Pääseekö tästä yli?

Sain epi diagnoosin vajaa puolisenvuotta sitten. Kohtauksia tuli krapulassa, aika voimakaslaatuisia oli ilmeisesti kun joka kerta havahduin vasta siihen kun lanssarit astuivat taloon sisään. Ekalla kerralla olin kuulema yrittänyt lyödä lanssikuskia ja huutanut että ketä vittu sä olet. Ei mitään muistikuvia. Kohtausten jälkeen ollut saakelin sekava olo, en muistanut mistään mitään en edes omaa nimeäni, ja joka kerta olen kuulemma kysynyt lanssikuskilta, että montako leukaa menee... itsehän tästä en muista mitään. Diagnoosin jälkeen pari viikkoa meni aika sumussa, töitä tehdessä. Tottakai sitä ajatteli et ei se mitään, tä lääkitys on vaan väliaikasta, kyllä mä kestän, tä on ohimenevää.... Parin viikon jälkeen sit se tuli. Kyllä se on tämmöselle 22v pojalle aika kova paikka. Joka ilta itkettiin tyttöystävän kanssa yhdessä, isänkin kanssa siitä paljon ollaan keskusteltu yhdessä. Riipaisee kun isä on aina puhunut siitä, että ainoa asia mitä hän toivoo on se, että perhe pysyy terveenä. Nyt tämä tietenkin.

Olen urheillut koko ikäni todella, todella aktiivisesti. On tullut juostua kilpaa, thainyrkkeilyä otellut amatööritasolla 20 kertaa ja punttisalilla tullut ravattua välillä turhankin paljon. Aina ollut tähtäimessä pitkä ja terveellinen elämä, pikkupojasta asti olen sanonut, että haluan elää vanhaksi. Tulee välillä mietittyä turhankin paljon, että miksi juuri minä, oi miksi? Joo tiedän myös, voishan tässä asiat olla paljon enemmänkin päin persettä. Ylitsepääseminen ottaa varmaan vaan aikansa.

Elääkö epileptikot ylipäätänsä pitkään? Jos loppuelämän popsiii noita lääkkeitä niin mitä haitttaa siitä tulee? Tosiaan lääkityksen alettua ei ole kohtauksia ollut. Kuppiakaan en ole kertaakaan ottanut, sen sijaan reenannut entistä kovempaa, se auttaa. Paljon myös käy mielessä, et jos lopettas ton lääkityksen mutta ei sit ottais sitä alkoholiakaan myöskään pisaraakaan, kohtauksiahan tuli siis vain krapulassa, ei muuten. Lääkärit tietenkin sanoo mitö sanoo, tietävät varmasti myös mitä sanovat. Itse on vaan niin vaikee hyväksyä tä asia, tuntuu mahdottomuudelta. On ollut elämässä tähän saakka muutenkin niin paljon vastoinkäymisiä, mutta aina olen noussut sieltä pohjalta ylös. En luovuta, en ikimaailmassa. Tuntuuu vaan, että kaikki olis paljon helpompaa kun ei tarvitsisi syödä noita nappeja enää yhtäkään.. onko täällä kohtalontovereita? Suurin osa kavereistakin on selvästi ottanut etäisyyttä tämän takia, ihan ymmärrettävää toisaalta kun ei viitsi edes yhdelle kaljalle lähteä ja sitähän suurin osa noista tän ikäsistä harrastaa. Tyttöystävä on kyllä ottanut senverran ison roolin myös tässä touhussa, ilman häntä en tiedä missä sitä olisin. Kun vois vaan häntäkin jotenkin kiittää kaikesta tästä tuesta sun muusta. Jos te tähän saakka ootte jaksaneet lukea tämän niin kiitos, kiitos ihan oikeasti. Pakko välillä purkaa jonnekkin kun ei jaksa irl valittaa ihmisille. Pahoittelen myös kirjoitusvirheistä, onjo myöhä eikä jaksa enää oikolukea tätä tekstiä :)
Ilmianna
Jaa

