Olin jo kirjoittanut tänne pitkän tarinan, (alustaakseni tulevaa tarinaani) ja luin sitä läpi vain tajutakseni, että mieltä painavat asiat kannattaa aina kirjoittaa ylös ja lukea - silloin saa vähän etäisyyttä niihin ja niitä lukiessa on vähän niinku ulkopuolinen ja ymmärtää mikä tilanne on. Poistin sen pitkän turinointini.
Tässä vaiheessa sanottakoon, että olen täysin tervepäinen ihminen. Ei mitään manioita, ei masennuksia. Ei psykooseja. Ei mitään. Olen täysin täyspäinen ja aina hyvässä työssä ollut ihminen.
Mulla vaan on vähän huono ihmissuhde, mikä johdatti mut tilanteeseen mikä oli mulle liikaa...
Eli tarinani on tämä, lyhykäisyydessään; oltiin viikonloppuna kesäasunnollamme. Miestäni alkoi kyrsimään somessa pyörimiseni. Otti kännykkäni kädestäni ja heitti sen vessanpönttöön.
Mä olin, että WTF ja menin röökille. Sillä välin mieheni päätti, että ei halua mua sisälle sinne asuntoomme. Pisti ovet lukkoon ja jätti mut ulos.
(Ollaan oltu 9 v kimpassa ja meillä on noin hyvä suhde, joka tosin joskus viinipäissämme kulminoituu...josku aika pahaksikin hänen puoleltaan. Ja taas hän vaan kilahti. -mitä on kyllä tapahtunut ennenkin)
Koputtelin asuntomme ikkunoihin ja oveen aikani. Hakkasin sit jo jossain vaiheessa sitä ovea ja ikkunoita ihan urakalla. Naapuri oli kuullut ton ikkunoihin hakkaamiseni ja soitti poliisit.
Poliisi tuli. Näkivät mut hakkaamassa sitä meidän ovea. Käytiin tilannetta läpi; poliisi sanoi, että parempi, että toinen teistä lähtee veke täältä; veivät mut putkaan. Miestäni eivät edes nähneet missään vaiheessa ku oli majoittunut sinne sisälle.
Mutta tässä itse tarina;
Mä heräsin sieltä putkasta.
Kaikki hyvin.
Menin koputtelemaan siihen sellin oveen että josko päästäisivät mut pois.
Ei mitään.
Odottelin aikani, en tiedä kauanko, ku mullahan ei ollut kelloa, ei mitään -vain se joku jumppapatja lattialla, pönttö ja vesipiste. Kaksi pientä ikkunaa ylhäällä.
Hakkasin yhä uudelleen ja uudelleen siihen oveen.
Ei mitään.
Silloin se iski. Onko lie suljetunpaikankammo vai mikä. Paniikki.
Mä aloin miettimään, että jos tää olis normaali putka, ni kai poliisit olisivat jo tulleet. Miksi ne ei tulleet? Kyllä Suomen poliisi tulisi. Onko ne unohtaneet mut tänne? Ehkä ne ei muista laittaneensa mua tänne.
Silloin iski pakokauhu.
Hakkasin taas ovea. Nyt jo paniikissa. Että päästäkää mut pois.
Ei mitään.
Sit, jossain vaiheessa, mieli teki tepposet.
Mä aloin uskomaan, että mut on kidnapattu ja olen jossain ihan muualla kuin luulin olleeni.
Ajattelin, että ei kannata hakata sitä ovea, ku ne kidnappaajat kuulee sen. Kannattaa hakata takaseinää, sitä missä se ikkuna on. Ehkä joku ohikulkeva kuulee.
Hakkasin takaseinää ja huusin hulluna apua.
Ei mitään.
Hengittäminen oli vaikeaa. Haukoin happea.
Mietin, kauanko ihminen kestää ilman ruokaa.
