Vanha äitini on tyypillinen esimerkki narsistin illuusiosta että hän on täydellinen. Kun häneltä kysyttiin mitä virheitä hän on tehnyt elämässä, hän vastasi olen saattanut joskus tehdä mutta ei tule mieleen yhtäkään. Hänen lapsenaan tiedän ettei hän ole tehnyt juuri mitään joten saattaa olla ettei virheitäkään löydy. Äidillä on illuusio ja kuvitelma itsestään ettei hän ole tehnyt koskaan virheitä mutta ehkä pitäisi kysyä häneltä onko hän yleensä tehnyt mitään sellaista joka voisi epäonnistua. Sellaisiakaan hänellä ei ole. Äitini ei koskaan osallistunut perheensä kanssa mihinkään vastuulliseen tekemiseen, sellaiseen joka voi eopäonnistua ja jollaisia jokainen normaali terve ihminen joutuu tekemään. Äitini pakoili vastuuta ja vastuullisia töitä. Jos joku epäonnistui se oli aina joku muu kuin äitini, hän syytteli ja löysi syyllisen aivan kuin epäonnistuminen olisi ollut rikos. Sanotaanko tuollaisia kuten äitini on, päällyspäsmäreiksi jotka eivät ole oikeasti vastuussa mistään mutta sekaantuvat kuin ulkopuolisena muiden perheenjäsenten tekemisiin.
Lapsuudenperheemme oli täydellisesti epäonnistunut, äitimme oli kuin sivullinen, joka arvosteli muita, mutta ei auttanut, hän ei ollut samassa veneessä meidän muiden kanssa. Isäni teki itsemurhan, ei kai kestänyt sellaista elämää jossa "hyvä puhdas valkoinen enkeli" syyllistää jatkuvasti kaikesta ja pitää muita synnynnäisinä syyllisinä. Isälleni antaisin mitalin että kykeni tullaisen hirviön kanssa elämään kymmeniä vuosia. Itse elin myös muutaman vuoden hänen kanssaan samassa talossa koska hän tarvitsee aina 'näkymätöntä' apua tullakseen toimeen. Kului pari vuotta ja minulla kasvoi vihan tunne häntä kohtaan. Pidin sitä tunnetta outona ja varasin ajan mielenterveystoimistosta keskustellakseni siitä. Käyntejä oli useita, joiden jälkeen minut todettiin täysin terveeksi, he sanoivat etteivät he löydä minusta mitään poikkeavaa. He sanoivat että on normaalia vihata, vaikka omaa äitiään koska se riippuu siitä, miten äitisi kohtelee sinua. Sillä ei ole merkitystä onko kyseessä äiti, isä, veli tai muu lähisukulainen, tunne tulee, oli vastassa sitten kuka tahansa. Minuakin hämäsi vain koska minulla oli jonkinlainen oma yleismielikuva perheestä että se on se viimeisin paikka, jossa sinua kohdellaan epäreilusti.
Alkuun luulin olevani väärässä ja että hän sanoo asiasta. Näinhän yleensä normaalien terveiden ihmisten kanssa toimiessa on, sanotaan jos oikeasti joku asia on menossa pieleen. Lähinnä yhteisen edun kannalta. Myöhemmin huomasin että äitini moittii tai arvostelee vain oman mielensä ja etunsa mukaan. Jos asiassa oli jotakin sellaista, joka uhmasi äidin asemaa kaiken hyvän, siis hänen oman oletuksensa mukaisen hyvän, tuojana. Silloin se piti estää. Äitini jätti kaikki tekemättä ettei häntä voisi syyttää epäonnistumisesta. Ei vastuuta, ei syytä niskoilla. Siten hänen asemansa säilyisi muiden yläpuolella olevana virheettömänä ihmisenä. Äitini ei ole muuttunut tippaakaan iän myötä, edelleenkin hän on aurinko ja kahta aurinkoa ei saa olla. Hän mitätöi omien lastensa tiedot ja taidot ja turvautuu milloin aina kehenkin ulkopuoliseen, siksi ettei omista lapsista olisi hänelle mitään hyötyä, perusajatuksena varmaankin viestittää ulkopuolisille kuinka hyödyttömiä lapsia hänellä on. Hän ristiinnaulitsee itse itsensä marttyyrinä.
Äiditkin ovat ihmisiä, samanlaisia elukoita kuin me muutkin, eivät sen kummempia, jotkut ovat hyviä jotkut taas pahoja. Raadollisia. Eivät yhtään sen arvokkaampia kuin lapsensa. Eivät sen lähempänä jumalaa kuin lapsensa . Heitä on älykkäitä ja tyhmiä, siis joka lähtöön.
Persoonallisuushäiriöisestä äidistä on todella vaikea tuntea että hän olisi oma äiti. Minäkin vihaan äitiäni edelleen enkä häpeä sitä, vaan pidän sitä nykyisin oikeutenani.
