Olen kolmekymppinen mies onnellisessa avoliitossa itseäni pari vuotta nuoremman naisen kanssa joka on kaikkea mitä ikinä osasin toivoa ja enemmänkin.
Yksi asia kuitenkin on vaivannut minua alusta asti ja nyt tuntuu että olen muovannut asiasta itselleni pakkomielteen, nimittäin naiseni ex-poikaystävä.
Puhumme kaikista asioista avoimesti ja tiedän heidän suhteensa historian, syyt eroon jne. Suurin syy taisi olla puhumattomuus ja naiseni oli ilmeisesti tämän miehen ensimmäinen vakavempi seurustelusuhde, mies on pari vuotta häntä nuorempi. Ja käsittääkseni mies suhteesta lopulta lähti.
Nykyään ovat hyvissä väleissä mutta eivät pidä tietääkseni yhteyttä muuta kuin somepeukutteluiden muodossa.
Ihan uteliaisuudesta suhteemme alkuaikoina sitten vilkaisin facebookista minkä näköinen kaveri kyseessä joka olisi pitänyt jättää tekemättä. Kaveri muistutti jotain miesmallia, suosittu ja eräällä tavalla kuuluisa ja todella komea, ainakin olettaisin naisten näin ajattelevan. Pistin myös merkille että suhteemme alkuun asti naiseni ja hän olivat poikkeuksetta tykkäilleet kaikista toistensa somejulkaisuista ja heittävän runsaasti juttua eri asioihin liittyen ja yhteisiä kavereitakin tuntuu löytyvän.
Kerran sitten baarissa ollessamme törmättiin tähän mieheen, moikkasi vain ohimennen. Vaikea kuvailla sitä tunnetta kun näin hänet ensi kertaa, korvissa alkoi suhisemaan ja jotkin alkukantaiset vaistot pulpahti pinnalle. Tyttöni sanoi vain että joo tuo oli mun ex ja esitin yllättynyttä. Tämä laittoi sitten hetken kuluttua viestiä puhelimella että sopiiko vaimokettani jututtaa, ei kuulema ollut uskaltanut pöytäämme tulla koska olin kuulemma näyttänyt vihaiselta, joka tosin on minun peruslookkini.
Noh kävivät sitten tupakalla pihalla ja itse baaritiskillä seisoskelin sen aikaa yrittäen hallita tunteitani. Eipä ne kauaa siellä viihtynee ja vaimokkeeni tuli halailemaan minua tiskille mikä kieltämättä tuntui hyvälle. Myöhemmin vielä oltiin kaikki yhtäaikaa pihalla ja juttelin itse jollekin toiselle osapuolelle enkä koskaan unohda sitä katsetta millä naiseni tätä miestä samalla vilkuili. Voi tosin olla että kuvittelin sen olevan jotain muuta kuin se oli.
Noh, aikaa kului eikä miestä näkynyt tai kuulunut eikä ole näkynyt tähänkään asti. Tästä asti olen lähes päivittäin poikkeuksetta stalkannut hänen profiileitaan somessa ja katkaissut päästäni aina pari verisuonta huomatessani vaimokkeeni tykkääjien joukossa. Mies postailee itsestään paljon puolialastomia kuvia, äijä on kuin kreikkalainen veistos. Näistä ei sentään ole vaimokkeeni tykkäillyt, enää. Ja taas vaimokkeeni postatessa jotain on lähes poikkeuksetta ensimmäisten reagoijien joukossa.
Tämä voi kuulostaa täysin merkityksettömältä ja varmaan kertoo lähinnä omasta heikommasta itsetunnostani ja epävarmuudestani. Hetkeäkään en ole epäillyt suhteemme tai rakkautemme tulevaisuutta mutta tämä sairaalloinen pakkomielle tuhoaa minut tätä menoa. Ja tämä on asia mistä en uskalla naiselleni sanoa. Ainut keskustelu tästä käytiin aiemmin mainitsemani baari-illan jälkeen mikä päättyi koko yön kestävään seksimaratoniin jolla epäilemättä koitin todistella omaa paremmuuttani. Vaimokkeeni tällöin sanoikin virnuillen että rankaisinko häntä jostain.