Vettähän tuli pikkasen siinä lavuaarista -mietin, milloin ne mun kidnappaajat lopettaa mun vedensaannin. Tänään, huomenna?
Aloin miettimään pakomahdollisuutta. Ikkunoista ei pääse -ehkä vessanpöntön kautta. Jos mä revin pöntön, ni pääsenkö kulkemaan viemäreitä pitkin?
Hengittäminen oli yhä vaikeampaa. Luulin, että tukehdun. Luulin, että kuolen. Näin silmissäni koirani -harmi, etten pääse koskaan enää silittämään ja halaamaan häntä.
Istuin täysin lamaantuneena henkeä haukkoen siinä jumppapatjalla miettien miten mulle kävi näin.
Hapen täysin loppuessa raahustin sinne ovelle taas, että jos viimeisen kerran. Että ainakin olen tehnyt kaikkeni.
Hakkasin sitä ovea ja huusin.
Ovi aukesi.
Poliisihan siellä oli; ei mua oltukkaan kidnapattu tai sit tolla tyypillä on vaan valeasu, mä ajattelin.
Istuttiin siinä hetki. Hän rauhotteli mua ja oli hyvin pahoillaan, että on ainoa päivystysvuorossa (antoi ymmärtää, että hän ei ole ollut paikalla).
Pääsin asunnolleni. Mieheni ei muistanut juurikaan edellisestä illasta. Ei sitäkään, että oli jättänyt mut ulos.
Hetken meni hyvin, mut siit iski se paniikki. Se sama mikä siellä sellissä;
mä en taas pystynyt hengittämään, haukoin happea. Hyperventilaatio. Olin kontillani lattialla, täristen, ja tunsin, että olen pyörtymässä. Mietin, että mitä jos mä en osaa enää koskaan hengittää normaalisti. Mitä jos mä jään tämmöiseksi? Tiedostin kyllä tilanteeni. Tiesin, että olen kotona, turvassa, mutta pääni vei mut sinne samaan pelottavaan tilanteeseen takasin.
Olen selvinnyt siitä. Järkeistänyt asian.
Mutta nyt ymmärrän asioita paremmin.
Joskus mieli tekee tepposen, ja sille sä et vaan voi mitään.
Tässä vaiheessa sanottakoon, että olen täysin tervepäinen ihminen. Ei mitään manioita, ei masennuksia. Ei psykooseja. Ei mitään. Olen täysin täyspäinen ja aina hyvässä työssä ollut ihminen.
Mulla vaan on vähän huono ihmissuhde, mikä johdatti mut tilanteeseen mikä oli mulle liikaa...
Eli tarinani on tämä, lyhykäisyydessään; oltiin viikonloppuna kesäasunnollamme. Miestäni alkoi kyrsimään somessa pyörimiseni. Otti kännykkäni kädestäni ja heitti sen vessanpönttöön.
Mä olin, että WTF ja menin röökille. Sillä välin mieheni päätti, että ei halua mua sisälle sinne asuntoomme. Pisti ovet lukkoon ja jätti mut ulos.
(Ollaan oltu 9 v kimpassa ja meillä on noin hyvä suhde, joka tosin joskus viinipäissämme kulminoituu...josku aika pahaksikin hänen puoleltaan. Ja taas hän vaan kilahti. -mitä on kyllä tapahtunut ennenkin)
Koputtelin asuntomme ikkunoihin ja oveen aikani. Hakkasin sit jo jossain vaiheessa sitä ovea ja ikkunoita ihan urakalla. Naapuri oli kuullut ton ikkunoihin hakkaamiseni ja soitti poliisit.
Poliisi tuli. Näkivät mut hakkaamassa sitä meidän ovea. Käytiin tilannetta läpi; poliisi sanoi, että parempi, että toinen teistä lähtee veke täältä; veivät mut putkaan. Miestäni eivät edes nähneet missään vaiheessa ku oli majoittunut sinne sisälle.
