Oon miettiny pidemmän aikaa miksi kaikki ahdistaa, miksen saa mitään aikaan enkä oo perillä mistään mikä ei kosketa mua henkilökohtasesti. Osaan olla myös tosi koppava ja turhamainen, passiivis agressiivinen jos en saa huomiota, rahaa tai kredittiä jokaisesta pikkuasiasta mitä oon tehny. Myös negatiivinen huomio kelpaa ja ns nolaan itseäni provosoimalla muita olemaan tykkäämättä itsestäni. Havahdun hetkeksi yleensä raivokohtauksen jälkeen, kun kaikki edellämainitut on tapahtuneet mutta etsin/keksin taas uuden tavan kasvattaa pään sisäistä egoa.
Tää on alkanu ahdistamaan mua tosi paljon, tiedän että esim. äitini stressaa mun puolesta tosi paljon, koittaa auttaa, etsii mun puolesta( oon aikunen ihminen ja mun pitäs todellakin ite tehdä asiani) työpaikkoja, kysyy haluanko lähteä johonkin, koittaa tuuppia eteenpäin. Oon valmistunu kyllä jo kahteen ammattiin, koittanut käydä tosissani koulut, ym. Mulla on myös tosi voimakas epäonnistumisen pelko, isäni oli tosi ankara ja huusi sekä sätti jatkuvasti koko lapsuuteni ajan, ellei kaikki mennyt nappiin. Mulla on vissiin adhd ja purin energiaa pienenä kiusaamalla muita. Isä huusi mulle kun olin kiusannut ja kun mua kanssa kiusattiin niin sillonkin tuli huutoa että miksi olin niin tyhmä etten kertonu kellekkään.
Oon myös adoptoitu enkä oo senkään takia kokenu kuuluvani mihinkään. Koitan kai sitä lapsena kokemaani isän puolelta tulevaa laiminlyöntiä ja tyhjyyttä korvata pääni sisäisellä egon nostattamisella, suuruuskuvitelmilla ja huomin jatkuvalla vaatimisella. Herään välillä ajattelemaan ettei se onni tuu/ sais tulla pelkästään siitä että on ite onnistunu jossain, saanu egoa kasvatettua, keskustellu taitavasti jonkun kanssa ja pitäny itseään fiksuna sen takia- en usein keksi kavereiden kanssa mitään puhuttavaa, ellei se liity muhun tai johonkin hyödylliseen. Isän kanssa ollut aina sama juttu, oon ollu just niin hyvä kun mun viiminen suoritus, kaikki keskustelu on pitäny olla säntillistä ja järkevää-niin että hän on aina sanonu viimisen sanan. Isä on kyllä aina taloudellisesti tukenu mua ja ollu kai kuitenkin parempi isä mulle kun hänen isänsä hänelle. Kuitenkaan hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi kun on huutanut mulle tai painostanu mua johonki väkisin. Kaikki ikävät teot hänen puolelta on sivutettu ja mulle rangaistukset, sääntöjä ja rajotuksia. Äiti ei ole aina yksinkertaisesti uskaltanu tai tulla mun ja isän väliin, on ollu tosi väsyny tai pelänny että mäkin alan huutamaan sille. En sitä pienenä tajunnu ja sen takia koin kai ne tilanteet hämmentäviksi ja pelottaviksi. Miksi mulle saa huutaa ja nälviä mutta kun mä kiusaan muita, tulee sanktioita ja lisää huutoa.