Tämä mies on päässäni lähes kokoajan ja tunteet sisälläni vaihtelevat surullisesta mustasukkaisuudesta agressiiviseen raivoon. Tajusin vastikään esimerkiksi että sänky jossa nukumme on sama sänky missä vaimokkeeni on tätä miestä nainut sillä se on hänen asunnostaan ja kuulemma viitisen vuotta vanha. Ja nyt pelkkä nukkuminen tässä sängyssä on alkanut ahdistaa.
Kävimme vasta keskustelua eräästä vaimokettani kiinostavasta asiasta joka ei minua kiinosta ja vastalinkin suht välinpitämättömästi johon sain vastauksen että eipä tästä sun kanssa näemmä kannata jutella. Eihän tässäkään mitään mutta tiedän että ko.asia oli hänen ja exänsä suhteessa suuri osa ja tämäkin sai minut raivon partaalle ja muutti käytöstäni ja johti usean päivän kireään ilmapiiriin kotona.
Vertailen mielessäni itseäni tähän mieheen jatkuvasti, mietin oliko hän parempi sängyssä, mukavampi, seurallisempi, huolehtivampi jne.
Meillä on myös yhteinen tietokone jossa vaimokkeellani on tarkka vuosittainen järjestys valokuville mutta toistaiseksi - ihan oman mielenterveyteni kannalta - olen onnistunut olemaan katsomatta kuvia heidän yhteisestä historiastaan.
Tiedän että jokaisella on suhdehistoriansa ja mennyt on mennyttä ja kasvattaa ihmisestä sellaisen kuin hän nyt on. Itsellänikin on sellainen ja se tekee asiasta entistä koomisempaa sillä minä olen exäni kanssa tekemisissä viikottain yhteisen lapsen takia toisin kuin naiseni.
Tiedän hänen haluavan perheen kanssani ja odottavan kosintaa enkä voisi koskaan kuvitella hänen edes valehtelevan minulle, saati pettävän minua mutta en vain saa aivojani unohtamaan tätä ilmeisen naurettavaa ja mitätöntä asiaa.
Ilmeisesti tilalle on nimikin, Rebekka-syndrooma. Olisin kiitollinen kokemuksista.
Yksi asia kuitenkin on vaivannut minua alusta asti ja nyt tuntuu että olen muovannut asiasta itselleni pakkomielteen, nimittäin naiseni ex-poikaystävä.
Puhumme kaikista asioista avoimesti ja tiedän heidän suhteensa historian, syyt eroon jne. Suurin syy taisi olla puhumattomuus ja naiseni oli ilmeisesti tämän miehen ensimmäinen vakavempi seurustelusuhde, mies on pari vuotta häntä nuorempi. Ja käsittääkseni mies suhteesta lopulta lähti.
Nykyään ovat hyvissä väleissä mutta eivät pidä tietääkseni yhteyttä muuta kuin somepeukutteluiden muodossa.
Ihan uteliaisuudesta suhteemme alkuaikoina sitten vilkaisin facebookista minkä näköinen kaveri kyseessä joka olisi pitänyt jättää tekemättä. Kaveri muistutti jotain miesmallia, suosittu ja eräällä tavalla kuuluisa ja todella komea, ainakin olettaisin naisten näin ajattelevan. Pistin myös merkille että suhteemme alkuun asti naiseni ja hän olivat poikkeuksetta tykkäilleet kaikista toistensa somejulkaisuista ja heittävän runsaasti juttua eri asioihin liittyen ja yhteisiä kavereitakin tuntuu löytyvän.
Kerran sitten baarissa ollessamme törmättiin tähän mieheen, moikkasi vain ohimennen. Vaikea kuvailla sitä tunnetta kun näin hänet ensi kertaa, korvissa alkoi suhisemaan ja jotkin alkukantaiset vaistot pulpahti pinnalle. Tyttöni sanoi vain että joo tuo oli mun ex ja esitin yllättynyttä. Tämä laittoi sitten hetken kuluttua viestiä puhelimella että sopiiko vaimokettani jututtaa, ei kuulema ollut uskaltanut pöytäämme tulla koska olin kuulemma näyttänyt vihaiselta, joka tosin on minun peruslookkini.
