Haluan jakaa kokemuksen siitä, miltä tuntuu se havainto, että on pääsemässä muiden identiteettien pystyssä pitämisestä. Olen elänyt elämästäni 26 vuotta oikeastaan täysin ulkoaohjattuna. En saanut sitä huolenpitoa, jota olisi pitänyt saada. Sen seurauksena en osannut pitää itse jatkossa kiinni omista tunteistani ja hyvinvoinnistani. Olen ollut ties kuinka kauan erilaisissa riippuvuustilanteissa. Jatkuvasti antanut energiaani mielinmäärin muille unohtamalla omat tarpeeni. Ja voinut huonosti, hyvin huonosti.
No, kaikenlaisten tuskailujen ja kivun kokemisen kautta, pikkuhiljaa, silmät ovat avautuneet näille suhteille. Viime päivinä erityisesti olen saanut voimaa käytännössä toteuttaa niitä toimia, että pysyn visusti erossa niistä ihmisistä, joista haistan riippuvuusominaisuuden. Ennen syyllisyyttäni pidin huolta tällaisistakin ihmisistä ja koin olevani ilkeä. Mutta ilkeyttähän se ei tarkoita. Ajattelen kyllä myötätuntoisesti, että voisitpa sinäkin työstää omat tunteesi ja rakastaa ensisijaisesti itseäsi odottamatta rakkautta ensin ulkopuolelta.
Tämä havainto on ollut todella merkityksellinen. Vaikka ajoittain sitä on vaikea toteuttaa käytännössä, se tullee olemaan jatkossa yhä helpompaa.
Onko tällaisia kokemuksia muilla? Jaa toki <3

Vastaukset 5
Vanhimmat
Nuoruuteen taitaa yleisesti liittyä jotain naiiviutta, jolla ehkä jokin luonnonmukainen funktio. Aikuistuessa ja vanhetessa tulee enemmän huolehdittavaa omissa asioissa. Oma perhe nousee keskiöön ja itsekkyys on sitä kautta luonnollinen yleisesti hyväksytty tila. Epäitsekästä toimintaa harjoitetaan lähinnä palkkaa vastaan.
Vaikka sinulla henkilökohtainen kuormitus taustalla, niin kehityssuuntasi on varmaan yleinen. Ikä opettaa ja vuodet neuvovat.
Ymmärrän pointin. Minun tapauksessani vain on ollut kyse irtautumisesta jatkuvasta lapsuuden ja nuoruudenkin kaltoinkohtelusta ja narsistisista ihmissuhteista. Ja siitä irrottautuminen (kuten mistä tahansa riippuvuudesta irrottautuminen) on asia ihan erikseen ja erotettava mainitsemastasi ns. normaalista kehitysvaiheeseen kehityksestä.
Eli on siis normaaliin kehitykseen kuuluvia kriisivaiheita, joista mainitsit ja sitten on traumaattisia kriisejä (vai mikä jako virallisesti onkaan), josta minä puhun.
Nuoruudenaikaisten ihmissuhteiden jättäminen taakseen, pois itselle ja oman arvomaailman mukaisen elämän tieltä, jos nämä eivät ole sitä kykeneviä jakamaan on myös normaalia. Tietenkään eivät kaikki pysty henkisesti kypsymään niin että sisäinen koostuminen aikuiseen suuntaan tapahtuisi ajoissa ennenkuin on liian myöhäistä.
Toisaalta sanotaan että koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta mitä kauvemmin elää jotenkin epäterveessä ympäristössä tehden asioita toisten ehdoilla näitä miellyttäen, sitä enemmän voi tarvita apua jos siitä joskus haluaa irtaantua.
Nuoruuksiakin on erilaisia. Usein nuoruuteen kuuluvat vaikuidet ja ystäviä joilla on vaikeuksia. Jokaisen on tehtävä oma päätöksensä mitä elämältään lopulta haluaa. Haluaako jatkaa sillä tiellä missä niitä vaikeuksia kokee ja niitä voi tulla lisääkin, vai haluaako tehdä muutosta.
Aikuistumisvaihe on otollinen vaihe jättää taakseen epäkelpoa ja liian raskasta taakkaa, vaikka aikuistuminen tapahtuisikin tavallista myöhemmin raskaamman prosessin kautta.
Sinulle on kai sanottava onneksi olkoon että olet valinnut itsesi ja omat arvosi, joihin sinullakin on oikeus.
Minä olen elänyt jonkin verran pidennetyn nuoruuden. Nykyään eletään vielä pidempään nuoruutta kuin minun ikäluokkani. 30-vuotias nuori ei kai ole harvinaisuus.
Traumaattisia kriisejäkin voi tulla vastaan missä vaiheessa elämää tahansa, että sikäli vanhoista traumaattisista kriiseistä toipuminen ei estä uusien synytmistä. Mutta jos niiden syntyyn voi jotenkin vaikuttaa, niin tietenkin on vahvemmalla kokemuksella liikkeellä, jos kohtaa vaikeuksia joista voi selviytyä niin että ei niihin mene.
Tsemppiä uhreille!
<3