katoaa myös toimiva yhteiskunta. Sillä se rakentuu loppupelissä sille, että sen jäsenet ovat vastuunsa tuntevia yksilöitä, jotka tunnistavat oikean ja väärän.
Miksi tekojen syyn nähdään yhä useammin olevan jossain toisaalla kuin tekijöissä ja sanoistakin vastuu lankeaa usein jollekin joukolle, ei niinkään sanojalle itselleen. Paha ei ole se, joka riehuu, tuhoaa tai tappaa, vaan paha on joku mystinen globaali, länsimainen kollektiivi. Ja typerästi ei käyttäydy vain se, joka typeryyksiä sanoo tai kirjoittaa, vaan koko sanojan puolue, työpaikka tai esimerkiksi ammattikunta.
Alkukesästä kompasteli piispa Irja Askola, joka arvioi Helsingin Temppeliaukion kirkkoon kohdistunutta terroriuhkaa. Askolan mukaan terrorismin uhassa ”meidän pitäisi kuulla globaalin epäoikeudenmukaisuuden huutavan isoin kirjaimin”. Se on käsittämätön lausunto monin tavoin.
Vaikka Askolan lausunnot ihmetyttävät, ei siinäkään ole järkeä, että hänen kommenttiensa jälkeen ihmisiä eroaa kirkosta. Askolan sanat ovat Askolan sanoja, ja hän vastaa niistä itse. Vaikka Askola on erittäin näkyvä toimija Suomen luterilaisessa kirkossa, ei hän ole koko kirkko. Hänen takanaan on lukemattomia nimettömiä kirkon työntekijöitä, jotka itsestään melua pitämättä lohduttavat, tukevat ja ruokkivat köyhiä ja kärsiviä. Heitä se eroaminen satuttaa – auttajia ja autettuja – ei Askolaa.
Sama pätee myös Vasemmistoliittoon. Vaikka Vasemmistonuorten edustaja syyttääkin mieluummin poliisia kuin riehuvia mielenosoittajia, ei tämä tarkoita sitä, että Vasemmistoliiton äänestäjät jotenkin yleisesti kannattaisivat polttopullojen viskelemistä. Vasemmistoliiton suurilla kannatusalueilla pohjoisessa on uutisia Hampurista seurattu varmasti yhtä suurella tyrmistyksellä kuin muuallakin. Tavallisten kemiläis- ja kolarilaisduunarien maailma on sangen kaukana siitä aggressiivisesta uhosta, jota kalliisiin merkkivaatteisiin pukeutuneet ja naamioituneet eurooppalaisvandaalit edustavat.
Miksi tekojen syyn nähdään yhä useammin olevan jossain toisaalla kuin tekijöissä ja sanoistakin vastuu lankeaa usein jollekin joukolle, ei niinkään sanojalle itselleen. Paha ei ole se, joka riehuu, tuhoaa tai tappaa, vaan paha on joku mystinen globaali, länsimainen kollektiivi. Ja typerästi ei käyttäydy vain se, joka typeryyksiä sanoo tai kirjoittaa, vaan koko sanojan puolue, työpaikka tai esimerkiksi ammattikunta.
Alkukesästä kompasteli piispa Irja Askola, joka arvioi Helsingin Temppeliaukion kirkkoon kohdistunutta terroriuhkaa. Askolan mukaan terrorismin uhassa ”meidän pitäisi kuulla globaalin epäoikeudenmukaisuuden huutavan isoin kirjaimin”. Se on käsittämätön lausunto monin tavoin.
Vaikka Askolan lausunnot ihmetyttävät, ei siinäkään ole järkeä, että hänen kommenttiensa jälkeen ihmisiä eroaa kirkosta. Askolan sanat ovat Askolan sanoja, ja hän vastaa niistä itse. Vaikka Askola on erittäin näkyvä toimija Suomen luterilaisessa kirkossa, ei hän ole koko kirkko. Hänen takanaan on lukemattomia nimettömiä kirkon työntekijöitä, jotka itsestään melua pitämättä lohduttavat, tukevat ja ruokkivat köyhiä ja kärsiviä. Heitä se eroaminen satuttaa – auttajia ja autettuja – ei Askolaa.
Sama pätee myös Vasemmistoliittoon. Vaikka Vasemmistonuorten edustaja syyttääkin mieluummin poliisia kuin riehuvia mielenosoittajia, ei tämä tarkoita sitä, että Vasemmistoliiton äänestäjät jotenkin yleisesti kannattaisivat polttopullojen viskelemistä. Vasemmistoliiton suurilla kannatusalueilla pohjoisessa on uutisia Hampurista seurattu varmasti yhtä suurella tyrmistyksellä kuin muuallakin. Tavallisten kemiläis- ja kolarilaisduunarien maailma on sangen kaukana siitä aggressiivisesta uhosta, jota kalliisiin merkkivaatteisiin pukeutuneet ja naamioituneet eurooppalaisvandaalit edustavat.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vandalismi sitä haloslaista " namua".
Meidän vika kun terroristeja, sanoi piispa Askola.
Noilla vasemmistolaisilla tämä käsitys yhteiskunnasta, ja sen hoidosta vähän nurin kätinen.
Askola on Halosen partneri.
Alkuperäinen juttu on kopsattu täältä.
http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005290094.html