Oon aina pistäny isäni piikkiin kaiken, oman pahan oloni purkamisen äitiini, hänelle ja muille huutamisen ja tiuskimisen, siltojen jatukuvan polttelun, nykyisen loisena elämisen. Toisaalta oon kyllä yrittäny hakea töitä että voisin itse maksaa vuokrat, ym. Ja haluaisin itse pärjätä enkä pyytää aina äidiltä rahaa. Kuitenkin jos en saa tahtoani läpi, alan syyllistää ja muutun kylmäksi, saatan kostaa jotenkin passiivisesti. Oon kertonu näistä mun terapeutille sekä lähimmille ystävillenikin mutta eivät kuulemma ole havainneet, tai jos oon tiuskinu jostain niin oon kuulemma aina jälkeenpäin tullu pyytämään anteeksi ja kertonu suoraan mikä tuli. Mä en ite koe kuitenkaan olevani useinkaan hyvä ihminen tai kaveri, alan pyörittämään heti salaliitto tai selän takana puhumis juonimisia jos joku kaveri ei esim. vastaa tai loukkaannun tai jos mua ei oo kutsuttu johonki juhliin, jonka isäntää en ees tunne, mutta missä on muita kavereitani, alan heti epäillä ja pelätä että nyt ne on kyllästyny muhun ja välttelee.
Mä haluan parantua tästä jotenkin, sekä itteni että mun läheisten takia, mulla on tosi hyväsydämiset sukulaiset ja kaverit joille tiedän voivani puhua ihan kaikesta ja jotka tietää mun taustat, joita kohtaan oon jo junnuna ollu tosi ilkeä, välipitämätön tai mustavalkonen mutta jotka silti pitää yhteyttä, tukee, lohduttaa jos on paha olo ja on läsnä. Ne on kaiketi opettanu mulle sen pienen, en tiedä voiko empatiaksi kutsua, mutta esim. kyvyn ajatella että miten ite kokisin jos mua kohdeltaisiin milläkin tavalla, tai jos jollain menee oikeasti kurjasti niin koitetaan edes jeesata jotenkin. Mä tunnen vaan olevani jotenkin niin turta ettei musta irtoa lohdutusta tai kunnon tukea kellekään, koen enemmän olevani painolasti. APUA
Tää on alkanu ahdistamaan mua tosi paljon, tiedän että esim. äitini stressaa mun puolesta tosi paljon, koittaa auttaa, etsii mun puolesta( oon aikunen ihminen ja mun pitäs todellakin ite tehdä asiani) työpaikkoja, kysyy haluanko lähteä johonkin, koittaa tuuppia eteenpäin. Oon valmistunu kyllä jo kahteen ammattiin, koittanut käydä tosissani koulut, ym. Mulla on myös tosi voimakas epäonnistumisen pelko, isäni oli tosi ankara ja huusi sekä sätti jatkuvasti koko lapsuuteni ajan, ellei kaikki mennyt nappiin. Mulla on vissiin adhd ja purin energiaa pienenä kiusaamalla muita. Isä huusi mulle kun olin kiusannut ja kun mua kanssa kiusattiin niin sillonkin tuli huutoa että miksi olin niin tyhmä etten kertonu kellekkään.
Oon myös adoptoitu enkä oo senkään takia kokenu kuuluvani mihinkään. Koitan kai sitä lapsena kokemaani isän puolelta tulevaa laiminlyöntiä ja tyhjyyttä korvata pääni sisäisellä egon nostattamisella, suuruuskuvitelmilla ja huomin jatkuvalla vaatimisella. Herään välillä ajattelemaan ettei se onni tuu/ sais tulla pelkästään siitä että on ite onnistunu jossain, saanu egoa kasvatettua, keskustellu taitavasti jonkun kanssa ja pitäny itseään fiksuna sen takia- en usein keksi kavereiden kanssa mitään puhuttavaa, ellei se liity muhun tai johonkin hyödylliseen. Isän kanssa ollut aina sama juttu, oon ollu just niin hyvä kun mun viiminen suoritus, kaikki keskustelu on pitäny olla säntillistä ja järkevää-niin että hän on aina sanonu viimisen sanan. Isä on kyllä aina taloudellisesti tukenu mua ja ollu kai kuitenkin parempi isä mulle kun hänen isänsä hänelle. Kuitenkaan hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi kun on huutanut mulle tai painostanu mua johonki väkisin. Kaikki ikävät teot hänen puolelta on sivutettu ja mulle rangaistukset, sääntöjä ja rajotuksia. Äiti ei ole aina yksinkertaisesti uskaltanu tai tulla mun ja isän väliin, on ollu tosi väsyny tai pelänny että mäkin alan huutamaan sille. En sitä pienenä tajunnu ja sen takia koin kai ne tilanteet hämmentäviksi ja pelottaviksi. Miksi mulle saa huutaa ja nälviä mutta kun mä kiusaan muita, tulee sanktioita ja lisää huutoa.
