Rakkaus, merkitys ja olemassaolo

"Aidosti tai autenttisesti onnellisia rakkauden kokevia ihmisiä ovat siis he, jotka valitsevat rakkauden sen kaikessa tulevaisuuden tuntemattomassa uhassaan." Tämän lauseen kirvoittamia lisäajatuksia.

Sartre ei lähteissäni suoraan asiaa mainitse näin vaan tämä lause oli pikeminkin Sartren ja Heideggerin filosofinen seuraus. Rakkauden ahdistus, samalla tapaa kuin ahdistus ja huoli Heideggerin ja Sartren filosofiassa, on ihmiselämää arvoittava tekijä. Tämä ajattelu ahdistukseen ja kuoleman pelkoon oli filosofinen vastustus tieteellisen ja teoreettisen järjen vastapainoksi. Filosofian ja tieteen teknistyminen ja matematisointi näytti uhkaavasti päätyvän nihilismiin eli kaikki arvot kieltävään maailmaan. Arvoille ja moraalille, eikä sen puoleen rakkaudelle, tunnu teoreettisuuden kehittymisen myötä syntyvän paljoakaan arvoa tai mitään perusteita arvoille, joita pyritään tekemään. Kuitenkin ahdistus ja kuolemanpelko eli huoli tuottavat dialektisena prosessina arvoja, ja siten oikeutavat ne.

Arvoittavaa ja oikeuttavaa filosofiaa Sartrelta, Heideggerilta ja jopa Nietzscheltä seuraamalla tuo ahdistus, jonka rakkaus tuottaa ihmisten välille lopulta arvoittaa itsensä. Rakkauden merkitys syntyy sosiaalisesti tai intersubjektiivisesti. Riippuen siitä, seuraako Hegelin dialektista metodia, Marxin materialistista historiankäsitystä, Heideggerin ontologista hermeneutiikka vai Sartren tunnefilosofiaa, päädytään erilaisin ratkaisun rakkauden merkityksen suhteen. Hegelin dialektisesta menetelmästä päädytään relativistiseen kantaan eli rakkauden arvo ja merkitys vaihtelee historian eri ajanvaiheiden saatossa sekä historian itsensä sisässä vähintään kahden eri ajalisen kontekstin vertailuna. Rakkauden arvo määrityisi vasta historian lopussa absoluuttisesti mutta muuten arviointi on riippuvaista eikä lopullista. Marxin käsitys rakkaudesta päätyisi yhteiskunnan materiaalisen tai ihmiskehityksen myötä jonkinlaisen ympäristösidonnaiseen rakkauden ideologiaan – rakkaus saisi siis arvonsa käytännössä ja olisi samoin historia- ja ihmisriippuvaista sekä relatiivista.

Heidegerille Rakkaus olisi ensisijaisesti tietoisuden kokemus, jossa ihmisen oleminen määrää arvon. Kuitenkin eksistentialistinen filosofia ei riitä määrittämään rakkautta olemasaolevaksi eikä se kerro mikä on rakkauden arvo tai merkitys. Sartrelle rakkaus on kuitenkin sosiaalista ja intersubjektiivista. Sartren ja Nietzschen filosofiaa yhdistämällä voitaisiin päätyä Hegeliläisen dialektisen ajattelun kautta synteesiin, jossa rakkaus on poikkeavin yksilöiden mahdollinen kokemus. Esimerkiksi Nietzschen vastus teoreettisen tiedon kehittymiselle ja objektiivisille arvoille nimittäin sisältää yksilöiden korostamisen massojen sijaan, mutta toisin kuin Hegelillä, Heideggerilla, Husserlilla ja jopa Kierkegaardilla ihmisarvot eivät tule subjektiivisesta tai kuten rationaalisen kehityksen ajattelijoilla objektiivisuudesta, vaan esirationaalisesta tietoisuuden olemassaolosta. Sartrea myötäillen ei-reflektiivinen puhdas tietoisuus on erilainen rationaalisuuden korostaja, joka kertoo intellektuellien ihmisten kyvystä taistella nihilismiä, ja siten rakkauden arvottomuutta ja merkityksettömyyttä vastaan.

