Minulle on todettu kaksisuuntainen ja masennus noin 4vuotta sitten.
Kävin vuoden ajan psykiatrilla joka määräsi lamictalia jota en ottanut lääkekammon takia.
Olen ulkoisesti todella ekstrovertti ja puhun tuntemattomillekkin ihmisille helposti ja pystyn sitomaan kaverisuhteita ilman ongelmia. Mutta vaan silloin kun tuntuu siltä, suurimman osan ajasta vietän kotona ja istun koneella. Silloinkin kun esitän erittäin iloista ja ekstroverttiä niin sisällä mylvii kolmas maailmansota. Valvon yleensä yöt ja nukun päivät koska elämä tuntuu rytmikkäämmältä näin neljän aikaan yöllä saan tehdä rauhassa ruoka ostokset.
Olisi paljon kerrottavaa miksi ajattelen miten ajattelen mutta tuskin kenelläkään on aikaa/kiinnostusta lukea joten selitän karkeasti nykytilanteen.
Paha sosiaalisten tilanteiden pelko, tärisen ja en pysty sanomaan sitä mitä haluaisin vaan pakotan suustani jotain jonka ajattelen olevan normaalia. Esimerkiksi lääkärissä totean olevani hyvin terve vaikka olo on jotain muuta. Koska miksi sanoisin olevani sairas jos en olekkaan?
Ajattelen koko ajan ettei minulla ole mitään tarkoitusta elämässä(en ole itsemurhan haluinen), ympärilläni olevat ihmiset tuntuvat nauravan minulle ja alkaa tuntumaan siltä että heillä on syykin siihen. En osaa juuri mitään mistä olisi hyötyä työelämässä, tämän ja ylempien asioiden takia olen siis työtön ja se saa olon vielä paskemmaksi kun tietää olevansa taakka.
Koitan parantaa itseäni ihmisenä mutta kokemuksesta voin sanoa ettei se ole auttanut vaaan jopa pahentanut oloani.
Oloni on kokoajan melkein sama, kaikki maistuu puulle ja mikään ei tunnu auttavan pahan olon voittamiseen.
En siis halua kitistä ongelmistani koska olen työtön kirjaimellinen sossurotta mutta en halua elää elämääni ongelmieni kanssa. Onko oikein että pidän yllä iloista kuvaa itsestäni vaikka ei oikeasti tunnu siltä vai huijaanko samalla läheisiäni?
Tarvitsenko ammatti apua vai onko tämä kaikki ihan normaalia mitä kaikki käy läpi elämän aikana?
Kävin vuoden ajan psykiatrilla joka määräsi lamictalia jota en ottanut lääkekammon takia.
Olen ulkoisesti todella ekstrovertti ja puhun tuntemattomillekkin ihmisille helposti ja pystyn sitomaan kaverisuhteita ilman ongelmia. Mutta vaan silloin kun tuntuu siltä, suurimman osan ajasta vietän kotona ja istun koneella. Silloinkin kun esitän erittäin iloista ja ekstroverttiä niin sisällä mylvii kolmas maailmansota. Valvon yleensä yöt ja nukun päivät koska elämä tuntuu rytmikkäämmältä näin neljän aikaan yöllä saan tehdä rauhassa ruoka ostokset.
Olisi paljon kerrottavaa miksi ajattelen miten ajattelen mutta tuskin kenelläkään on aikaa/kiinnostusta lukea joten selitän karkeasti nykytilanteen.
Paha sosiaalisten tilanteiden pelko, tärisen ja en pysty sanomaan sitä mitä haluaisin vaan pakotan suustani jotain jonka ajattelen olevan normaalia. Esimerkiksi lääkärissä totean olevani hyvin terve vaikka olo on jotain muuta. Koska miksi sanoisin olevani sairas jos en olekkaan?
Ajattelen koko ajan ettei minulla ole mitään tarkoitusta elämässä(en ole itsemurhan haluinen), ympärilläni olevat ihmiset tuntuvat nauravan minulle ja alkaa tuntumaan siltä että heillä on syykin siihen. En osaa juuri mitään mistä olisi hyötyä työelämässä, tämän ja ylempien asioiden takia olen siis työtön ja se saa olon vielä paskemmaksi kun tietää olevansa taakka.
Koitan parantaa itseäni ihmisenä mutta kokemuksesta voin sanoa ettei se ole auttanut vaaan jopa pahentanut oloani.
Oloni on kokoajan melkein sama, kaikki maistuu puulle ja mikään ei tunnu auttavan pahan olon voittamiseen.
En siis halua kitistä ongelmistani koska olen työtön kirjaimellinen sossurotta mutta en halua elää elämääni ongelmieni kanssa. Onko oikein että pidän yllä iloista kuvaa itsestäni vaikka ei oikeasti tunnu siltä vai huijaanko samalla läheisiäni?
Tarvitsenko ammatti apua vai onko tämä kaikki ihan normaalia mitä kaikki käy läpi elämän aikana?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.