Ajelimme heinäkuussa aikuisen tyttäreni kanssa autolla kohti lapsuuskotiani. Hän oli käymässä kylässä ja halusi vierailla mummolassa, jossa lapsena sai varsinkin kesäisin olla.
Ajellessamme keskustelimme menneistä yhteisistä vuosista. Kysyin häneltä: ”Oliko sinulla onnellinen lapsuus?” Hän vastasi: ”Oli, miten niin?” Sanoin hänelle, että olet kasvanut uskovaisessa kodissa. Kaikki uskovaisessa kodissa kasvaneet lapset eivät ole kokeneet lapsuuttaan onnellisena. Jotkut kertovat olleensa ahdistuneita ja onnettomia. Näitä kertomuksia tuodaan usein esille mediassa. Eikö sinulla ole tällaisia kokemuksia, kysyin. Hän vastasi: ”Ei, päinvastoin!” Kysyin sitten tyttäreltäni, että mitä hän tänään ajattelee uskostamme. Hän vastasi: ”Se on teille ok, mutta se ei nyt isä ole minun juttuni. Minun mielestäni kukin saa uskoa vapaasti tai olla uskomatta. Mitä siitä tarvitsee lehdissä kirjoitella.”
Kysyin myös, että eikö hänellä ole mitään negatiivista mielessä uskostamme. Hän vastasi: ”Se on, kun luovuin uskostani ja minun yksityisyyttäni loukattiin. En siitä enää kanna kaunaa, en varsinkaan heitä kohtaan, jotka ovat pyytäneet anteeksi.”
Kun oma lapsi luopuu uskosta, se on ainakin minulle ollut ylitsepääsemättömän vaikea juttu. Ensimmäinen reaktio on ollut, että se ei voi olla totta. Ei se voi kerta kaikkiaan olla mahdollista. Minä, joka pitkän etsiskelyn jälkeen olen saanut löytää Jumalan valtakunnan, kuinka voin kestää/hyväksyä, että minun läheiseni voi siitä noin vain luopua.
Kyllä minä tässä asiassa olen paljon paininut ”itteni kans”. Hämmennyksen jälkeen on tullut pettymys, kiukku ja epätoivo. Miksi Jumala sallii tämän? Ensin rakastaa minut valtakuntaansa ja sitten sallii lapseni hyljätä sen. Sitten on tullut häpeä. En ole häävi uskovainen, isä ja kasvattaja ja vieläpä pappi ja sananpalvelija! Itsesäälissä olen rypenyt; mikäpä se tällainen pappi on, joka ei edes omaa perhettä pysty auttamaan. Lopuksi on ollut edessä tosiasioiden edessä nöyrtyminen ja asian hyväksyminen.
"Ylypiää luontoa" on kyllä nöyryytetty. Joskus olen itse arvostellut tai kuullut muiden arvostelevan vanhempia, joiden lapset ovat kieltäneet uskon. Tässä asiassa on riisuttu täysin. Itse ajattelen nyt, että paljon on itsessäni ollutkin vikaa, heikkoutta, eikä mestaroimaan pääse kasvattajana. Itsesääliin olisi voinut jäädä piehtaroimaan, mutta Jumalan seurakunnassa kehotetaan nostamaan katsetta pois itsestä uskon alkajan ja päättäjän Jeesuksen Kristuksen puoleen. Raamatussakin on esimerkkejä, ettei se aina ole uskovaisissa kodeissa kaikki mennyt toiveitten mukaan: Adamin ja Eevan kodin pojat joutuivat traagiseen yhteenottoon, Isakin ja Rebekan pojista toinen kielsi uskon ja Daavidin perheen esimerkki on surullinen. Joutuihan myös täydellinen kasvattaja, Jeesus Kristus, näkemään, kuinka yksi hänen opetuslapsistaan kavalsi hänet.
Minulle lohdutusta toi poikani, kun näiden asioiden kanssa voivottelin. Hän sanoi: ”Isä, eihän peliä ole vielä pelattu loppuun. Emmehän me tiedä, miten lopussa käy?” Silloin minä ajattelin, kuinka ”tomppeli ja hidas olen uskomaan”. Enkö minäkin ole saanut olla todistamassa sairasvuoteella makaavan tuhlaajalapsen palaamisen armoa. Uskon lahja on Jumalalta, ei minulta. Raamattu opettaa myös, että usko ei ole joka miehen. Onhan meille vanhemmille jätetty vielä rukouksen mahdollisuus.
Kun Jaakob nöyrtyi painiessaan Jumalan miehen kanssa, hän sanoi: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua” (1. Moos. 32:27). Tässä painissa ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä voittajassa kiinni ja jäädä hänen siunauksensa ja hyvyytensä varaan. Sillä voimalla saan rukoilla ja rakastaa kaikkia lapsiani.