Noh kävivät sitten tupakalla pihalla ja itse baaritiskillä seisoskelin sen aikaa yrittäen hallita tunteitani. Eipä ne kauaa siellä viihtynee ja vaimokkeeni tuli halailemaan minua tiskille mikä kieltämättä tuntui hyvälle. Myöhemmin vielä oltiin kaikki yhtäaikaa pihalla ja juttelin itse jollekin toiselle osapuolelle enkä koskaan unohda sitä katsetta millä naiseni tätä miestä samalla vilkuili. Voi tosin olla että kuvittelin sen olevan jotain muuta kuin se oli.
Noh, aikaa kului eikä miestä näkynyt tai kuulunut eikä ole näkynyt tähänkään asti. Tästä asti olen lähes päivittäin poikkeuksetta stalkannut hänen profiileitaan somessa ja katkaissut päästäni aina pari verisuonta huomatessani vaimokkeeni tykkääjien joukossa. Mies postailee itsestään paljon puolialastomia kuvia, äijä on kuin kreikkalainen veistos. Näistä ei sentään ole vaimokkeeni tykkäillyt, enää. Ja taas vaimokkeeni postatessa jotain on lähes poikkeuksetta ensimmäisten reagoijien joukossa.
Tämä voi kuulostaa täysin merkityksettömältä ja varmaan kertoo lähinnä omasta heikommasta itsetunnostani ja epävarmuudestani. Hetkeäkään en ole epäillyt suhteemme tai rakkautemme tulevaisuutta mutta tämä sairaalloinen pakkomielle tuhoaa minut tätä menoa. Ja tämä on asia mistä en uskalla naiselleni sanoa. Ainut keskustelu tästä käytiin aiemmin mainitsemani baari-illan jälkeen mikä päättyi koko yön kestävään seksimaratoniin jolla epäilemättä koitin todistella omaa paremmuuttani. Vaimokkeeni tällöin sanoikin virnuillen että rankaisinko häntä jostain.
Tämä mies on päässäni lähes kokoajan ja tunteet sisälläni vaihtelevat surullisesta mustasukkaisuudesta agressiiviseen raivoon. Tajusin vastikään esimerkiksi että sänky jossa nukumme on sama sänky missä vaimokkeeni on tätä miestä nainut sillä se on hänen asunnostaan ja kuulemma viitisen vuotta vanha. Ja nyt pelkkä nukkuminen tässä sängyssä on alkanut ahdistaa.
Kävimme vasta keskustelua eräästä vaimokettani kiinostavasta asiasta joka ei minua kiinosta ja vastalinkin suht välinpitämättömästi johon sain vastauksen että eipä tästä sun kanssa näemmä kannata jutella. Eihän tässäkään mitään mutta tiedän että ko.asia oli hänen ja exänsä suhteessa suuri osa ja tämäkin sai minut raivon partaalle ja muutti käytöstäni ja johti usean päivän kireään ilmapiiriin kotona.
Vertailen mielessäni itseäni tähän mieheen jatkuvasti, mietin oliko hän parempi sängyssä, mukavampi, seurallisempi, huolehtivampi jne.
Meillä on myös yhteinen tietokone jossa vaimokkeellani on tarkka vuosittainen järjestys valokuville mutta toistaiseksi - ihan oman mielenterveyteni kannalta - olen onnistunut olemaan katsomatta kuvia heidän yhteisestä historiastaan.
Tiedän että jokaisella on suhdehistoriansa ja mennyt on mennyttä ja kasvattaa ihmisestä sellaisen kuin hän nyt on. Itsellänikin on sellainen ja se tekee asiasta entistä koomisempaa sillä minä olen exäni kanssa tekemisissä viikottain yhteisen lapsen takia toisin kuin naiseni.
Tiedän hänen haluavan perheen kanssani ja odottavan kosintaa enkä voisi koskaan kuvitella hänen edes valehtelevan minulle, saati pettävän minua mutta en vain saa aivojani unohtamaan tätä ilmeisen naurettavaa ja mitätöntä asiaa.
