Kodin merkitys elämän kujanjuoksussa?

Kiitos Ama kivasta aloituksesta! Noin juuri koen minäkin, lapsuuden maassa,
silloin pieni ihminen oli niin kokonaan mukana kaikessa, muistotkin ovat siksi niin vahvoja ja unohtumattomia!

Ei sitä yltäkylläisyyttä osanut edes toivoa?Oli vain toivo,että ,sen sateenkaaren tuollapuolen olisi se onnen kaukomaa??

ja silti oltiin niin onnellisia neljää maalia pelatessa ja uidessa
naapurin lapset ja kaikki muut lapset olivat niin kivoja ystäviä
vain yksi iso poika yritti ajaapäälle eikä tietenkään siitä ei oikein tykätty.

Harmi etten löytänyt Tapsan versiota.- https://youtu.be/Q2OwaXdnf1U

Aivan,se ihana lapsuus,kaikkine puutteineen oli vain niin ihanaa.
Aurinko paistoi ja paljainjaloin etenimme,variksensaappaista viis.
Nykynuoriso tuskin tietää variksensaappaista?

Elämä kantaa !
Me olemme tämän kantava voima,viihdytään ja pidetään yhteyttä,teidän ama

Monta sisarusta, naapureiden lapsia, pihaleikkejä, pelejä ja kilpasilla oloa, tappelunnujakoitakin, mutta anteeksi piti pyytää ja antaa. Aina katettiin lautanen lisää, jos sattui kaveri olemaan ruoka-aikaan, välipalalla jaettiin pullapitko vähän ohuempiin viipaleisiin. Pikkusisarusten perään katsottiin, kukaan ei hukkunut kotirantaan. Kesällä vähän villiinnyttiin, uitiin ja melskattiin järvessä, kiipeiltiin ja saatiin naarmuja, kintut sierettyivät ja niitä Nivealla rasvattiin. Tietysti aina paistoi aurinko ja makeat ahomansikat tuoksuivat, kirpeät suolaheinät ja ketunleivät maistettiin, kesäsateessa naurettiin, ja sateenkaaret olivat silloin ihan tavallisia.

Harmitti kun pitkänäperjantaina eikä joulupäivänä saanut lähteä kavereille, mutta olihan jouluna niin kaunista kotona, hienot liinat pöydillä, kuusi ja kynttilöitä, ja uusi oma lahjakirjakin luettavaksi. Äiti aina kotosalla, liesi lämmin jo aamulla herätessä.isän näki ainakin päivällispöydässä arkisinkin. Sunnuntaina oli oma tunnelmansa, leningit yllä ja jälkiruokaa.

Lapsi muistaa parhaiten kodin ilmapiirin, läheiset joiden kanssa kodin jakoi. Kotona pitää saada olla oma itsensä, tulla sellaisena hyväksytyksi.Tärkeää on tietää, että kotiin voi aina mennä, vaikka miten maailma riepottelisi. Lapsuuskodissani oli vieraskirja, jonka yksi lause on jäänyt erityisesti mieleen :
Omassa maailmassaan sydämellä avaraa on olla.

Mielenkiinnolla luin kuvauksiaanne elämiienne alkutaipaleelta.. Minullakin oli lapsuus 12-ikävuoteen asti. Polio astui elämänikuvioihin ja pilasi pitkälti nuoruuttani.

Olin hyväoppinen ja - muistinen. Kiinnostus opiskeluun oli suuri, mutta mahdollisuuksia ei. Turha investointi vammaisuuteen, ajateltiin varmaan. Vammaishuoltolaki antoi mahdollisuuden kouluttautua. Ei ammattikoulu minua kyllä tyydyttänyt vaan jatkoin tekuun päätyen teknikoksi ja myöhemmin vielä opiskelin työn ohessa insinööriksi ja sain suosituksen jatko-opiskeluun Teknisessä korkeakoulussa.

Olen niitä harvoja, jotka ovat kertoneet elämäntarinaansa.

