Heippa!
Olen ihastunut. Mutta en tiedä, mitä hän ajattelee minusta. Tätä palstaa hieman selailtuani huomaan, että en ole ainoa, jolla on sama tilanne ja joka haluaisi apua, mutta silti toivoisin, että joku avartaisi näkökulmiani, vaikka aihe tuntuisikin jo loppuun kulutetulta.
Olen tavannut hänet ensimmäisen kerran viime syksynä eräässä vapaa-ajan yhteisössä. Kävin siellä aluksi noin kerran kahdessa viikossa, mutta sitten tuli useamman kuukauden tauko, ja sitten aloitin taas uudestaan ja nyt syksystä eteenpäin tarkoitus olisi käydä kerran viikossa, jos vain pääsen. Hän vaikuttaa hirveän mukavalta ja sellaiselta ihmiseltä, johon haluaisin tutustua paremmin. En kuitenkaan tiedä, tunteeko hän samoin, mutta haluaisin tietää sen. Olen meinannut kertoa, että pidän hänestä, mutta mietin, teenkö sen liian hätiköidysti, kun en kuitenkaan häntä tunne vielä hyvin enkä haluaisi pilata yhteisön tunnelmaa. Tiedän, että jos kerron tunteistani, yhteisön tunnelma pakostikin muuttuu vähintäänkin hieman kiusalliseksi, etenkin jos tunne ei ole molemminpuolinen, mutta koska yhteisössä on niin paljon muitakin kivoja tyyppejä, että haluaisin pystyä tulemaan sinne jatkossakin ihan normaalisti - ja että hänkin voisi halutessaan tulla sinne edelleen vapaasti. Silti pelkään, että jos en sano mitään, kadun sitä myöhemmin. En ole koskaan aiemmin kertonut kenellekään tunteistani, vaikka olen ollut kolmesti aiemminkin ihastunut, ja kokemuksesta tiedän, että se ei ole mukava tunne, kun jahkailee, että olisiko pitänyt sanoa jotain vai ei. Siihen menee ihan turhaa energiaa. Pitäisi käyttää aikansa itsensä kehittämiseen, kavereihin, töihin, opiskeluun, kotitöihin ja elämästä nauttimiseen. Ajatella, että minun ei ole pakko olla hänen kanssaan ollakseni onnellinen ja että löydän jostakusta muusta elämänkumppanin, jos niin tapahtuu. Mutta on vaikeaa päästää irti ihmisestä, josta pitää.
Helppo tai ainakin helpohko ratkaisu olisi, että tutustuisin häneen paremmin tuolla yhteisössä, mutta olen ymmärtänyt, että hän ei välttämättä enää jonkin ajan kuluttua ole tulossa sinne. Sen lisäksi minun on vaikea tutustua häneen, koska jännitän välillä niin paljon, että huomaan tavallisen hengityksenkin olevan vähän vaikeaa. Sydämeni sanoo, että minun on pakko kertoa heti ennen kuin hän lähtee, koska minulla ei ole hänen yhteystietojaan, joten jos en näe häntä enää tuolla, niin en saa häneen yhteyttä enää ikinä. Järki sanoo, että hän olisi jo pyytänyt kahville, jos olisi kiinnostunut ja ettehän te vielä tunne tarpeeksi hyvin.
Hän on kyllä kerran kysynyt, mitä kuuluu, mutta niinhän on kohteliasta kysyä keneltä tahansa. Kerran hän kysyi, haluanko auttaa tavaroiden kantamisessa ja vastasin hymyillen, että joo. Silloin muita ei vielä ollut tullut sinne, joten sain kysytyksi häneltäkin, miten menee. Hän vastasi ihan ystävällisesti jotain töistä ja kysyin niistä yhden tarkentavan kysymyksen, johon hän edelleen vastasi asiallisesti. Tämä ihastuminen on siinäkin mielessä mulle ongelma, että mä koen, että mun tehtävä on olla kaikkien kaveri, joten miksi pidän jostakin erityisesti ja miksi kysyisin vain yhdeltä, mitä kuuluu, kun huoneessa olisi kymmenen muutakin, jolta kysyä. Pitäisi olla tasapuolinen kaikille, vaikka jollakulla olisikin erityinen paikka sydämessä.