Ilmeisesti tilalle on nimikin, Rebekka-syndrooma. Olisin kiitollinen kokemuksista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei, vaikka postaamastasi viestistä on aikaa halusin vielä vastata tähän, koska painin ihan saman asian kanssa. Olen nainen samoja ikiä, ja nykyisen kanssa olen ollut 1,5 vuotta yhdessä. Nykyisen neljä entistä ahistaa aika paljon. Näidenkin taustoista tiedän suurinpiirtein erojen syyt (kaikista en kuitenkaan varmaksi tiedä kumpi jätti vai oliko yhteinen päätös jne).
Ongelma oikeastaan sai alkunsa kun viimeisin eksä soitti yhtenä yönä (mies ei vastannut) ja yhtäkkiä tajusin näiden kaikkien entisten olemassaolon, mistä alkoi sitten tämä "pakkomielle". Olen myös äärimmäisen utelias ihminen (ajatuksella haluan tietää miehestä kaiken), mutta sitten mitä enemmän tiedän sitä enemmän ahdistun. Itse olen siis jo salapoliisityöllä selvittänyt kahden nimet ja facebook profiilit ja käynyt kyyläämässä ne. Mies ei ole tekemisissä kenenkään näiden entisten naisten kanssa, toki viimeisin sattuu olemaan miehen isosiskon kavereita, mutta myös kohtaamisilta ollaan vältytty. Se onkin yksi pahimmista peloistani, että törmään johonkin näistä entisistä. Verrattuna tuohon sinun taustaasi, niin itse olen kyllä penkonut koneelta myös valokuvat läpi, toki niissä ei mitään hälyttävää ollut vain joistakin näistä tytöistä valokuvia.
Noh ehkä taustat sikseen, ja tähän tunnepuoleen. Olen hirveästi käyttänyt aikaa yrittääkseni selvittää, että miksi tunnen mustasukkaisuutta entisiä heiloja kohtaan. Tunneskaaloissa olen käynyt todella syvissä vesissä. Olen ollut todella allapäin eikä työnteostakaan välillä ole tullut juuri mitään. Aikaa on kulunut nyt sen verran, että ihan niin kamala olo ei ole, mutta edelleen ahdistaa. Jostain lueskelin, että se miltä entiset heilat näyttävät ei ole mitään väliä, koska jos ne kokee jollain tavalla uhaksi tälle uudelle parisuhteelle, kokee sitä aina huonommuutta vertaillessaan itseään heihin. Ainakin minulle käy usein näin, että vertaa itseäni entisiin ja koen olevani huonompi.
Meilläkin on sänkyongelma, koska viimeisen kanssa ovat puuhastelleet miehen asunnon nykyisessä sängyssä. Se kyllä ajatuksena tuntuu kyllä äärimmäisen pahalta.
Samaa kuin sinä minä ihmettelen, kun itsellä myös on historiaa, niin todella outoa ettei sitten pysty hyväksymään toisen ihmisen historiaa. Nykyiselleni olen maininnut, että olen mustasukkainen hänen entisistään, ja hän otti sen hyvin, mutta enempää siitä ei ole puhuttu ja en usko, että hän ihan tietää kuinka paha tilanne oikeasti minun pään sisällä on. Aika on hieman helpottanut mutta ongelma on edelleen olemassa isolla O:lla.
Mikä teillä on tilanne tällä hetkellä?