Vammaisuus on ollut suuri haitta läpi elämäni (82v.). Olen toki kiitollinen teille monille palstalaisille, jotka olette uskaltaneet olla ihmisiä minullekin.

Isossa perheessä korostui yhteen hiileen puhaltaminen, äidin auttaminen ja kaikki piti ottaa mukaan leikkiin, ymmärtää pienempien lapsellisuutta. Mutta kyllä vanhemmat tietysti vastuun kantoivat perheestä, ei mitään sellaista lapsia kuormittavaa kotonani ollut. Koulunkäyntiä pidettiin tärkeänä, siihen sai ja pitikin keskittyä. Kyllä vastuullisuutta oppi, ei ollut itsestäänselvyys vielä meillä suurten ikäluokkien lapsillakaan päästä jatkamaan oppikouluun ja lukioon. Lukiolaisina mentiin kesälomalla tienesteihin, miten hienolta oma raha tuntuikaan .

Rippikoulun jälkeen sai luvan käydä muissakin tansseissa kuin koulun hipoissa. Mentiin sinnekin porukalla, naapurin vanhemmat pojat turvana. Minäkin kajalilla kokeilin silmärajauksia, mutta outo tyttö katsoi peilistä. Peilin edessä valmistauduttiin huolella, hiukan meikkiä, kapoiset vyötäröt sievässä leningissä, kauniit kampaukset, sirot kengät...

Ruuneperin taival on ollut tavallista vaikeampi, olethan varmaan siitä ennenkin kertonut. Mielikuvissani on kuitenkin ollut ammattihaaveissaan onnistuja, ajattelija ja etsijä, vieläpä tanssilattian hurmuri. Ei ihmistä leimaa hänen vammansa tai sairautensa. Tällä en vähättele niiden merkitystä, eikä terveys ole mikään itsestäänselvyys tai ansaittu asia.
Minulla on ollut monessa mielessä hyvä osa elämässäni, kiitollisuutta tunnen. Suruja ja luopumista on kaikilla, nekin kuuluvat elämään.

Kolmekymmentäluvun laman jälkimainingeissa synnyin työttömyydestä kärsivään perheeseen Helsingissä, vuosia joita seurasi toinen maailmansota -39. Silti näytän lastentarhan valokuvissa aika hyvinvoivalta tytöntylleröltä, muistikuvissa nousee toimeliaan ja huumorintajuisen äitini kasvot.
Isästä ei montaakaan muistikuvaa ole, kun samana vuonna -41 isäni kaaduttua jouduimme isosiskoni kanssa sotalapsiksi ruotsin Gotlantiin.
Vuodet siellä maalaistalossa, herättää kyllä lämpimiä muistoja vieläkin.
Sodan jälkimainingit tuntuivat vielä palattuani kotimaahan. Koulujen vaihdot, kielen oppiminen uudelleen, kunnes 10 vuotiaana vakiintui elämä kotimaassa.

Vaiherikasta ja virikkeellistä oli elämä äidin uudelleen avioiduttua, siitä on elinikäiset, turvalliset ja hauskatkin muistot, varhaiseen avioliittooni saakka.
Varsinaista kaihoa lapsuuden kotiini en ole tuntenut, tiiviisti pidin kyllä yhteyttä kotiväkeeni, joiden mukanaolo seurasi elämäni kaikissa vaiheissa, jouluissa ja perhetapahtumissa. Ihana kirjo muistoja heistä nousee mieleeni.

