Tulin tänne etsiäkseni vertaistukea…menetin mieheni (olimme kihloissa), rakkaani, kultani syöpään vain 39 vuotiaana ja kärsin tästä vieläkin. Olin paikalla kun hän veti viimeiset henkäyksensä…sen jälkeen putosin…huusin, itkin…en muista taksi matkasta kotiin mitään. Menin vain kaapeille ja haistelin rakkaani työvaatteita….kaaduin polvilleni…ellei hänen äitinsä olisi ollut tukena…en tiedä mitä olisin tehnyt. Kirjoitin tänne koska Ikävä-palsta kosketti minua.
Oman rakkaan kuolema
Miehenmenettänyt
3158
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
13 vuotta sitten kohtasin jotain suunnilleen vastaavaa Lapsia oli ja on yhäkin.
Sattuuhan se, pitääkin sattua. Itsellä jaksaminen perustui lapsiin. Siitä pikkuaskelin johonkin muuhunkin. Tiettyyn aikaan vuodesta muistot palaavat yhä mieleen. Päivä kerrallaan.
Ikävä juttu. Suosittelen että jätät kuitenkin tämän pellepalstan omaan arvoonsa, täältä et saa mitään vertaistukea.
Ikävä kuulla, voimia.