Minulla on sama tilanne, tuskastuttavaa. Toisinaan tuntui että asia on unohtunut, toisinaan puolisoni eksä palaa mieleeni kummittelemaan. Olemme olleet yhdessä neljä vuotta, joista kaksi olemme asuneet yhdessä. Epävarmuuteni puolison eksän suhteen alkoi aika pian sen jälkeen kun olimme alkaneet tapailemaan ja johtuu osittain siitä, että puolison ero edellisestä kumppanista oli vielä tuore. He olivat ehtineet olla yhdessä kaksi vuotta, josta suurimman osan asuivat yhdessä. Jonkin verran olemme asiasta keskustelleet suhteemme alku aikoina. Tein silloin selväksi, että en halua olla suhteessa jossa toinen osapuoli on kiinni menneessä enkä halua olla varavalinta. Annoin siis tilaisuuden perääntyä ja käsitellä eroa rauhassa, ilman uusia ihmissuhteita. Puolisoni on alusta asti kuitenkin vakuutellut että on päässyt entisestään eteenpäin, että olen se kenen kanssa haluaa edetä. Mutta... Tiedän puolisoni edelleen googlaavan eksäänsä ja hänen sisaruksiaan. Suhteemme alkuaikoina tätä tapahtui useastikin, kuukausittain, nykyään aina toisinaan. Ja se tuntuu loukkaavalta ja saa minut epäilämään, että puoliso edelleen kaipaa entistään. Heidän suhteensa päättyi eksän tahdosta, ja puolisoni ei olisi halunnut erota. Noin puoli vuotta tapaamisemme jälkeen yhteisen baari-illan aikana hän oli törmännyt eksäänsä ja kotimatkalla kertoi että oli hämmentynyt tilanteesta ja miettinyt eroa ja heidän suhdettaan paljon. Tämän jälkeen oma epäluuloni varmaankin lisääntyi, vaikka puolisoni toki painotti, että ei minun tarvitsisi asian suhteen huolestua. Tästä on kolme ja puoli vuotta aikaa, mutta en ole päässyt puolison eksästä eteenpäin. Kuvittelen että tämä eksä on toisen silmissä se oikea, ainoa tosi rakkaus ja minä jotakin johon tyydytään. Stalkkaan tuota eksää usein netissä ja vertailen itseäni häneen ja hänen saavutuksiinsa. Hän on tietenkin paremman näköinen kuin minä, hyvä kaikessa missä koen itse olevani huono. Ajattelen että puolisoni arvostaa hänen kykyjään enemmän kuin minun. Olen siis rakentanut
hänestä mielessäni täydellisen olennon, jota vastaan minun olisi kilpailtava. He etenivät suhteessaan melko nopeasti, me olemme edenneet hitaasti. Omastaki halustani, mutta tämä ja puolisoni aloitteettomuus suhteen eteenpäin viemisestä saa ajattelemaan että hän vain tyytyy asioihin kanssani. Eksänsä on jo uudessa suhteessa jossa lapsiakin - ja puolisoni tietää tämän. Itse kuvittelen mitä puolisoni tästä ajattelee ja epäilen että kaikesta huolimatta tämä eksä on hänen ykkösvalinta, vaikka meidän suhteemme on jo kestänyt pidempään kuin heidän.
Emme ole enää pariin vuoteen puhuneet eksästä mitään, koska en halua jankuttamalla pitää häntä esillä tai lietsoa suhteeseemme epävarmuutta. Toisinaan olen kuitenkin maininnut olevani epävarma hänen tunteistaan. En ole kertonut puolisolleni että tiedän hänen googlailevan eksäänsä tai miltä se minusta tuntuu. En halua että hän ajattelee minun vahtivan tekemisiään. Lisäksi häpeän omaa toimintaani. Tuntuu että pitäisi luottaa ja uskoa toista, jonka ainoa synti tuntuu olevan tuo eksän googlailu (ja runsaat ylityöt). Tiedostan että ongelma on todennäköisesti omassa huonossa itsetunnossani tämän asian suhteen, mutta en ymmärrä mistä tämä epävarmuus kumpuaa tai miten asiaa voisi työstää. Vakuuttelen itselleni että kiinnostus entisiä kumppaneita kohtaan on normaalia, kyllähän itsekin toisinaan tsekkailen omieni perään, selvästi kuitenkin harvemmin kuin puolisoni tätä eksää. Pelkään enemmän puolisoni tunteita eksäänsä kohtaan kuin esim sitä että hän löytäisi jonkun täysin uuden kumppanin. Luotan kumppaniini tässä suhteessa täydellisesti vaikka vietämme töiden takia paljon aikaa eri paikkakunnilla Uusia tuttavuuksia kohtaan en koe lainkaan mustasukkaisuutta, vain tätä eksää, joka on puolisoni ainoa seurustelukumppani lisäkseni, kohtaan. Pelkään että tämä asia nakertaa suhteemme pilalle. Joko niin että olenkin oikeassa ja eksä on hänen elämänsä suuri rakkaus tai sitten niin että epävarmuuteni ja harhani vie luottamuksen suhteestamme. Haluaisin puhua asiasta, mutta en uskalla tunnustaa tilannettani. En edes ystävilleni.