Oma lapsuuteni päättyi luudall suljettuun oveen, Polvenkorkuisen tietoisuuteen mahtui vain pelottava ajatus, ketään ei olisi kotona. Karkumatka päättyi muutaman kymmenen metrin epätoivoisen juoksun jälkeen velipojan tukevaan otteeseen, Pihalla yritin turhaan selittää, kuinka pärjäisin yksin kotona. Pyristelyistäni huolimatta koti oli jätettävä.
Ilmeisesti aliravitsemuksen seurauksena seuraavan puolentoista vuoden ajalta vain hajanaisia muistikuvia, Isän kuolema sinetöi adoptoiduksi joutumiseni, josta seurasi sekä hyvää että pahaa.
Ruokaa oli kylliksi mutta minusta oli tullut kertaheitolla viisivuotias aikuinan perheessä ilman omia lapsia ja ilman kokemusta lapsista saati lasten maailmasta. Kaiken kukkuraksi adoptioäiti, joka kerskui. että meidän poika osaa,
Ja osasinhan minä, en tosin tavata,mutta kirjoittaa, lukea sanomalehdesta artikkeleita, kerto- ja jakolaskun perusteet jo ennen kouluun menoa, seurasi muutaman vuoden koulutoimettomuus kun ei tarvinnu paljon availla kirjoja - ja sitten yhtäkkiä tyhjän päällä; olin ohittanut mahdollisuuden oppia lisää. Seurauksenan tietynlainen erakoituminen ja jonkinlainen pako Ruotsiin töihin tilaisuuden ilmestyttyä.
Tämä ehkä tarpeettoman pitkänä esipuheena tilanteesee, jossa tajusin omien juurien ja oman lapsuuden merkityksen, Paluun lapsuuden kotimökille, kohdata evakossa muualla olleet ja sitten kotiin palanneet veljet, Yht'äkkiä tammukoita narratessa ajatuksiin noussut mielleyhtymä: me ripustimme harppumme pajujen oksille ja sanoimme: kuinka me voisimme laulaa vieraalla maalla!
Lapsuus ilma kotia on olmista vieraalla maalla, Menetetty henkinen pääoma.

Ankeaa se on elämä ns. huutolaisuuden aikana. Syrjäkylissäkin oli joku näitä perheisiin sijoitettuja lapsia. Tosin niitä on vieläkin, mutta nyt on paremmat ajat.
https://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/tiesitko-taman-vaietun-asian-historiasta-suomessa-myytiin-lapsia-orjiksi/134256

Jo tänään ensimmäisenä kuura-aamuna oli monia autokolareita, Lempäälässä pahin. Talvi on tulossa ensivierailulle Etelä-Suomeenkin.
Hiljan oli asunnottomien yötapahtuma. Asunto ja koti pohjolassa nousee tärkeäksi tekijäksi elämässä.
Mutta se legendaarinen kodikkuus ja kodin lämmin henki on pelkkää utopiaa isolle osalle kansalaisistamme. Niin minullekin.
Mut se mitään. On katto pään päällä ja parikymmentä astetta lämmintä. Pukeutumisella voi säädellä tätäkin. Pahinta on olla viluissaan, nälissään ja ilman lämmintä yöpymispaikkaa.
Suomi on asumisessakin pohjolan albaniaa. Kymmenettuhannet turvapaikanhakijat eivät ainakaan pienennä tätä asumisongelmaa.

Kyllä turvapaikanhakijoille heti asunto järjestyy, heillä ei mitään ongelmaa.

Ruuneman, kiitos sinulle. Kunnioitan sinua niin olen lähes aina tehnyt.

Muistot näin vanhana vain paranevat, ehkä ei hyvä. Unissa aivot eivät lepää vaan toivat suurella teholla niin tutkimukset tänään. Uneni ovat olleet viime työpaikasta joskus tuskallisia, olen herännyt ollut valveilla ja sitten saanut unen.

Paljon huonoja muistoja lapsena Suomessa. Olen kuitenkin onnellinen kun olen suomalainen vaikka en kansalainen. Luulen lapseni tuntevat kuin minä vaikka eivät koskaan ole asuneet Suomessa.

Kovetti ja katkeroitti.
Vanhempieni päivittäinen riitely sai joskus fyysisiäkin muotoja.
Isäni itsemurhauhkaukset. Meni kovaäänisesti hirttäytymään köysivyyhti kainalossaan.
Kuulin useaan kertaan nurkan taakse ja itkuni sekaan vintille, miten heidän kurjuutensa oli minun syytäni. Olin sotasairaalasta palanneen toipilaan tuottama vahinko.
Tunne ylimääräisyydestä oli kokoaikaista.