Kritiikkinä sosiaaliselle teorialle voidaan esittää muun muassa, ettei ihmisellä ole pääsyä kaikkiin sosiaalisiin tekijöihin tai konkreettisen sosiaalisuuden ulottuvuuden päällä oleviin teoreettisiin kerrostumiin. Sinällään tällainen synteesi on hyvin mielenkiintoinen. Mielenkiintoisuus syntyy näitä filosofeja puhuttaneesta alkuperäisestä ongelmasta eli vapauden ongelmasta. Ellei maailma ole täynnä vaihtoehtoja ja valinnan tuskaa eli ahdistusta, ihmisellä ei ole vapautta. Sama koskee rakkautta. Kaikki ne äärettömät mahdollisuudet tavata toinen ihminen on niin sanottua rakkauden ahdistusta. Kaikki rakkaudet eivät ehkä sittenkään ole mahdollisia vaan kuuluvat leikattuun ulottuvuuteen yksilön elämässä. Hieman soveltaen Heideggerin filosofiaa: aito rakkauden kokemus syntyy huolesta ja ahdistuksesta. Autenttisuus nimittäin on vapaan mutta ahdistuneen, pelokkaan ja huolehtivan itsen tai minän humanistisin tai tärkein arvo ja ihmisarvo. Epäautenttisuus puolestaan on sosiaalista sopeutumista ja latistumista vapaudessaan. Epäautenttinen rakkaus ei näin ollen sisältäisi valintaa.

Mielenkiintoista on, ettei filosofeja ole kiinnostanut "Jumalan kuolemisen" ja arvojen tai moraalin kyseenalaistamisen lisäksi niin sanottu rakkauden kuolema. Entä ne sosiaaliset tekijät. Kuka ne määrittää?

Rakastuminen on evoluution mukana kehittynyt tunnetila jotta eläimistö ja ihmistkin tuottaisi jälkeläisiä.
Tunnetilat ovat luonnon pakotteita saadakseen eliöt tekemään asioita, joita ne eivät muuten tekisi.

Rakkaus liittyy tunteisiin eikä sitä voi kovin paljon älyllisesti analysoida ilman että se katoaa samalla jonnekin filosofisten tai tieteellisten määritelmien viidakkoon. Rakkaudessa olennaista on tunteminen eikä ajatteleminen.

"Rakkaus" on sateenvarjokäsite, jonka alle on kasattu joukko subjektiivisia haluamisten, mieltymysten, tahtomisten ja uskomusten intentioita. Siksi joutuu usein kysymään, mitä kukin rakkaudella tarkoittaa ja miten se representoi kutakin asiaintilaa. Esimerkiksi platoninen ja seksuaalinen rakkaudentila poikkeavat täysin toisistaan. Sama koskee myös itserakkautta ja itsensä rakastamista. Joskus väitetään itserakkauden olevan kaikkein autenttisin rakkauden muoto, jota ruokkii halu tulla rakastetuksi ja olla rakastuneena. Puolestaan itsensä rakastamista pidetään lähinnä itsensä hyväksymisenä sellaisena kuin on.

Rakkaus voidaan käsittää myös valtainstituutioksi, jossa "valloitukset" ja "viettelykset" seuraavat toinen toistaan "pyydysten" vaihdellessa aina tilanteen mukaan. Siitäkin huolimatta aidon rakkauden merkitystä ei voi vähätellä. Mentaalisena kvaliteettina sillä voi olla paikkansa hyvinvoinnin ja onnellisuuden mahdollistajana.

Mulla on ihanaa aikaa menossa. Rakastan vain itseäni ja täydestä sydämestä. On ihanaa rakastaa vain itseään. Vihaan sitä kun narsismista puhutaan niin paljon ja yritetään leimata narsistit huonoiksi tai pahoiksi ihmisiksi. Mutta.....

Kun tänään minua muusta syystä kuin narsismista moititiin niin loukkannuin kamalasti. Tuli mieleeni, että tämä on ehkä itseään eniten maailmassa rakastavan ihmisen kohtalo aina? Kun on rakastanut itseensä ei kestä pienintäkään loukkausta persoonaansa kohtaan. Kun koko maailma pyörii oman navan ympärillä niin silloin osuu ja kovaa iskuja sydämeen jos näkee ilmeen tai eleen tai naurahduksen tai loukkaavan sanan jonkun toisen huulilla.

EI NARSISMI OLE TYHMÄÄ, VAAN IHANAA OMALLA TAVALLAAN. SIKSI NARSISTEJA ON TURHA LEIMATA PAHOIKSI. MUTTA NARSISTIN RISKI SAIRASTUA VAKAVASTI MASENNUKSEEN TMS. ON SUURI, KOSKA HÄNEN RAKKAUTENSA KOHDE (OMA ITSE) JOKA TAPAUKSESSA ON USEIN SUURIEN ISKUJEN KOHTEENA. NARSISTI ON HYVIN SUURESSA VAARASSA ELÄVÄ RESSUKKA EIKÄ SUINKAAN PAHA.

Jos rakastaa jotakin toista ja tätä pilkataan voi tuon vielä kestää, mutta kun rakastaa vain itseään ja aletaan pilkata niin sitä on MAHDOTON!!! kestää pitkän päälle.