Taipumus mustasukkaisuuteen on geeniperäinen, eikä ole terapialla eikä lääkkeillä muutettavissa. Taipumus on valikoiva. Se saattaa laueta toisen seksikumppanin suhteen, muttei toisen. Se asuu aivojen alemmassa kerroksessa, jossa pesivät tunteet. Aivojen ylin kerros. korteks, käsittelee järkiperäisiä asioita. Nämä kerrokset ovat jo fyysisestikin sangen erossa toisistaan. Niiden välillä on vain vähän hermoratoja. Ne toimivat omina kokonaisuuksinaan, eivätkä voi vaikuttaa toisiinsa juuri ollenkaan.
Tunnettu on esimerkiksi lentopelko. Vaikka kuinka pystyy tiedollisesti ja loogisesti ajattelemaan, että lentokone on turvallisin kulkuväline, lentopelko on tiedolle aivan immuuni. Näin myös mustasukkaisuus on immuuni järkevälle ajattelulle. Se on myös immuuni tasapuolisuuden vaatimukselle, mikä on nykyajan ihmiselle lähtökohta.
Koska taipumus on geeniperäinen se on eri ihmisillä eritasoinen. Toisia se vaivaa kamalasti, toisia ei ollenkaan, suurinta osaa hiukan.
Koska mustasukkaisuutta ei voi poistaa, sen kanssa opitaan elämään. Haaveet sen poistumisesta tekevät vain elämän pahemmaksi. Elämää tulee arvioida todellisen käyttäytymisensä, ei haaveillun priimakäyttäytymisen pohjalta. Erityisesti on syytä huomata, että mitä enemmän pyrkii jostakin ajatuksesta eroon, sitä varmemmin se tulee mieleen. Kokeile: et saa viiteen minuuttiin ajatella vaaleanpunaista elefanttia.
Toinen factum, jota meillä länsimaisessa kulttuurissa ei millään tahdota myöntää, että ihminen voi aidosti ja pysyvästi rakastua useampaan. Lähtökohtana pidetään, että rakastumiset ovat pelkästään peräjälkeisiä. Vallalla on yksiavioisuuden ihanne, josta koituu paljon hyvääkin, mutta se ei oli ihmisen perusrakenteen mukainen. Ihminen on ollut ja pysyy rakenteeltaan moniavioisena. Kun tämän käsittää, rakentaa maailmaansa jo tosiasioiden pohjalle.
Itsekin ennen luulin toisin. Kun olin juuri mennyt naimisiin, olin tilanteessa, jossa vaimoni pikkusisko tuli löysässä aamutakissa saunasta. Aamutakki levisi auki, jolloin hänen sukupuolielimensa näkyivät. Kiihotuin valtavasti. Tunsin tästä vakavia tunnontuskia, koska kuvittelin, että sen jälkeen, kun on löytänyt omansa ei tunne enää mitään seksuaalista toista kohtaan. Vielä suurempia tunnontuskia koin vaimoni toisen pikkusiskon suhteen. Hän oli erittäin herttainen ja nätti. Kävimme usein vaimoni ja tämän pikkusiskon kanssa saunassa. Jos ihan totta puhutaan rakastuin häneen, vaikka olin samalla silmittömästi rakastunut myös vaimooni.
Nykyisin pikkusisko ei tosin ole lainkaan herttainen, joten pidän hyvänä onnena, etten silloin tavannut häntä ensin ja pyrkinyt hänen vaimokseen. Varmaan en olisi kelvannutkaan.
Avioliittoni aikana olen myös rakastunut opiskelutoveriini ja rakastan häntä edelleen, vaikka kanssakäyminen oli pakko katkaista. Hän oli minusta mustasukkainen, ei suinkaan vaimoni suhteen, vaan muiden mahdollisten naisten suhteen. Mitä tarkemmin selitin, että hänen luulonsa ovat vääriä, sitä varmemmaksi hän tuli. Helvetti aukeni. Lopulta keskustelimme vain tästä. Ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin päättää tapaaminen. Mutta rakastan häntä edelleen, vaan niin olen koko ajan epäröimättä rakastanut myös vaimoani.
