Voiko masis lääkkeet tuhota libidon pysyvästi?

Vai onko mulla vaan joku esto päässä?
Voisin pistää tähän pitkän angsti tarinan mutta pidän lyhyenä: Tapahtunu vähän liikaa paskaa elämän aikana, ihan pienestä pitäen, en oo kokenu nuorempana pystyväni luottaamaan kehenkään, puhumaan kenenkään, ees vanhempieni kanssa mistään asioista. Sain ekat kunnon kaverit siinä iässä kun muut oli jo alkanu seurustelemaan.

Oon kymmenen vuotta popsinu psyykelääkkeitä, neuroleptejä, ym. ahistukseen, ettei tulis paniikkia, ym. Nyt oon vähentäny viimevuosina, osittain siksi että menee jo paremmin ja haluisin olla MINÄ ilman lääkkeitä. Toiseksi, oon huomannu ettei mikään tunnu miltään kun lääkkeet tuhoaa kaikki halut, tai näin oon sen kelannu. Nyt oon reilun puol vuotta ollu ilman lääkkeitä MUTTA seurustelu, flirttailu, seksi, edes porno ei vaan vois vähempää kiinnostaa vaikka teinimpänä kyllä kattelin. Uusien tuttavuuksien kanssa on aivan perkeleen hankalaa tulla mitenkään juttuun, juhlissa, istujaisissa, baarissa, missään, kun kokevat mut kai jotenkin kylmäksi.

En oo kyllä ikinä ollu aloitteellinen, oikein missään, mutta nyt ajatus seksistä on about sama kun hinkkaisin itteäni pyyhkeeseen tai säkkiin lihaa. Vaikka ois miten hyvän näkönen, mukavan olonen ihminen ja vaikka kokisinki uskaltavani heittää juttua niin ei vaan jostain syystä kiinnosta muuta kun ehkä yhteiset kiinnostuksen kohteet ja niistä juttelu. Musta on tullu täysin sokea haluille, en osaa tuntea sitä. Ja mitä oon hiffannut niin tosi pitkälti ihan arkiseen keskusteluun vaikuttaa kuitenkin se vetovoima, se joku liima tai pieni "sähkö". Mulla se on vaa "miten menee" ja hetken päästä totean että paskat, meen ryystämään kaljan loppuun ja tilaan pizzaa enkä teeskentele että kiinnostaa-ei siitä väkisin tuu mitään.

Ahistaa kun en tiiä että onko lääkkeistä, voiko mennä kenties vuosiakin että aivot palautuu? Vai voiko olla että kun oon varhais teiniajoista asti popsinu niitä niin mulle ei oo jotenkin kehittyny seksuaalisuutta vai voiko olla mahollista että se vähänen halu mikä mussa joskus ehkä oli niin on vaan jotenki kasvanu musta irti eli mun seksuaalisuus ois loppujen lopuks kehittyny aseksualiksi? Kerran tai kaksi oon elämäni aikana kokenu jonkinlaista vetovoimaa johonkin vastakkaisen sukupuolen edustajaan ja hekin henkilöitä joihin olin mielestäni stressittömissä tilanteissa saanut tutustua ja persoonia myöten kolahtanu kaikki kohilleen, yhteiset mielenkiinnon kohteet, luonne ja huumori,ym. Täysin tuntemattomien kanssa minkäänlaisen aloitteen tekeminen ei kiinnosta pätkääkään, koen tuntemattoman flirttailut lähinnä kokeiluina, tyyliin" katotaan mihin susta on vai nakkaanko pihalle".

Nykyää pitäs olla niin sanavalmis, osata flirttailla ja olla niin tyrkyllä tai ladies man että oksettaa. Mulle ainut tapa tehä tuttavuutta on esim. jonkun yhteisen harrastuksen parissa tai esim. yhteisestä tuttavapiiristä( mistä en myöskään tykkää nykyään koska tarpeeksi kokemuksia kun kummankin kaverit juoruaa kummallekkin millanen toinen on, oletus ennakko-odotukset,ym), perkeleen hitaasti. Luottaminen taitaa olla yks tärkeimmistä avainsanoista, että uskallan olla oma itteni ja tiiän että se toinen on jutussa mukana. En todellakaan pysty voivani kokea tätä tyyliin ventovieraan kanssa jossai yökerhossa missä kaikki olettaa jotain silmäpeli flirttailu keimailu säätämistä ja ovelia sanaleikkejä- ei ei ja ei. Vai oonkohan mä vaan joku muinaisjäännös jostain 30-luvun suomesta