Olen aina joskus käynyt katsomassa psykiatrisessa sairaalassa olevaa potilasta. Lähes joka kerta olen törmännyt henkilökunnan tympeyteen. Mielestani tapaaminen potilaan kanssa auttaa potilaan tervehtymistä. Onko nämä töykeät hoitajat tavallisia, vaiko sattumalta omalle kohdalle sattuneita?
Henkilökunnan töykeys tapaajia kohtaan
ttaappaaaaja
4170
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tiedän ainaki pari töykeää. En oo käyny 2 vuoteen terapoias.
Olen käynyt myöskin osastoilla useasti vierailulla. Silmäni ovat avautuneet. Potilaat lääkitään heti niiden osastolle tullessa vahvasti ja koko ajan lääkkeitä lisätään. He eivät ole enää niitä ihmisiä joita omaiset ja ystävät ovat oppineet tuntemaan. Tai ovat, mutta minuus on upotettu lääketokkuraan joka muuttaa ihmisen käyttäytymistä ja ajattelua. Hoitajat näkevät VAIN tämän puolen potilaista. He tarkkailevat potilaita akselilla sänky, ruokasali, puheet. Kutistetuista ihmisistä he siten raportoivat lääkärille omia havaintojaan jotka ovat aika rutiineita ja oletuksiin perustuvia. Ihminen muuttuu aika nopeasti paperipotilaaksi, hoitajien pääasiallinen työhän on kirjata ylös kaikki havainnot päivisin. Lääkärillä ei ole muuta kontaktia potilaaseen kuin lääkkeen määrääminen yleensä sen lisääminen tai vaihtaminen toisen merkkiseen. Oletteko koskaan kuulleet lääkärin antavan terapiaa?
Kun sitten vierailija tulee näkyy tämä paperipotilaan ja aidon oikean ihmisen välinen jännite. Ei ole helppoa hoitajienkaan vuodesta toiseen hoitaa ihmisiä jotka lääkäri on ensin tehnyt sairaalakelpoisiksi eli lääketokkuraan.
Tämä on se totuus minkä olen nähnyt ja kokenut omaiseni hoidossa. Ihmistä pidetään makaamassa sairaalassa viikkokausia, jopa kuukausia, riippuen miten lääkkeitä vaihdellaan ja lisätään. Kun elimistö sopeutuu elämään lääkkeen kanssa ja olo tasoittuu sitten hän muka paranee ja pääsee lääkeriippuvaisena kotiin.
Vielä traagisempaa on se, että potilaat aivopestään uskomaan, että heidän lääkeriippuvuudestaan johtuvat oireet ovat jonkinlaisia geneettisiä synnynnäisen häiriön oireita, minkä vuoksi terveydelle usein haitallista lääkettä tulee käyttää usein koko loppu elämän ajan. Tämä vaikuttaa ihmisten minäkuvaan ja sitä kautta toimintakykyyn ja itsetuntoon. Lääkkeet kuitenkin aiheuttavat välittäjäainejärjestelmän sopeutumisen eli herkistymisen. Esimerkiksi Seemanin ja muiden tekemien rottakokeiden mukaan amfetamiinin vaikutus oli neurolepteillä lääkityillä rotilla huomattavan paljon pienempi kuin ei-lääkityillä kaksi päivää lääkityksen aloituksesta, mutta ero ryhmien välillä kutistui olemattomaksi kahdentoista päivän kuluttua lääkityksen aloittamisesta. Viisi päivää lääkityksen lopettamisesta lääkittyjen rottien aivoissa oli dopamiinireseptorien tiheys ja herkkyys kasvanut, minkä vuoksi he reagoivat huomattavasti herkemmin neurolepteihin kuin ei-lääkityt. Lääkeriippuvuuden psyykkisiä häiriöitä aiheuttavat ja kroonistavat mekanismit ovat nähdäkseni aivan yhtä simppeleitä kuin mitä tällaiset eläinmallit antavat olettaa. Niiden vaikutukset on tiedetty vuosikymmeniä, mutta psykiatrit eivät halua ottaa niitä todesta, koska se vie alalta lääketieteellisen uskottavuuden. Lääkeriippuvuus selitttää sen, miksi lääkkeiden lopettamisesta seuraa tilastollinen piikki itsemurhissa ja psykooseissa neuroleptejä käyttävillä potilailla, mitä sitten tulkitaan psykiatrian alan tutkimuksissa jonkinlaisena todisteena synnynnäisestä dopamiiniylikerkkyydestä. Sama ongelma on muissakin psykiatrisissa häiriöissä. Lääkkeet eivät hoida mitään synnynnäistä yliherkkyyttä, vaan aiheuttavat sen. Jos esimerkiksi henkilön pre-synaptinen dopamiinintuotanto on lisääntynyt väliaikaisesti ihmisen psyykkisen oireilun johdosta, se ei tarkoita mitään synnynnäistä häiriötä eikä sitä missään nimessä pidä hoitaa lääkkeillä, jotka vielä herkistävät dopamiinireseptoreja pitkällä aikavälillä reagoimaan dopamiiniin korkeaan tasoon. Lääkäreiden tehtävänä on määrätä mielisairaaloissa ja avohoidossa näitä psykoaktiivisia aineita potilaille joita he tapaavat usein ehkä pari kertaa elämässään. Toinen heille lankeava suuri tehtävä on valikoida suurin piirtein sopiva diagnoosi manuaalista ja kaivaa nenäänsä valitellen, ettei hänen edustamansa "tiede" oikein osaa selittää, mistä potilaan häiriö voisi johtua. Tärkeintä on, että palkka juoksee eikä potilaita tarvitse tavata liian usein.
Tunnen ja olen tuntenut monia oman vaikean luonnevikaisuutensa vuoksi sairaanhoitajia jotka ovat erikoistuneet psykiatriaan . Siellä heillä on ihmisiä joita voi "kouluttaa" Tuskin sillä luonteella muualla pärjäisikään.