2 Vastausta



Hei,
Kyllä pääsee yli ja elämä jatkuu diagnoosista huolimatta erinomaisena, kuten tähänkin saakka. Liikut ja urheilet paljon, saat pidettyä itsesi hyvässä kondiksessa. Tottakai se alkuun harmittaa ja vie voimia, mutta ihan taatusti huomaat pärjääväsi elämässä mainiosti, vaikka tämä kortti sinulle annettiinkin. Lääkitys pitää kohtaukset kurissa. Voimia ja tsemppiä elämääsi kaikkea hyvää!
Ilmianna
Jaa
Hei!
Toivottavasti lohduttaa kuulla, että kyllä siitä pääsee yli. Jokainen meistä reagoi asioihin eri tavalla ja jokaiselle ottaa oman aikansa suhtautua normaalisti elämän kriiseihin. Anna itsellesi aikaa, ota selvää tästä sairaudesta ja puhu, puhu niin paljon kuin sielu sietää. Ammattiapuakaan ei ole häpeä hakea, mikäli tuntuu ettet läheisten kanssa pysty asiasta keskustelemaan.
Sun tekstin perusteella käyt läpi ihan tyypillistä vaihetta, missä tavallaan haluaa kieltää koko sairauden, mutta on myös tietoinen sen myötä tulevista huonoista puolista.
Olin itse ihan samanlainen diagnoosin saatuani. Kai sitä voisi sanoa joksikin shokiksikin, kun varmaan puolen vuoden ajan yritti vakuutella itselleen, että ei tässä mitään, elämä jatkuu normaalina.
Itselle valehtelua ja totuuden pelkoa, sitä se kaikki oli. Kunnes jossain vaiheessa oli pakko hyväksyä, että minulla on tämä sairaus ja elämä on jo muuttunut.
"Laskuvaihe" kesti suunnilleen puolitoista vuotta, kunnes suossa oltiin jo niin syvällä, että seuraava askel oli joko hyväksyminen tai totaalinen luovuttaminen. Valitsin elämän, koska epilepsiasta huolimatta se on kokemisen arvoinen.
Päivä kerrallaan, hitaasti ja välillä palaten takaisin alkupisteeseen, sillä tavoin olen oppinut hyväksymään että sairaus on osa elämääni.
Eikä se tarkoita että elämän pitäisi olla mitenkään huonompaa, päinvastoin! Itse näen epilepsiaan sairastumisen jonkinlaisena merkkinä siitä, että jonkin oli muututtava. En olisi tämä ihminen tässä, mikäli olisin säästynyt tältä kaikelta.
Vaikeita päiviä on ja tulee olemaan, mutta ei saa koskaan unohtaa, että huominen on jo parempi. Aurinko nousee aina, maailma jatkaa kulkuaan, vaikka sinä jäisit sängynpohjalle.

Vaikutat vahvalta ihmiseltä, mutta muista että ei aina tarvitse jaksaa. Vahvakin saa olla heikko.
Liikuntaharrastus on varmasti yksi parhaimpia keinoja purkaa stressiä ja sitä kautta oppia huomaamaan, että sairaus on vaan hidaste - ei este. :)
Älä lopeta lääkitystä, se on suurin virhe minkä tässä vaiheessa voisit tehdä. Ymmärrän kyllä että turhauttaa ja varsinkin jos kohtauksia ei tosiaan ole tullut kuin harvoin. Kohtauksia ne on silti, eikä koskaan voi tietää jos ne tulevatkin ihan ilman syytä.
Epilepsialiitolla on nettifoorumi, jossa voi jakaa ajatuksia jos tuntuu ettei täältä löydy vertaistukea. Tärkeintä on, ettet jää itseksesi kelaamaan näitä asioita - sillä et todellakaan ole yksin.
Hyvää syksyä ja toivon sinulle paljon jaksamista arkeen! :)
Ilmianna
Jaa

Vastaa alkuperäiseen viestiin

Pääseekö tästä yli?