Mikään tekemäni ei ollut riittävää. Oppikoulussa mikään muu koenumero ei kelvannut kuin täysi kymppi ja senkin piti olla luokan ainoa.
14v alkaen kaikki kesälomat palkkatyössä verokirjalla vaikka en titenkään maksanut veroa. Ei lomaa. Ensimmäinen ko. loma E-G:n paikallisen tehtaan järvioasatolla.
Siitä, enkä myöhemmistäkään palkoista, en saanut itse pitää penniäkään. Kaikki oli kerjättävä perustellen.
Inttiin menoa edeltävät kuukaudet selvisin ruokarahalla.

Ollessani 17v yläleuan hampaani reitytettiin pois yleislääkärillä koska niiden muutaman paikkaamiseen olisi mennyt noin viikon palkkani. Olin tiilitehtaalla vuorotyössä latomassa urakalla polttamattomia tiiliä uunivaunuun.
Isäni tuttavan tuttava kelloseppä teki tekarit 40mk:lla. Teknikolla ne olisivat maksaneet 200mk.

Olipa muuten helppo lähteä siitä rettelöpesästä heti vapaaehtoisen intin jälkeen.
Oikaisin Ruotsiin. Omaisuuteni ei edes täyttänyt jenkkikassia ja haalarit ja rukkaset olivat keksilaatikossa.

Myönteisenä puolena voin sanoa, että ehdoton vastuu omista tekemisistä ja tinkimätön rehellisyys olivat kotini eväitä.
Samoin se, ettei kotini kaltaiseen ympäristöön hankita lapsia eikä muutenkaan eletä yhdessä.
Ps. Eräänä yksityiskohtana mainitsen, että lapsemme lähtivät opiskelemaan ehjin hampain.
Kun itse hankin 15v hammasharjan niin sain kuulla isäni taholta vittuilua "nyt sitä luullaan jo oikein joku herra olevan". Kuvaa hyvin asennetta ja perhehenkeä.
Äitini ehti elämään leskenä parikymmentä vuotta ja li loppuun saakka sama myrkkyä tihkuva, vihamielinen tyyppi kuin ennenkin. Yhteydenpito oli melko olematonta ja viimeiset parikymmentä vuotta nollassa.

Oma katkeruuteni tasoittui varsin nopeasti nykyisen vaimoni kanssa.

Sepustukseni pituus kuvastaa vieläkin tunteitani. Ei lämpimiä ajatuksia, mutta opettavia.

Olipa elämäntarina!
Jollei minunkaan lapsuuteni mitään ruusutarhaa ollut.Ei lapsilla ennenvanhaan puheoikeutta ollut,mieluummin näkymättömänä kun osasi olla,niin pärjäsi jotenkuten?
Kasvattilapsen elämä oli rakaudetonta,työtä,työtä ja ruoka oli todella huonoa.Olihan sitä pystyynsuolattua lahnaa ja sianläskiä.
Lapamato vei suurimmanosan kaloreista.

Riitaisa koti oli minullakin,että mahdollisimman nuorena suljin sen oven.
Tosin kahden vuoden komennus Hesassa äitini hoteissa oli jo parempi suuntaus,mutta äitini kaipaus merille oli asia,joka rikkoi yhteiselämää.
Minä tein ratkaisun,mene sinä merille,minä palaan kasvattikotini kuntaan jatkamaan opintojani ja niin tein.

Olet rakentanut hyvän elämän "flegmaatti",olet löytänyt vahvuutesi,Vilpittömästi nostan sinulle hattua ama

Voi miten surullisia lapsuuksia monella. Ihmeesti olette selvinneet , vaiika eihän ne traumat koskaan unohdu. Kaikkea hyvää teile jotka olette elämäntarinaanne jakaneet. Myös teille joiden osa on ollut helpompi.