Lapsuudenperheemme oli täydellisesti epäonnistunut, äitimme oli kuin sivullinen, joka arvosteli muita, mutta ei auttanut, hän ei ollut samassa veneessä meidän muiden kanssa. Isäni teki itsemurhan, ei kai kestänyt sellaista elämää jossa "hyvä puhdas valkoinen enkeli" syyllistää jatkuvasti kaikesta ja pitää muita synnynnäisinä syyllisinä. Isälleni antaisin mitalin että kykeni tullaisen hirviön kanssa elämään kymmeniä vuosia. Itse elin myös muutaman vuoden hänen kanssaan samassa talossa koska hän tarvitsee aina 'näkymätöntä' apua tullakseen toimeen. Kului pari vuotta ja minulla kasvoi vihan tunne häntä kohtaan. Pidin sitä tunnetta outona ja varasin ajan mielenterveystoimistosta keskustellakseni siitä. Käyntejä oli useita, joiden jälkeen minut todettiin täysin terveeksi, he sanoivat etteivät he löydä minusta mitään poikkeavaa. He sanoivat että on normaalia vihata, vaikka omaa äitiään koska se riippuu siitä, miten äitisi kohtelee sinua. Sillä ei ole merkitystä onko kyseessä äiti, isä, veli tai muu lähisukulainen, tunne tulee, oli vastassa sitten kuka tahansa. Minuakin hämäsi vain koska minulla oli jonkinlainen oma yleismielikuva perheestä että se on se viimeisin paikka, jossa sinua kohdellaan epäreilusti.
Alkuun luulin olevani väärässä ja että hän sanoo asiasta. Näinhän yleensä normaalien terveiden ihmisten kanssa toimiessa on, sanotaan jos oikeasti joku asia on menossa pieleen. Lähinnä yhteisen edun kannalta. Myöhemmin huomasin että äitini moittii tai arvostelee vain oman mielensä ja etunsa mukaan. Jos asiassa oli jotakin sellaista, joka uhmasi äidin asemaa kaiken hyvän, siis hänen oman oletuksensa mukaisen hyvän, tuojana. Silloin se piti estää. Äitini jätti kaikki tekemättä ettei häntä voisi syyttää epäonnistumisesta. Ei vastuuta, ei syytä niskoilla. Siten hänen asemansa säilyisi muiden yläpuolella olevana virheettömänä ihmisenä. Äitini ei ole muuttunut tippaakaan iän myötä, edelleenkin hän on aurinko ja kahta aurinkoa ei saa olla. Hän mitätöi omien lastensa tiedot ja taidot ja turvautuu milloin aina kehenkin ulkopuoliseen, siksi ettei omista lapsista olisi hänelle mitään hyötyä, perusajatuksena varmaankin viestittää ulkopuolisille kuinka hyödyttömiä lapsia hänellä on. Hän ristiinnaulitsee itse itsensä marttyyrinä.
Äiditkin ovat ihmisiä, samanlaisia elukoita kuin me muutkin, eivät sen kummempia, jotkut ovat hyviä jotkut taas pahoja. Raadollisia. Eivät yhtään sen arvokkaampia kuin lapsensa. Eivät sen lähempänä jumalaa kuin lapsensa . Heitä on älykkäitä ja tyhmiä, siis joka lähtöön.
Persoonallisuushäiriöisestä äidistä on todella vaikea tuntea että hän olisi oma äiti. Minäkin vihaan äitiäni edelleen enkä häpeä sitä, vaan pidän sitä nykyisin oikeutenani.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Osan ottoja
Onko yleistä narsistisen persoonallisuushäiriöisen luonteeseen kuulua oudon tuijottava ei sentään kiilu silminä agressiivisesti katse sekä keskutellessa toinen höpöttää ja puhe on monotooninen eikä kuulu fiilisten vivahteita (eläytymätön) sekä on porukassa eniten äänessä ja esillä ja mahdollisesti yli eläytymistä esimerkiksi pyöreää muotoa esittäen kädet leviää suht suurelle alueelle. Hänen seurassaan on aina hieman ahdistunut olo, kuin itse olisi huonompi ihminen.
Voiko tämä tarttua ajan mittaan siten, että kun on terve nöyrä ihminen kanssakäymisessä onkin itsellään suurempi olo ylemmyyden tunteena paikatakseen narsistin tuomaa rikkoutunutta minäkuvaa vai onko tämä huonon itsetunnon normaali puolustusmekanismi niinkuin mahdollisesti narsistillakin.
Tuntuu kuin jäisi yksipuoliselle keskustelulle kahtena korvaparina eikä uskalla avautua, kun kumminkin tulee lyttäys.
Yksinään miettiessä on suuttumusta ehkä hieman katkeroitunut olo tätä kohtaan, mutta tämä ihminen tuntuu jännällä tavalla hyvältä aina tavatessa ettei voi mitään.
Tätä tekstiä ei ole kohdistettu vain yhteen ihmiseen vaikka lukemani mukaan heillä on suht samallainen persoona.
Tuntuu pahalta sanoa mutta aivan kuin tuntisin samoin kanssasi ettei äiti tunnu niin äidiltä vaan enemmän kaverilta niinkuin hän joskus sanoi että jos oltaisiin ennemmin kavereita.
Piti käydä vähän läpi ajatuksia
Tuntuu kuin olisin itse järkeni menettämässä siksi ehkä psykologilla käytävä että tuntisin itseni ja muita paremmin ja itsetunto kasvaisi.
Se viittaa narsistiin jos hänen seurassaan tulee olo että on huonompi. Saat sanoa mitä tahansa ja narsisi ei ole kuulevinaan koko asiaa. Hän ei välitä, häntä ei kiinnosta. Minä en pidä äitiäni äitini siten kuin ehkä normaaliperheessä tapahtuu, minä olen tavallaan itsekin hylännyt hänet. Mitä virkaa minulla on hänelle jos en kelpaa hänelle? Hän on minulle kuin kuka tahansa muu vieras ihminen.
Kuulostaa tutulta. Mitä tehdä kun narsisti äiti tunkee väkisin kylään? Onko lähestymiskiellon hankkiminen tarpeellista?