Sain epi diagnoosin vajaa puolisenvuotta sitten. Kohtauksia tuli krapulassa, aika voimakaslaatuisia oli ilmeisesti kun joka kerta havahduin vasta siihen kun lanssarit astuivat taloon sisään. Ekalla kerralla olin kuulema yrittänyt lyödä lanssikuskia ja huutanut että ketä vittu sä olet. Ei mitään muistikuvia. Kohtausten jälkeen ollut saakelin sekava olo, en muistanut mistään mitään en edes omaa nimeäni, ja joka kerta olen kuulemma kysynyt lanssikuskilta, että montako leukaa menee... itsehän tästä en muista mitään. Diagnoosin jälkeen pari viikkoa meni aika sumussa, töitä tehdessä. Tottakai sitä ajatteli et ei se mitään, tä lääkitys on vaan väliaikasta, kyllä mä kestän, tä on ohimenevää.... Parin viikon jälkeen sit se tuli. Kyllä se on tämmöselle 22v pojalle aika kova paikka. Joka ilta itkettiin tyttöystävän kanssa yhdessä, isänkin kanssa siitä paljon ollaan keskusteltu yhdessä. Riipaisee kun isä on aina puhunut siitä, että ainoa asia mitä hän toivoo on se, että perhe pysyy terveenä. Nyt tämä tietenkin.

Olen urheillut koko ikäni todella, todella aktiivisesti. On tullut juostua kilpaa, thainyrkkeilyä otellut amatööritasolla 20 kertaa ja punttisalilla tullut ravattua välillä turhankin paljon. Aina ollut tähtäimessä pitkä ja terveellinen elämä, pikkupojasta asti olen sanonut, että haluan elää vanhaksi. Tulee välillä mietittyä turhankin paljon, että miksi juuri minä, oi miksi? Joo tiedän myös, voishan tässä asiat olla paljon enemmänkin päin persettä. Ylitsepääseminen ottaa varmaan vaan aikansa.

Elääkö epileptikot ylipäätänsä pitkään? Jos loppuelämän popsiii noita lääkkeitä niin mitä haitttaa siitä tulee? Tosiaan lääkityksen alettua ei ole kohtauksia ollut. Kuppiakaan en ole kertaakaan ottanut, sen sijaan reenannut entistä kovempaa, se auttaa. Paljon myös käy mielessä, et jos lopettas ton lääkityksen mutta ei sit ottais sitä alkoholiakaan myöskään pisaraakaan, kohtauksiahan tuli siis vain krapulassa, ei muuten. Lääkärit tietenkin sanoo mitö sanoo, tietävät varmasti myös mitä sanovat. Itse on vaan niin vaikee hyväksyä tä asia, tuntuu mahdottomuudelta. On ollut elämässä tähän saakka muutenkin niin paljon vastoinkäymisiä, mutta aina olen noussut sieltä pohjalta ylös. En luovuta, en ikimaailmassa. Tuntuuu vaan, että kaikki olis paljon helpompaa kun ei tarvitsisi syödä noita nappeja enää yhtäkään.. onko täällä kohtalontovereita? Suurin osa kavereistakin on selvästi ottanut etäisyyttä tämän takia, ihan ymmärrettävää toisaalta kun ei viitsi edes yhdelle kaljalle lähteä ja sitähän suurin osa noista tän ikäsistä harrastaa. Tyttöystävä on kyllä ottanut senverran ison roolin myös tässä touhussa, ilman häntä en tiedä missä sitä olisin. Kun vois vaan häntäkin jotenkin kiittää kaikesta tästä tuesta sun muusta. Jos te tähän saakka ootte jaksaneet lukea tämän niin kiitos, kiitos ihan oikeasti. Pakko välillä purkaa jonnekkin kun ei jaksa irl valittaa ihmisille. Pahoittelen myös kirjoitusvirheistä, onjo myöhä eikä jaksa enää oikolukea tätä tekstiä :)

5000 merkkiä jäljellä

Peruuta