelemaan kuolleiden määriä, vaikkei minulla ole tuollaisiin asioihin oikein mitään sanottavaa.

Minulle sanotaan, että ajattelen liikaa, mutta mielestäni koko ihmiskunnan suurin ongelma on se, että se ajattelee liian vähän. Eksyin aiheesta. Mutta oli miten oli, toisten ihmisten seura ahdistaa ja tuntuu sietämättömältä. Ainainen ulkopuolisuuden ja vierauden tunne lienee yksi suuri osatekijä.