Hei.
En tiiä minne tää ois pitäny laittaa nii laitan vaikka tänne..
Eli siis juuh, oon 19vuotias naisenalku. Mun "syömisongelmien" historia alkaa joskus 13vuotiaana. Mukana on ollu myös masennusta, välillä pahempaa, välillä parempaa. Ja myös ahdistusta.
Joo. Siis tuolloin yläasteikäsenä alottelin laihduttelemaan ja skippaamaan aterioita, yleisesti liikkumaan enemmän. Tää sitte kasvo, ja alko tulla isommaks osaks mun elämää. Silloi laihduinki aika paljon. Äiti sai tietää, koska löys mun vihkosen. Asiasta ei paljoa puhuttu, mulle vaan sanottiin kuinka pettyneitä muhun oltiin, ja että mun pitäis lopettaa tommoset typeryydet. Noh, eihä se siitä mihinkään kadonnu. Jatkoin sillä samalla linjalla jokusen vuotta. Tuossa pari vuotta sitte laihduttelut jäi vähäksi aikaa taka-alalle, tuli masennuskausi ja kaikki meni päin persettä, näin kauniisti sanottuna. En puhunu asiasta muille ko mun parhaalle kaverille, joka itekki käy läpi samoja asioita. Ton kauden aikana olin oikeesti tosi surullinen, väsynyt ja vaan yksinkertasesti loppu.
Noh, jossai vaiheessa, ehkä about vuosi sitte aloin olla jo paremmassa kunnossa. Tässä vaiheessa tietysti syömisongelmat nosti päätään, ja, noh tässä sitä taas ollaan.
Mun päivät pyörii syömisen ja liikunnan ympärillä, jumppaan vessassa, kuljetan ruoat oman huoneen roskikseen, meen lenkille monia kertoja päivässä.
Tuntuu vaan että en enää jaksa tätä. Mutta en uskalla kertoa tästä, en osaa. En halua lihoa, en todellakaan. Mutta en vaan jaksa tätä kalorien laskemista ja ruoan pelkäämistä.
Pystyykö kukaan samaistua ? Tai oisko jollakin jotain neuvoa ? Kiitos, jos luit.
En tiiä minne tää ois pitäny laittaa nii laitan vaikka tänne..
Eli siis juuh, oon 19vuotias naisenalku. Mun "syömisongelmien" historia alkaa joskus 13vuotiaana. Mukana on ollu myös masennusta, välillä pahempaa, välillä parempaa. Ja myös ahdistusta.
Joo. Siis tuolloin yläasteikäsenä alottelin laihduttelemaan ja skippaamaan aterioita, yleisesti liikkumaan enemmän. Tää sitte kasvo, ja alko tulla isommaks osaks mun elämää. Silloi laihduinki aika paljon. Äiti sai tietää, koska löys mun vihkosen. Asiasta ei paljoa puhuttu, mulle vaan sanottiin kuinka pettyneitä muhun oltiin, ja että mun pitäis lopettaa tommoset typeryydet. Noh, eihä se siitä mihinkään kadonnu. Jatkoin sillä samalla linjalla jokusen vuotta. Tuossa pari vuotta sitte laihduttelut jäi vähäksi aikaa taka-alalle, tuli masennuskausi ja kaikki meni päin persettä, näin kauniisti sanottuna. En puhunu asiasta muille ko mun parhaalle kaverille, joka itekki käy läpi samoja asioita. Ton kauden aikana olin oikeesti tosi surullinen, väsynyt ja vaan yksinkertasesti loppu.
Noh, jossai vaiheessa, ehkä about vuosi sitte aloin olla jo paremmassa kunnossa. Tässä vaiheessa tietysti syömisongelmat nosti päätään, ja, noh tässä sitä taas ollaan.
Mun päivät pyörii syömisen ja liikunnan ympärillä, jumppaan vessassa, kuljetan ruoat oman huoneen roskikseen, meen lenkille monia kertoja päivässä.
Tuntuu vaan että en enää jaksa tätä. Mutta en uskalla kertoa tästä, en osaa. En halua lihoa, en todellakaan. Mutta en vaan jaksa tätä kalorien laskemista ja ruoan pelkäämistä.
Pystyykö kukaan samaistua ? Tai oisko jollakin jotain neuvoa ? Kiitos, jos luit.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ota yhteyttä ammattilaiseen. Jos opiskelet, mainitse asiasta terkkarille. Tai käväise terveyskeskuksessa. He ohjaavat eteenpäin.
Kyse on kuitenkin niin suuresta asiasta, ettet voi sille mitään yksin. Tuo peikko on silti voitettavissa, kunhan haet apua.
Älä kuitenkaan odota, että tilanne korjaantuu hetkessä. Sen muodostumiseenkin on mennyt vuosia, joten parantuminenkin ottaa aikaa.
Ennen kaikkea, ole armollinen itsellesi. Olet kuitenkin vain ihminen <3