Olen joskus teiniangstisina hetkinä miettinyt, että laitan jonkin salaviestin hänen kenkäänsä, kun kukaan ei huomaa, mutta sellaista tilaisuutta ei ole tullut ja loppujen lopuksi se ei ole tapa, jolla haluan toimia. Jos ei asioista pystytä puhumaan suoraan eikä voida kulkea kadulla avoimesti käsi kädessä, jos sille asteelle päästään, niin se ei ole sellainen suhde, jollaista toivon. Ja toivottavasti tämä ei loukannut ketään teini-ikäistä, tuolla ilmaisulla yritin vain kertoa, että se tunne on verrattavissa nuoruuden rakkauden tunteeseen. Monesti nuoret ovat paljon avoimempia, rohkeampia ja ennakkoluulottomampia kuin aikuiset :)
Miten te muut toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Olen ihastunut. Mutta en tiedä, mitä hän ajattelee minusta. Tätä palstaa hieman selailtuani huomaan, että en ole ainoa, jolla on sama tilanne ja joka haluaisi apua, mutta silti toivoisin, että joku avartaisi näkökulmiani, vaikka aihe tuntuisikin jo loppuun kulutetulta.
Olen tavannut hänet ensimmäisen kerran viime syksynä eräässä vapaa-ajan yhteisössä. Kävin siellä aluksi noin kerran kahdessa viikossa, mutta sitten tuli useamman kuukauden tauko, ja sitten aloitin taas uudestaan ja nyt syksystä eteenpäin tarkoitus olisi käydä kerran viikossa, jos vain pääsen. Hän vaikuttaa hirveän mukavalta ja sellaiselta ihmiseltä, johon haluaisin tutustua paremmin. En kuitenkaan tiedä, tunteeko hän samoin, mutta haluaisin tietää sen. Olen meinannut kertoa, että pidän hänestä, mutta mietin, teenkö sen liian hätiköidysti, kun en kuitenkaan häntä tunne vielä hyvin enkä haluaisi pilata yhteisön tunnelmaa. Tiedän, että jos kerron tunteistani, yhteisön tunnelma pakostikin muuttuu vähintäänkin hieman kiusalliseksi, etenkin jos tunne ei ole molemminpuolinen, mutta koska yhteisössä on niin paljon muitakin kivoja tyyppejä, että haluaisin pystyä tulemaan sinne jatkossakin ihan normaalisti - ja että hänkin voisi halutessaan tulla sinne edelleen vapaasti. Silti pelkään, että jos en sano mitään, kadun sitä myöhemmin. En ole koskaan aiemmin kertonut kenellekään tunteistani, vaikka olen ollut kolmesti aiemminkin ihastunut, ja kokemuksesta tiedän, että se ei ole mukava tunne, kun jahkailee, että olisiko pitänyt sanoa jotain vai ei. Siihen menee ihan turhaa energiaa. Pitäisi käyttää aikansa itsensä kehittämiseen, kavereihin, töihin, opiskeluun, kotitöihin ja elämästä nauttimiseen. Ajatella, että minun ei ole pakko olla hänen kanssaan ollakseni onnellinen ja että löydän jostakusta muusta elämänkumppanin, jos niin tapahtuu. Mutta on vaikeaa päästää irti ihmisestä, josta pitää.
Helppo tai ainakin helpohko ratkaisu olisi, että tutustuisin häneen paremmin tuolla yhteisössä, mutta olen ymmärtänyt, että hän ei välttämättä enää jonkin ajan kuluttua ole tulossa sinne. Sen lisäksi minun on vaikea tutustua häneen, koska jännitän välillä niin paljon, että huomaan tavallisen hengityksenkin olevan vähän vaikeaa. Sydämeni sanoo, että minun on pakko kertoa heti ennen kuin hän lähtee, koska minulla ei ole hänen yhteystietojaan, joten jos en näe häntä enää tuolla, niin en saa häneen yhteyttä enää ikinä. Järki sanoo, että hän olisi jo pyytänyt kahville, jos olisi kiinnostunut ja ettehän te vielä tunne tarpeeksi hyvin.
