Kuin omena puussaan
Olen kertonut tämän tarinan useille tutuilleni ja joskus ihan ventovieraillekin. Kyseessä on omakohtainen tapaus, joka sattui muutamia vuosia sitten. Vannon että tarina on tosi! Ja syy miksi haluan jakaa tämän, on se että ehkä joku ujoimmista huomaa, että sattuu sitä meille muillekin kömmähdyksiä. Nolot ja hävettävät tilanteet ovat itse asiassa tehneet minusta sen, mitä olen. Mutta mennään asiaan.
Eli muutamia vuosia sitten, olin ystäväni kanssa lenkillä. Pysähdyimme erään puun luona ja kaveri venytteli puunrunkoa vasten. Koska runko oli vaakatasossa (ja joustava), päätin istahtaa sen päälle. Tunsin miten runko taipui painoni alla. En muista tarkasti mitä ajattelin, mutta olipa se mitä tahansa, havahduin siitä nopeasti. Ystäväni, joka oli painanut runkoa käsillään, päästi otteensa irti ja minä puolestaan olin menettämässä tasapainoni. Horjahdin taaksepäin ja muistin terävät kivet, jotka odottivat kalloani alhaalla. Uskoin taittavani niskani, mikäli olisin onnellinen. Yllätys oli kuitenkin suuri, kun huomasin, etten pudonnutkaan. Jäin nimittäin verkkareistani kiinni. Puunrungosta pilkisti pieni oksantynkä, johon selkäpuolen resori jäi kiinni. Ainoa ongelma oli se, että roikuin siinä pää alaspäin, perse paljaana kuin mätä omena. Keikuin siinä tuulen puhaltaessa kivespusseille, ja viereiseltä huoltoasemalta oli suora näköyhteys ”onnettomuuspaikalle”. Ystäväni räkätti luonnollisesti kaksinkerroin taipuneena, eikä pystynyt auttamaan minua alas. Olin siis totaalisen avuton, ja sillä hetkellä toivoin, että pääni olisi murskaantunut niihin perhanan kiviin. Tilanteesta puuttui enää poika äitinsä kanssa, joka olisi osoittanut paljasta takapuoltani ja todennut: ”äiti, miksi paksuposkinen poika roikkuu puusta?” Näin jälkikäteen ajateltuna, tapaus kai se tuokin oli. Olen yhtä elämänkokemusta rikkaampi, enkä tiedä kuka siitä loppujen lopuksi sai eniten traumoja; minä vai ne huoltoaseman asiakkaat. Tosin, puissa en enää kiipeile edes aseella uhattuna. Mutta se suotakoon tälle epäonnen Tarzanille. Tästä lähin pidän liaanini visusti housuissa.
Erittäin hyvää perjantaita kaikille ujoille! Lyön vaikka vetoa, että pää alaspäin roikkuminen puusta, maidonvalkoiset kankut kohti aurinkoa, on kymmenen kertaa kamalampaa kuin puhuminen tuntemattomalle. Eikä sekään ollut loppujen lopuksi kamalaa, kai! Pitäähän sitä joskus olla kosketuksissa sisäiseen apinaansa.
Olen kertonut tämän tarinan useille tutuilleni ja joskus ihan ventovieraillekin. Kyseessä on omakohtainen tapaus, joka sattui muutamia vuosia sitten. Vannon että tarina on tosi! Ja syy miksi haluan jakaa tämän, on se että ehkä joku ujoimmista huomaa, että sattuu sitä meille muillekin kömmähdyksiä. Nolot ja hävettävät tilanteet ovat itse asiassa tehneet minusta sen, mitä olen. Mutta mennään asiaan.
Eli muutamia vuosia sitten, olin ystäväni kanssa lenkillä. Pysähdyimme erään puun luona ja kaveri venytteli puunrunkoa vasten. Koska runko oli vaakatasossa (ja joustava), päätin istahtaa sen päälle. Tunsin miten runko taipui painoni alla. En muista tarkasti mitä ajattelin, mutta olipa se mitä tahansa, havahduin siitä nopeasti. Ystäväni, joka oli painanut runkoa käsillään, päästi otteensa irti ja minä puolestaan olin menettämässä tasapainoni. Horjahdin taaksepäin ja muistin terävät kivet, jotka odottivat kalloani alhaalla. Uskoin taittavani niskani, mikäli olisin onnellinen. Yllätys oli kuitenkin suuri, kun huomasin, etten pudonnutkaan. Jäin nimittäin verkkareistani kiinni. Puunrungosta pilkisti pieni oksantynkä, johon selkäpuolen resori jäi kiinni. Ainoa ongelma oli se, että roikuin siinä pää alaspäin, perse paljaana kuin mätä omena. Keikuin siinä tuulen puhaltaessa kivespusseille, ja viereiseltä huoltoasemalta oli suora näköyhteys ”onnettomuuspaikalle”. Ystäväni räkätti luonnollisesti kaksinkerroin taipuneena, eikä pystynyt auttamaan minua alas. Olin siis totaalisen avuton, ja sillä hetkellä toivoin, että pääni olisi murskaantunut niihin perhanan kiviin. Tilanteesta puuttui enää poika äitinsä kanssa, joka olisi osoittanut paljasta takapuoltani ja todennut: ”äiti, miksi paksuposkinen poika roikkuu puusta?” Näin jälkikäteen ajateltuna, tapaus kai se tuokin oli. Olen yhtä elämänkokemusta rikkaampi, enkä tiedä kuka siitä loppujen lopuksi sai eniten traumoja; minä vai ne huoltoaseman asiakkaat. Tosin, puissa en enää kiipeile edes aseella uhattuna. Mutta se suotakoon tälle epäonnen Tarzanille. Tästä lähin pidän liaanini visusti housuissa.
Erittäin hyvää perjantaita kaikille ujoille! Lyön vaikka vetoa, että pää alaspäin roikkuminen puusta, maidonvalkoiset kankut kohti aurinkoa, on kymmenen kertaa kamalampaa kuin puhuminen tuntemattomalle. Eikä sekään ollut loppujen lopuksi kamalaa, kai! Pitäähän sitä joskus olla kosketuksissa sisäiseen apinaansa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
oikeassa olet!