Oon aina pistäny isäni piikkiin kaiken, oman pahan oloni purkamisen äitiini, hänelle ja muille huutamisen ja tiuskimisen, siltojen jatukuvan polttelun, nykyisen loisena elämisen. Toisaalta oon kyllä yrittäny hakea töitä että voisin itse maksaa vuokrat, ym. Ja haluaisin itse pärjätä enkä pyytää aina äidiltä rahaa. Kuitenkin jos en saa tahtoani läpi, alan syyllistää ja muutun kylmäksi, saatan kostaa jotenkin passiivisesti. Oon kertonu näistä mun terapeutille sekä lähimmille ystävillenikin mutta eivät kuulemma ole havainneet, tai jos oon tiuskinu jostain niin oon kuulemma aina jälkeenpäin tullu pyytämään anteeksi ja kertonu suoraan mikä tuli. Mä en ite koe kuitenkaan olevani useinkaan hyvä ihminen tai kaveri, alan pyörittämään heti salaliitto tai selän takana puhumis juonimisia jos joku kaveri ei esim. vastaa tai loukkaannun tai jos mua ei oo kutsuttu johonki juhliin, jonka isäntää en ees tunne, mutta missä on muita kavereitani, alan heti epäillä ja pelätä että nyt ne on kyllästyny muhun ja välttelee.
Mä haluan parantua tästä jotenkin, sekä itteni että mun läheisten takia, mulla on tosi hyväsydämiset sukulaiset ja kaverit joille tiedän voivani puhua ihan kaikesta ja jotka tietää mun taustat, joita kohtaan oon jo junnuna ollu tosi ilkeä, välipitämätön tai mustavalkonen mutta jotka silti pitää yhteyttä, tukee, lohduttaa jos on paha olo ja on läsnä. Ne on kaiketi opettanu mulle sen pienen, en tiedä voiko empatiaksi kutsua, mutta esim. kyvyn ajatella että miten ite kokisin jos mua kohdeltaisiin milläkin tavalla, tai jos jollain menee oikeasti kurjasti niin koitetaan edes jeesata jotenkin. Mä tunnen vaan olevani jotenkin niin turta ettei musta irtoa lohdutusta tai kunnon tukea kellekään, koen enemmän olevani painolasti. APUA
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kaikissa luonnehäiriöissä on taustana narsismi.https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F603.aspx
Ja mihin toi sun väittämäs perustuu
En tiedä mikä on piilonarsisti? Mutta tuskinpa narsisti olet. Naristeilta usein puuttuu kyky kriittisesti tarkastella itseään ja tekstisikin olisi varmasti ollut enemmän uhrin asemasta kirjoitettu. Narsistisia piirteitä sulla voi olla mutta toisaalta aika monella on.
Mielestäni tekstistäsi sai sen kuvan, että sulla on todella huono itsetunto ja se heijastuu lähes kaikkeen: elät niin positiivisesta kuin negatiivisestakin huomiosta, koska hirveästi peilaat itseäsi muihin. Pelkäät että kaverisi hylkäävät sinut, jos sinuun ei hetkeen kiinnitetä huomiota. Lisäksi huono itsetunto tekee myös hieman itsekeskeiseksi, kun kaipaat huomiota ja keskustelut usein kääntyvät sinuun.
Onko epävakaan personaalisuushäiriön mahdollisuus suljettu pois? Näyttäisin tuon tekstin terapeutille ja muutenkin jatkossa ehkä keskittyisin siihen itsetunnon kohentamiseen. Onhan toi jo askel, jos tunnistat nuo kaikki asiat itsessäsi.