Hän on kyllä kerran kysynyt, mitä kuuluu, mutta niinhän on kohteliasta kysyä keneltä tahansa. Kerran hän kysyi, haluanko auttaa tavaroiden kantamisessa ja vastasin hymyillen, että joo. Silloin muita ei vielä ollut tullut sinne, joten sain kysytyksi häneltäkin, miten menee. Hän vastasi ihan ystävällisesti jotain töistä ja kysyin niistä yhden tarkentavan kysymyksen, johon hän edelleen vastasi asiallisesti. Tämä ihastuminen on siinäkin mielessä mulle ongelma, että mä koen, että mun tehtävä on olla kaikkien kaveri, joten miksi pidän jostakin erityisesti ja miksi kysyisin vain yhdeltä, mitä kuuluu, kun huoneessa olisi kymmenen muutakin, jolta kysyä. Pitäisi olla tasapuolinen kaikille, vaikka jollakulla olisikin erityinen paikka sydämessä.
Olen joskus teiniangstisina hetkinä miettinyt, että laitan jonkin salaviestin hänen kenkäänsä, kun kukaan ei huomaa, mutta sellaista tilaisuutta ei ole tullut ja loppujen lopuksi se ei ole tapa, jolla haluan toimia. Jos ei asioista pystytä puhumaan suoraan eikä voida kulkea kadulla avoimesti käsi kädessä, jos sille asteelle päästään, niin se ei ole sellainen suhde, jollaista toivon. Ja toivottavasti tämä ei loukannut ketään teini-ikäistä, tuolla ilmaisulla yritin vain kertoa, että se tunne on verrattavissa nuoruuden rakkauden tunteeseen. Monesti nuoret ovat paljon avoimempia, rohkeampia ja ennakkoluulottomampia kuin aikuiset :)
Miten te muut toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minusta tässä kirjoituksessa annat vastauksen jo valmiiksi itsellesikin. Lue tekstisi uudestaan. Onko haasteena hetki, ja rohkeuden löytäminen, vai jokin muu?
Kiitos vastauksestasi! Mukava kuulla, jos joku löytää ratkaisun jo tekstistäni, vaikka itse en sitä löydä tuosta tekstistänikään :) Jos tarkoitat kertomista, niin haasteena on etenkin se, mistä kirjoitinkin, että en halua pilata hyvän yhteisön tunnelmaa. Tiedän itsestäni, että jos menen kertomaan, niin kävi kuinka tahansa, niin tunnelma yhteisössä muuttuu tai ainakin oma tulkintani tunnelmasta enkä voi enää olla siellä samalla lailla kuin aiemmin ja ehkä joudun lopettamaan kokonaan siellä käymisen, mitä en oikein haluaisi, koska siellä on kiva käydä. Ja koska hän on niin mukavan oloinen, niin pelkään, että menetän mahdollisuuden ystävyyteenkin, jos sanon olevani ihastunut, pyydän osoitetta tai numeroa tai pyydän kahville. En tiedä, pitäisikö ottaa riski ja odottaa, että tutustutaan paremmin silläkin uhalla, että hän ei enää tulekaan ja jää hyvänpäivän tutuksi, jota en enää näe, vai jotenkin onkia heti seuraavan kerran jokin hänen yhteystietonsa, että voisimme ehkä jatkaa tutustumista, kun hän lopettaa. On tässä varmaan rohkeuden puutteestakin kyse, mutta myös realismista ja puhtaasta tietämättömyydestä, mitä tehdä. No, oikeita vastauksiahan ihmissuhteisiin harvoin on, että kai tämäkin keskustelu on loppujen lopuksi ihan turha :) Pitäisi tehdä vain rohkeasti omat ratkaisunsa, uskaltaa erehtyä, iloita onnistumisista ja kantaa vastuu seurauksista. Joskus vain heikkoina hetkenä sitä mietii, että ehkä jokaista pyörää ei tarvitse keksiä itse eikä jokaista riskialtista asiaa tehdä ennen kuin on kysynyt muilta, miten he sen tekisivät, että välttäisi mahdollisimman paljon sellaisia virheitä, joita muut ovat jo tehneet. Kantapään kautta oppiminenkin on hyvä ja ihailtava asia, mutta jossain vaiheessa on hyvä suojella omia kantapäitään :)