Ajellessamme keskustelimme menneistä yhteisistä vuosista. Kysyin häneltä: ”Oliko sinulla onnellinen lapsuus?” Hän vastasi: ”Oli, miten niin?” Sanoin hänelle, että olet kasvanut uskovaisessa kodissa. Kaikki uskovaisessa kodissa kasvaneet lapset eivät ole kokeneet lapsuuttaan onnellisena. Jotkut kertovat olleensa ahdistuneita ja onnettomia. Näitä kertomuksia tuodaan usein esille mediassa. Eikö sinulla ole tällaisia kokemuksia, kysyin. Hän vastasi: ”Ei, päinvastoin!” Kysyin sitten tyttäreltäni, että mitä hän tänään ajattelee uskostamme. Hän vastasi: ”Se on teille ok, mutta se ei nyt isä ole minun juttuni. Minun mielestäni kukin saa uskoa vapaasti tai olla uskomatta. Mitä siitä tarvitsee lehdissä kirjoitella.”
Kysyin myös, että eikö hänellä ole mitään negatiivista mielessä uskostamme. Hän vastasi: ”Se on, kun luovuin uskostani ja minun yksityisyyttäni loukattiin. En siitä enää kanna kaunaa, en varsinkaan heitä kohtaan, jotka ovat pyytäneet anteeksi.”
Kun oma lapsi luopuu uskosta, se on ainakin minulle ollut ylitsepääsemättömän vaikea juttu. Ensimmäinen reaktio on ollut, että se ei voi olla totta. Ei se voi kerta kaikkiaan olla mahdollista. Minä, joka pitkän etsiskelyn jälkeen olen saanut löytää Jumalan valtakunnan, kuinka voin kestää/hyväksyä, että minun läheiseni voi siitä noin vain luopua.
Kyllä minä tässä asiassa olen paljon paininut ”itteni kans”. Hämmennyksen jälkeen on tullut pettymys, kiukku ja epätoivo. Miksi Jumala sallii tämän? Ensin rakastaa minut valtakuntaansa ja sitten sallii lapseni hyljätä sen. Sitten on tullut häpeä. En ole häävi uskovainen, isä ja kasvattaja ja vieläpä pappi ja sananpalvelija! Itsesäälissä olen rypenyt; mikäpä se tällainen pappi on, joka ei edes omaa perhettä pysty auttamaan. Lopuksi on ollut edessä tosiasioiden edessä nöyrtyminen ja asian hyväksyminen.
"Ylypiää luontoa" on kyllä nöyryytetty. Joskus olen itse arvostellut tai kuullut muiden arvostelevan vanhempia, joiden lapset ovat kieltäneet uskon. Tässä asiassa on riisuttu täysin. Itse ajattelen nyt, että paljon on itsessäni ollutkin vikaa, heikkoutta, eikä mestaroimaan pääse kasvattajana. Itsesääliin olisi voinut jäädä piehtaroimaan, mutta Jumalan seurakunnassa kehotetaan nostamaan katsetta pois itsestä uskon alkajan ja päättäjän Jeesuksen Kristuksen puoleen. Raamatussakin on esimerkkejä, ettei se aina ole uskovaisissa kodeissa kaikki mennyt toiveitten mukaan: Adamin ja Eevan kodin pojat joutuivat traagiseen yhteenottoon, Isakin ja Rebekan pojista toinen kielsi uskon ja Daavidin perheen esimerkki on surullinen. Joutuihan myös täydellinen kasvattaja, Jeesus Kristus, näkemään, kuinka yksi hänen opetuslapsistaan kavalsi hänet.
Minulle lohdutusta toi poikani, kun näiden asioiden kanssa voivottelin. Hän sanoi: ”Isä, eihän peliä ole vielä pelattu loppuun. Emmehän me tiedä, miten lopussa käy?” Silloin minä ajattelin, kuinka ”tomppeli ja hidas olen uskomaan”. Enkö minäkin ole saanut olla todistamassa sairasvuoteella makaavan tuhlaajalapsen palaamisen armoa. Uskon lahja on Jumalalta, ei minulta. Raamattu opettaa myös, että usko ei ole joka miehen. Onhan meille vanhemmille jätetty vielä rukouksen mahdollisuus.
Kun Jaakob nöyrtyi painiessaan Jumalan miehen kanssa, hän sanoi: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua” (1. Moos. 32:27). Tässä painissa ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä voittajassa kiinni ja jäädä hänen siunauksensa ja hyvyytensä varaan. Sillä voimalla saan rukoilla ja rakastaa kaikkia lapsiani.
Vastaukset 14
Vanhimmat
MInä en kyllä tuolalisia tarinoita mailman ikkunaan kirjoittelisi jos vähänkään lapsiani arvostaisin.
En viitsinyt lukea avausta. Oli ilmeisesti normaalia aivopesua vl-valheoppeihin.
sesta kauniisti käy ilmi, että isä rakastaa uskonsa kieltänyttä tytärtään niin kuin muitakin lapsiaan. Isä on Jumalan valtakunnan työmies ja ammatiltaan pappi, joka erilaisten vaiheiden jälkeen on itse löytänyt Jumalan valtakunnan, ja nyt ihmettelee, miten hänen tyttärensä melko kevyesti voi kieltää uskon ja hukata taivasosansa. Ja kauniisti sanoo heikkoutta ja huonouttatuntva isä, että jäihän hänelle kuitenkin rukouksen mahdollisuus. Kirjoituksesta käy myös ilmi, että tytärkin arvostaa ja kunnioittaa isäänsä ja isänsä uskonvakaumusta. Tyttärelle ei ole jäänyt kaunaa ja pahaa mieltä siitä, että hän on saanut kasvaa uskovaisessa kodissa.