Mutta tässä itse tarina;
Mä heräsin sieltä putkasta.
Kaikki hyvin.
Menin koputtelemaan siihen sellin oveen että josko päästäisivät mut pois.
Ei mitään.
Odottelin aikani, en tiedä kauanko, ku mullahan ei ollut kelloa, ei mitään -vain se joku jumppapatja lattialla, pönttö ja vesipiste. Kaksi pientä ikkunaa ylhäällä.
Hakkasin yhä uudelleen ja uudelleen siihen oveen.
Ei mitään.
Silloin se iski. Onko lie suljetunpaikankammo vai mikä. Paniikki.
Mä aloin miettimään, että jos tää olis normaali putka, ni kai poliisit olisivat jo tulleet. Miksi ne ei tulleet? Kyllä Suomen poliisi tulisi. Onko ne unohtaneet mut tänne? Ehkä ne ei muista laittaneensa mua tänne.
Silloin iski pakokauhu.
Hakkasin taas ovea. Nyt jo paniikissa. Että päästäkää mut pois.
Ei mitään.
Sit, jossain vaiheessa, mieli teki tepposet.
Mä aloin uskomaan, että mut on kidnapattu ja olen jossain ihan muualla kuin luulin olleeni.
Ajattelin, että ei kannata hakata sitä ovea, ku ne kidnappaajat kuulee sen. Kannattaa hakata takaseinää, sitä missä se ikkuna on. Ehkä joku ohikulkeva kuulee.
Hakkasin takaseinää ja huusin hulluna apua.
Ei mitään.
Hengittäminen oli vaikeaa. Haukoin happea.
Mietin, kauanko ihminen kestää ilman ruokaa.
Vettähän tuli pikkasen siinä lavuaarista -mietin, milloin ne mun kidnappaajat lopettaa mun vedensaannin. Tänään, huomenna?
Aloin miettimään pakomahdollisuutta. Ikkunoista ei pääse -ehkä vessanpöntön kautta. Jos mä revin pöntön, ni pääsenkö kulkemaan viemäreitä pitkin?
Hengittäminen oli yhä vaikeampaa. Luulin, että tukehdun. Luulin, että kuolen. Näin silmissäni koirani -harmi, etten pääse koskaan enää silittämään ja halaamaan häntä.
Istuin täysin lamaantuneena henkeä haukkoen siinä jumppapatjalla miettien miten mulle kävi näin.
Hapen täysin loppuessa raahustin sinne ovelle taas, että jos viimeisen kerran. Että ainakin olen tehnyt kaikkeni.
Hakkasin sitä ovea ja huusin.
Ovi aukesi.
Poliisihan siellä oli; ei mua oltukkaan kidnapattu tai sit tolla tyypillä on vaan valeasu, mä ajattelin.
Istuttiin siinä hetki. Hän rauhotteli mua ja oli hyvin pahoillaan, että on ainoa päivystysvuorossa (antoi ymmärtää, että hän ei ole ollut paikalla).
Pääsin asunnolleni. Mieheni ei muistanut juurikaan edellisestä illasta. Ei sitäkään, että oli jättänyt mut ulos.
Hetken meni hyvin, mut siit iski se paniikki. Se sama mikä siellä sellissä;
mä en taas pystynyt hengittämään, haukoin happea. Hyperventilaatio. Olin kontillani lattialla, täristen, ja tunsin, että olen pyörtymässä. Mietin, että mitä jos mä en osaa enää koskaan hengittää normaalisti. Mitä jos mä jään tämmöiseksi? Tiedostin kyllä tilanteeni. Tiesin, että olen kotona, turvassa, mutta pääni vei mut sinne samaan pelottavaan tilanteeseen takasin.
Olen selvinnyt siitä. Järkeistänyt asian.
Mutta nyt ymmärrän asioita paremmin.
Joskus mieli tekee tepposen, ja sille sä et vaan voi mitään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.