Ei oo oikein ketää kelle tästä avautuis/vertaistukea joten anonyymistä tässä.
Onko muilla masennus vieny mielenkiinnon muihin ihmisiin (kavereihin, tuttaviin, läheisiin jne)? Mulla on käyny vuodessa parissa sillä tavalla, että mua ei oikeastaan kiinnosta miten kavereilla menee. Läheisiin pidän harvoin yhteyttä. Ei huvita vierailla, ei kuunnella, ei auttaa. En vaadi näitä myöskään muilta itseäni kohtaan. Tarviiko ihminen muka oikeasti muiden seuraa? Mun mielestä elämäs pitää pärjätä yksin. Käyn kyllä hoitajalla juttelemas, mutta se on asia erikseen.
Toki se on mukavaa jos muista jotenki hyötyy, esim. seuraksi matkalle, tapahtumaan ym... Muuten ei sitten juuri kiinnosta, ihan rehellisesti.
Mun kohdalla asia ei oo ollu todellakaa aina näin. Nuorempana, ku vielä opiskelin (20 ) muut ihmiset jaksoi kiinnostaa. Oli kyläilyä yömyöhäänki, bileitä, uusia tyyppejä. Nyt mua ärsyttää jos jonku kans pitää aikaa viettää, ärsyttää jos kotoa pitää johonkin lähteä. Olin ennen myöski tosi avoin, nyt en halua asioillani muita vaivata. Ja ihmisiin oli ennen helpompi tutustua, mutta nykyään muut tuntuu tosi vierailta, on vaikea löytää mitää yhteistä, ja jos löytääki, se ei tunnu miltää.
Kiitos jos jaksoit lukea. Onko omaa kokemusta tälläisestä? Onko asia muuttunu miksikää? Itselläni vaikea masennus diagnosoitu.
Onko muilla masennus vieny mielenkiinnon muihin ihmisiin (kavereihin, tuttaviin, läheisiin jne)? Mulla on käyny vuodessa parissa sillä tavalla, että mua ei oikeastaan kiinnosta miten kavereilla menee. Läheisiin pidän harvoin yhteyttä. Ei huvita vierailla, ei kuunnella, ei auttaa. En vaadi näitä myöskään muilta itseäni kohtaan. Tarviiko ihminen muka oikeasti muiden seuraa? Mun mielestä elämäs pitää pärjätä yksin. Käyn kyllä hoitajalla juttelemas, mutta se on asia erikseen.
Toki se on mukavaa jos muista jotenki hyötyy, esim. seuraksi matkalle, tapahtumaan ym... Muuten ei sitten juuri kiinnosta, ihan rehellisesti.
Mun kohdalla asia ei oo ollu todellakaa aina näin. Nuorempana, ku vielä opiskelin (20 ) muut ihmiset jaksoi kiinnostaa. Oli kyläilyä yömyöhäänki, bileitä, uusia tyyppejä. Nyt mua ärsyttää jos jonku kans pitää aikaa viettää, ärsyttää jos kotoa pitää johonkin lähteä. Olin ennen myöski tosi avoin, nyt en halua asioillani muita vaivata. Ja ihmisiin oli ennen helpompi tutustua, mutta nykyään muut tuntuu tosi vierailta, on vaikea löytää mitää yhteistä, ja jos löytääki, se ei tunnu miltää.
Kiitos jos jaksoit lukea. Onko omaa kokemusta tälläisestä? Onko asia muuttunu miksikää? Itselläni vaikea masennus diagnosoitu.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä minuakin on muut ihmiset alkaneet kiinnostaa paljon vähemmän. Empatiakykyni on kärsinyt. Sille ei oikein tunnu voivan mitään (kuten ei muullekaan masennukseen liittyvälle). Tietysti sille muiden välttelylle on jotkut syvemmätkin syyt.
Yhteydenpito niihinkin ihmisiin mihin haluaisin pitää hyvät välit, on kärsinyt. Jotenkin ei vaan jaksa. Yleensä ihmisiä muutenkin pitää vähän maanitella mukaan, monet ovat melko passiivisia. Masentuneena kun itsensä motivoiminenkin on työlästä, ei jaksa yrittää suostutella muita mukaan. Jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta, antaa olla, luovutan.
Olen myös huomannut että olen ruvennut ns. erakoitumaan tässä viimevuosina. Töissä käyn ja siskolla ja äidillä joskus. Oon siellä käynyt ihan senkin vuoksi ettei ruveta ihmettelemään mitään sen enempää. Kaverit on kyllä jääneet. Mulla on muutama kaveri ja heitä nähnyt ihan muutaman kerran tässä kesän aikana. En jaksa mennä mihinkään, ei kiinnosta. En viitsi sopia, koska jos ei kiinnostakkaan mennä niin alkaa v**uttaa suunnattomasti. Tämän vuoksi jos joku jotain kysyy, sanon että katotaa lähempänä ja kun on lähempänä olen keksinyt jonkin syyn jäädä pois. Ravintoloissa, yöelämässä olen käynyt viimevuosina ihan muutaman kerran, ja näinäkin kertoina olen ollut kotona viimeistään kello 01. En jaksa enää kuunnella ihmisten turhanpäiväsyyksiä, olen mielummin yksin kotona katsomassa leffaa tjtn. Mun pyytäminen johonkin on vähentynyt ja itse en pyydä oikeastaan koskaan ketään mihinkään. Ainoa mihin voin joskus pyytää on elokuviin. Mutta Baariin ei ikinä.
Muistan vielä nuorempana juuri 20 ja olin joka ikinen viikonloppu menossa. Usein perjantaina ja lauantainaa. En jaksanut olla lainkaan kotona. Sovin paljon menoja. Nyt ei sitten nappaa yhtään.
En sitten tiedä onko tämä mielenkiinnosttomuus myös osittain iästä johtuvaa. Monihan tässä iässä on perheellinen ja elämä rauhoittunut. Oonko mä sitten vain rauhoittunut tähän mun yksinäiseen elämään.