Aloittaja ilmeisesti tarkoittaa sitä että tytär luopui vl-liikkeestä. Se on eri asia kuin luopua uskosta Jeesukseen. Eihän voi olla niin että johonkin lahkoon tai uskonnolliseen liikkeeseen kuuluminen on uskon mittari ja sitä kautta automaattinen kuuluminen Jumalan valtakuntaan.
Ymmärrän kyllä että vl-liike on itse julistautunut olevansa Jumalan valtakunta mitä se ei ole.
""Ymmärrän kyllä että vl-liike on itse julistautunut olevansa Jumalan valtakunta mitä se ei ole.""
Rohkenen veikata, että Jumala ei ymmärrä tuota julistautumista. Saattaa tulla aikanaan VAIN ME -vanhoillislestadiolaisille kuumat oltavat.
esimerkiksi Heprealaiskirje. Kyllä täytyy olla elävänä oksana kiinni viinipuussa, jos mielii pelastua. Muutakin voi kuvitella, jos tahtoo.
Pitääkö olla oksana vanhoillislestadiolaisessa pedofiili-viinipuussa, jos mielii pelastua?
luulee pelastuvansa kopeloimalla näitä pieniä tyttöjä ja kerskailemalla siitä:
https://www.youtube.com/watch?v=kFXqNtbsHLE
Ja mitä saastaa lienee tapahtunutkaan. Toivottavasti Kalevi ei ole aiheuttanut suurta kipua tyttörievuille.
En ole lestadiolainen mutta tulin teiniä uskoon ja sitten olin vuosia luopioteillä. Ei se ole vanhempien vika jos lapset valitsevat toisen tien ja usko aina ihmisen oma valinta, siis Jumala kutsuu ja ihminen vastaa kutsuun tai sitten kääntää selkänsä. Jumala on armollinen ja antaa kyllä tuhlaajapojille- ja tyttärille uuden kutsun ajan. Mielestäni parasta uskomattomien lasten ja sukulaisten suhteen on rukoilla heidän puolesta ja jättää heidät rakastavan Jumalan haltuun.
Minä olen helluntailainen ja teikäläisistä ei taida moni meitä edes pitää uskovaisina mutta kyllä me samaa taivasta kerran asutetaan ja olemme samalla Jeesuksen Kristuksen verellä pestyjä vaikka maan päällä kuljetaankin eri laumoissa.
"Kun oma lapsi luopuu uskosta, se on ainakin minulle ollut ylitsepääsemättömän vaikea juttu. "
Et siis rakasta lastasi sellaisena kuin hän on etkä tunne onnea siitä että hän haluaa elää elämänsä omien ehtojen mukaan. Mitä vanhemman rakkautta tämä on kun oma usko menee oman lapsenkin edelle?
Jumalan valtakunta on lestadiolaisten itse keksimä.
##Jumalan valtakunta on lestadiolaisten itse keksimä.##
Jotkut kutsuvat SRK:n jumalan valtakuntaa "saatanan valtakunnan Suomen osastoksi".
Ei hassumpi nimitys.
No+se+nyt+vain+menee+niin,+että+nuoremmat+sukupolvet+ymmärtävät+enemmän+maailmasta+kuin+vanhemmat.+Tieto+lisääntyy+ja+taikausko+vähentyy.
Uskonnot hidastavat ihmisen kehittymistä eivätkä ne enää sovi nykyaikaan. Henkisyys ja syvemmät arvot ihmisillä ovat selvästi nousseet. Ihmiset haluavat kehittää vapaasti itseään ja määritellä oman elämänsä tarkoituksen vapaasti eikä elää muoteissa odottamassa jotain jeesusta pelastamaan.
Tulevat sukupolvet hylkäävät uskonnot luonnollisesti. Vanhat pitävät niistä viimeiseen asti kiinni ja ehkä se on ymmärrettävää koska heillä ei ole muuta. Nuoret syntyvät nyt ihan eri maailmaan kuin 50v sitten.
Mitä turvallista on uskovaisessa kodissa jos lapset alistetaan kuuntelemaan propagandaa (lestadiolaiset opit valuu ylhäältä alas jossa ihmiset lampaina noudattavat niitä ja lestadiolaisuus täyttää lahkon määritelmän) eivätkä he osaa elää muuta kuin lestadiolaisella tavalla nähden ulkopuolisen maailman pahana paikkana jossa ei kannata olla? Tämä perustuu siihen yleistettyyn mielikuvaan että lestadiolaisessa perheessä on turvallista ja hyvä kasvaa kun ei ole alkoholia yms.