Onko täällä muita, jotka ovat jumissa omassa elämäntilanteessa? Tai enemmänkin omissa peloissa?
Sairastin koko opiskeluaikanani masennusta. Kärsin myös yleisestä ahdistushäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Sain tuolloin apua opintopsykologilta opiskelujen loppuun saattamiseen ja siinä nipin napin rämpien onnistuinkin. Tuo vaiva tuntuu kuitenkin täysin turhalta. En oikeastaan koskaan tuntenut alaa omakseni, mutta masennus ja voimakas ahdistus jotenkin saivat minut niin sekaisin, etten kyennyt enää kuuntelemaan itseäni, vaan väkisin suoritin tutkinnon muiden kehotuksista loppuun.
Uskoin vahvasti siihen, että tilanne helpottuu, kunhan vain pääsen kokonaan keskittymään työnhakuun. En ole kuitenkaan koskaan uskaltanut hakea alaltani työpaikkaa pelkojeni vuoksi. Toisaalta alalla on kaikkein aktiivisempienkin todella vaikea työllistyö eikä ala tosiaan edes kiinnosta minua. Opiskeluiden jälkeen olen tehnyt osa-aikaisesti siivoustyötä ja tähän olen jämähtänyt. En uskalla jostain syystä hakea mitään muutakaan työtä. Olen ollut tässä tilanteessa jo neljä vuotta. Pelkään jumiutuvani tähän loppuelämäkseni. Aivot raksuttavat jatkuvasti, että jotain on tehtävä; joku ratkaisu on löydettävä. Aina päädyn samaan lopputulokseen, etten tiedä yhtään, mitä tehdä ja miten.
En uskalla myöskään edes tutkia uusia opiskelumahdollisuuksia, koska pelkään, etten kuitenkaan enää mihinkään pääse. Pelkoa ja epävarmuutta vielä vahvistaa ajatus, että ”jos kuitenkin satut saamaan opiskelupaikan, töihin et pääse”.
Turhauttaa oma tilanne. Turhauttaa, koska tiedosta, että tästä olisi nyt päästävä jotenkin eteenpäin, mutten vain tiedä, miten.
En koe enää olevani masentunut. Ajoittain vaivun pitkäksi aikaan suruun ja alakuloon sekä menetän mielenkiinnon ja innon kaikkea kohtaan. En enää kuitenkaan koe sellaista murskaavaa epätoivoa, kuten opiskeluaikoina.
Tiedän, ettei kukaan voi mulle valmista ratkaisua antaa. Turhauttaa vaan niin paljon, että oli johonkin avauduttava.
Sairastin koko opiskeluaikanani masennusta. Kärsin myös yleisestä ahdistushäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Sain tuolloin apua opintopsykologilta opiskelujen loppuun saattamiseen ja siinä nipin napin rämpien onnistuinkin. Tuo vaiva tuntuu kuitenkin täysin turhalta. En oikeastaan koskaan tuntenut alaa omakseni, mutta masennus ja voimakas ahdistus jotenkin saivat minut niin sekaisin, etten kyennyt enää kuuntelemaan itseäni, vaan väkisin suoritin tutkinnon muiden kehotuksista loppuun.
Uskoin vahvasti siihen, että tilanne helpottuu, kunhan vain pääsen kokonaan keskittymään työnhakuun. En ole kuitenkaan koskaan uskaltanut hakea alaltani työpaikkaa pelkojeni vuoksi. Toisaalta alalla on kaikkein aktiivisempienkin todella vaikea työllistyö eikä ala tosiaan edes kiinnosta minua. Opiskeluiden jälkeen olen tehnyt osa-aikaisesti siivoustyötä ja tähän olen jämähtänyt. En uskalla jostain syystä hakea mitään muutakaan työtä. Olen ollut tässä tilanteessa jo neljä vuotta. Pelkään jumiutuvani tähän loppuelämäkseni. Aivot raksuttavat jatkuvasti, että jotain on tehtävä; joku ratkaisu on löydettävä. Aina päädyn samaan lopputulokseen, etten tiedä yhtään, mitä tehdä ja miten.
En uskalla myöskään edes tutkia uusia opiskelumahdollisuuksia, koska pelkään, etten kuitenkaan enää mihinkään pääse. Pelkoa ja epävarmuutta vielä vahvistaa ajatus, että ”jos kuitenkin satut saamaan opiskelupaikan, töihin et pääse”.
Turhauttaa oma tilanne. Turhauttaa, koska tiedosta, että tästä olisi nyt päästävä jotenkin eteenpäin, mutten vain tiedä, miten.
En koe enää olevani masentunut. Ajoittain vaivun pitkäksi aikaan suruun ja alakuloon sekä menetän mielenkiinnon ja innon kaikkea kohtaan. En enää kuitenkaan koe sellaista murskaavaa epätoivoa, kuten opiskeluaikoina.
Tiedän, ettei kukaan voi mulle valmista ratkaisua antaa. Turhauttaa vaan niin paljon, että oli johonkin avauduttava.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.