Lääkärille kun menee niin siellä tarjotaan lääkkeiden lisäksi tuota terapiaa. Mutta ongelmani on se, että en voisi ikinä kertoa kellekään asioita jotka masennuksen ovat saaneet aikaan. Yksi syy on suhteen päättyminen jossa minua käytettiin vain hyväksi, mutta toiset syyt ovat menneisyyden alkoholinhuuruiset seksisekoilut. Olen siis ollut todella vilkas eräässä vaiheessa ja harrastanut seksiä ties kenen kanssa hakiessani hyväksyntää, jopa kimppakivaa ja minua on käytetty hyväksikin ym. En voisi ikinä kertoa näistä asioista kasvotusten, koska se on todella häpeällistä ja tunnen olevani todella surkea huono ihminen. Tunnen, että maineeni on mennyt ja tuska on sietämätön joka päivä, etenkin kun en oikeasti selvinpäin ole tuo sama henkilö. Alkoholin olen lopettanut, mutta maine seuraa (ainakin luulen niin), kuin kantaisin kauheaa taakkaa jota ei saa koskaan purettua. En pysty öisin nukkumaan. Mitä tehdä kun apua ei voi hakea mistään eikä jaksa enää elämää?
Sietämätön masennus, en kehtaa hakea apua
Tuuputti
9214
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olet lopettanut siis alkoholin?
En ole absolutisti, oikeastaan paremminkin lopettanut bilettämisen niin miten sen ennen tein. Joskus saatan käydä viihteellä ja vähän juoda, mutta en sekoile enää.
Miksi et voisi kertoa asioistasi jollekulle alan ammattilaiselle, sillä todennäköisemmin sinä tuomitset itse itsesi kun he. Et ole ainoa ihminen jolla on (omasta mielestään) erittäin häpeällisiä asioita menneisydessään. Ja heitä sitoo vaitiolovelvollisuus, joten he eivät saa kertoa sinun asioistasi kenellekään.
Eikä ne seksikokeilut välttämättä ole sellaisia mistä pitäisi aivan hirvittävää häpeää kokea. Ymmärtänet, että on sellaisiakin ihmisiä, jotka harrastavat ihan samoja juttuja jatkuvasti ja nauttivat niistä vailla häpeän häivää.
Jos sinulla ei olisi ikäviä asioita omassa henkilöhistoriassasi, tuskin olisit niin masentunutkaan. Syy ja seuraus. Ja näin kun tämä metoo-juttu on tullut pintaan, pitäisi sinunkin vähitellen ymmärtää se, että se että sinua on käytetty hyväksi ei ole sinun syysi, vaan sen tekijän syy.
Maineen - jos se tuntuu liian ahdistavalta - saa karistettua muuttamalla muualle. Joten ei pidä ajatella että se maine seuraa sinua kaikkialle. Sitä mainittakin tärkeämpää on saada oma käsitys itsestäsi kuntoon.
Kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin kertoo mitään henkilökohtaista virallisille tahoille. Siitä on voi olla arvaamattomat seuraamukset.
Ja vielä jatkoksi edelliseen... olen itsekin ajatellut, olenko minä huono ihminen (ihan eri syistä). Suurin osa siitä mitä vastaan tuli oli liibalaabaa joka ei tuntunut missään, mutta tämä oli minun mielstäni hyvä artikkeli:
https://wehaveapples.wordpress.com/2015/09/27/youre-not-a-bad-person-weve-all-done-stupid-hurtful-things/
(Toivottavasti englannin luku sujuu)
Terapiassahan on tarkoitus päästä eroon juuri noistakin ongelmista joita et kehtaa kertoa ja jotka aiheutti masennuksen ja saavat sinut tuntemaan itsesi surkeaksi ihmiseksi.
Ymmärrätkö:
"Ei voi tehdä munakasta rikkomatta munia".
Mikä se semmoinen lääkäri on, joka tarjoaa lääkkeiden lisäksi terapiaa? Kun itse aikanaan pyysin masennuslääkitystä, terapiaa ei mainittu puolella sanallakaan. Onneksi lääkitys tepsi kohtalaisen mainiosti, että pystyi itse käsittelemään menneitä.
Lääkitys toimi siten että siinä missä ennen lääkitystä karvaat lapsuusmuistot kirpaisi ja jokin muisto toi suunnattoman häpeäntunteen niin jo parin kuukauden päästä lääkityksestä olo oli tyyni ja niihin muistoihin alkoi suhtautumaan että "Vadevö, sitä sattuu ku ei käytä hattuu. Se on nyt mennyttä. Aivan sama mitä kourallinen ihmisiä ajattelee, ja eiköhän niillä ole tärkeämpääkin mietittävää kuin mun sekoilut. Tai vatvokoon niitä pienissä piireissään pikku päänupeissaan jos ei heillä tosiaan muuta ole elämässä".
Ja siitä eteenpäin kuukausi kuukaudelta helpottaa vain enemmän. Vaikka semmoinen ihme tapahtuisi että moista lääkäri edes vihjaisi, niin terapiaan ei ole pakko mennä, se ei ole mikään edellytys lääkityksen saamiselle. Pikemminkin päinvastoin.
Ei se mitä on tapahtunut, vaan miten itse suhtaudut niihin tapahtumiin. Ihan sama onko sinut raiskattu tai oletko itse tappanut jonkun, tapahtunutta et voi muuttaa, suhtautumisesi siihen voit.
Mulla on sama historia. Kävin yli 10 vuotta terapiassa. En kehdannut missään vaiheessa noista puhua. Lääkkeitä olen syönyt joku 10 vuotta, ne vievät kaikki noi tunteet ja pystyy elämään noitten juttujen kanssa, mutta heti, kun yrittää lopettaa lääkitystä kaikki P tulee taas mieleen ja on vaikeeta elää niitten juttujen kanssa.
Mä olen miettinyt paljon tota asiaa ja jos saisin alottaa alusta ton terapeuttikierteen valitsisin toisin. Mä tiedän, että pystyisin puhumaan, mutta en mä mä naisena naiselle noita juttuja puhu, sen terapeutin pitäs sitt olla mies.
Jos siis olisin sinä ja tän kaiken P:n alussa, hakeutuisin sinne psykiatrille ja terapiaan. Niitten pitää lätkästä diagnoosi, jotta voivat sua hoitaa tai hoitosuhdetta jatkaa tms. Sano, että laittavat sellasen diagnoosin, joka ei vaikuta mitenkään sun elämääsi. Masennus diagnoosilla et saa matka -tai henkivakuutusta yms. Ota mieluummin joku ahdistuneisuushäiriödiagnoosi. Näin pimeitä nää jutut tässä yhteiskunnassa tai lääketieteessä on, mutta sun on pakko ajatella näitä asioita näin.
Mä voin tuntea ja tietää ton sun P:n olon. Usko pois, mä olen siellä samassa ojassa.
alappa huolehtimaan itsestäsi ja lähimmäisistäsi.