Rakastumiset ja mustasukkaisuudet, hyvät ja huonot tunteet, sinkoilevat sieltä ja täälta. Mutta nyt tiedän että ne ovat ihmiskunnan enemmistölle ominaisia. On helpompi rakentaa todellisuuden kuin virvatulien kaltaisen ihannetodellisuuden varaan. Ei pety, kun ei mene. niin kuin on edeltä haaveillut.
Täällä ilmoittautuu myös nainen joka kärsii samasta ongelmasta!
Olen 28-vuotias ja kehittänyt ihan kamalan pakkomielteen miehen eksään. Mietin häntä lähes joka päivä ja vertailen itseäni häneen. Mieheni ei ole hänen kanssaan missään tekemisissä edes eikä pidä koko ihmisestä mutta silti olen kehittänyt tällaisen oudon pakkomielteen. Tarkemmin kun miettii niin edellisissä suhteissa olen myös tehnyt samaa mutta ei se silloin ollut näin vakavaa. Tää on kauheaa ja haluan tästä eroon!
Pyörimme samoissa yökerhoissa ja joskus nähty tätä naista muuallakin ja joka kerta totean ettei hänessä kyllä ole ulkoisesti edes mitään mistä olla "mustasukkainen" ja ymmärtääkseni luonteeltaankin hyvin hankala. Mutta silti taas parin päivän päästä ns. romantisoin hänen ulkonäkönsä ja kyttään hänen kuviaan etsien vikoja. Sairastahan tämä on:( kai tässä on joku menettämisen pelko taustalla? Kokee sen exän uhkana vaikka ei todellisuudessa ole. Yksi entinen poikaystävä palasi kerran ex-naisen luo, liekö siitä jäänyt pelko jo? Haluan vaan eroon tästä mun ongelmasta. Miten? Ihanaa kun on vertaistukea.
Itsekin olen aivan korviani myöten täynnä ajatuksia ja mielipiteitä mieheni exästä. Tässä tapauksessa kylläkin exä on tehnyt suhteemme alussa kaikkensa, ettemme olisi alkaneet.
Heillä on kaksi, nyt jo täysi-ikäistä lasta ja silti soittelu on päivittäistä... olen todella loppu ja vittuuntunut koko asiaan. Olemme mieheni kanssa olleet nyt viisi vuotta yhdessä ja ensi kesänä menossa naimisiin. Kyttään hänen puhelintaan ja katson kaikki viestit, mitä exältä tulee. Viimeisimpänä mieheni on luvannut lainata hänelle 500e auton korjaukseen!!! Miestäni en ymmärrä, miksi hän sietää tätä eukkoa ja antaa kaiken periksi, vaikka vakuuttelee rakkauttaan minuun. Hän väittää aina, että lasten takia on pakko olla yhteyksissä... siis 18v ja 19v "lasten"... huhhuh. Puhua ei kannata, sillä mieheni mielestä olen vain mustasukkainen ja koko juttu aiheuttaa järkyttäviä riitoja.
Tiedän, ettei heidän välillään ole mitään muuta kuin (onneksi) noin 500km...
Sun tapauksessa kyllä kuulostaa jo olevan aihettakin. Minä kyllä sanoisin tuossa tilanteessa miehelle että ellei exän mukana roikuttaminen ja soittelu lopu niin loppuu suhde. Aiotko ihan oikeasti sietää tollaista loppuelämän? Toki lasten asioissa ollaan yhteyksissä asiallisessa hengessä mutta ei nyt jukoliste olla mikään exän rahanlainaaja,lohduttaja,korjausmies....
Monestihan Rebekkasyndroomassa ei ole edes mitään aihetta mustasukkaisuuteen tai huoleen, vaan uusi kumppani kehittää päässään mustasukkaisuutta ja kateutta exää kohtaan vaikkei olisi mitään aihetta.