Minkälaista oli elämä Suomessa heti sodan jälkeen 45-46? Kysyn tätä ihan muuten vain.
Suomi vuonna 45-46, millaista oli elämä?
Nuorempi kysyy
202767
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Äärimmäistä köyhyyttä kaupunkieläjälle.
Elintarvikkeet, vaatteet, ym säännösteltiin. Oli leipäkortit, maitokortit, lihakortit, yleisostokortot j.n.e.
Sitten oli musta pörssi. Mustasta pörssistä sai läskiä ja voita ylihintaan. En tiedä kuka pystyi maksamaan niitä.
Rakentajat irroittivat vanhoista laudoista naulat ja oikoivat niitä uusiokäyttöön.
Lapsille oli "puuronkastiketta" ja namimuruja. Namimurut olivat kuivattuja porkkanan ja omenanpalasia.
Että sellaista muistui nyt mieleen.
oli kreppipaperista ja ikkunaverhot myös kreppipaperista,jonka ulkoreunan sai venytettyä,jotta siihen tuli volangit! Olin vuonna 45 juuri tullut ruotsista,jossa oli ruokaa yllinkyllin ja kaipasin maitoa suunnattomasti!
Isän kesäpuvusta ratkottiin kaikki saumat ja meille tytöille ommeltiin nurjasta puolesta liivihameet kouluasuiksi.Äiti kerran osti mustastapörssistä kilon voita kovaan hintaan,ja sen sisälle oli laitettu puolikas ruislimppu,hyvä tietenkin,mutta kova oli hinta :( Kaikesta kuitenkin selvittiin ja sotavelat maksettiin,vaan ei tiedä nuoriso kuinka oltiin kekseliäitä monessa mielessä.
Hyvinvoinnista iloiten sinisirkku :)
ja uuden rakentaminen alkoi,puutetta oli kaikesta,minulle kuitenkin mukavaa aikaa, löysin vaimoni silloin ja elämä jatkui, lopun tiedättekin.veeti
kaikesta, mutta ihmiset elivät onnellista "nousukautta". Rauha siivitti ihmiset yrittämään. Kekseliäisyys selviytymiseen oli kaikille yhteinen asia eikä ehditty riitelemään vaan jokainen yritti parhaansa.
Kunpa osaisi välittää nykyajan nuorille sen yrittämisen ilmapiirin mikä silloin vallitsi.
Ei maristu vaan tehtiin työtä.
Muistan kun äitini oli hankkinut uudet ihanat ruskeat mokkakengät ja kuulin, että ne oli hankittu mustastapörssistä, ajattelin sen olevan jotain tosi hienoa.
Asunnot kaupungeissa olivat kiven alla. Vuokralautakunta määräsi asukkaat asuntoihin. Kenelläkään ei saanut olla isompaa asuntoa kuin 1 huone henkeä kohden. Mummelit isoissa vanhoissa osakkeissa, leskeksi jääneet, lapset muualle muuttaneet, joutuivat ottamaan alivuokralaiseksi kenet lautakunta määräsi. Vuokran suuruuskin määrättiin, eikä siinä ollut inflaatiotarkistuksia. Omien huoneustojen vastikkeet olivat pian suuremmat kuin niissä asuvien vuokralaisten maksamat. Kukaan ei tietenkään halunnut muuttaa minnekään, vaan ahtaasti asuttiin vielä 1950-luvulla halvoissa asunnoissa vuokralautakunnan määrämillä vuokrilla.
Kun joku halusi myydä asunto-osakkeensa, se meni vuokralaisineen päivineen uudelle omistajalle. Irtisanominen kesti 5 v. Sitten vasta pääsi itse omaansa, kun oli todistanut oman asumisensa kurjuuden.
Ei-vapaat asunnot olivatkin hyvin edullisia ostaa. Keinottelijat tiesivät kyllä sen.
Loppuihan vuokralautakuntien mahti lopuksi.
Muistan, että sain varmaan jo ihan sota-aikana puupohjaiset paperipunoskegät. Ne oli ihanat. Pohjaankin oli rakennettu siten, että ne vähän taipuivat ja oli korot ja kaikki.
Asuimme kaupunkioloissa ja elimme korttiannoksilla. Leipää sai kilottain kupongilla, niin ja niin monta grammaa kuponki. Yhden leivät hankkimiseen meni useampia kuponkeja.
Leipä oli raa´aksi jätetty. Painavampaa nääs.
Söimme aina raakaa leipää. Vatsavaivat olivat jokapäiväisiä.
Pääasiallinen ruoka oli peruna, jota jokainen söi useita aterialla.
Ruoka oli niin vitamiiniköyhää, että minulla oli varmaan jokin vitamiininpuutostauti, koskapa jokainen naarmu rupesi märkimään ja jätti arven. Useita on vieläkin näkyvissä.
Koska kaikilla elämä oli samanlaista, ei siitä sen kummempia valitettu. Kaikesta oli pula tasapuolisesti joka huushollissa.
Kun näki vielä evakkoja, joilta oli mennyt kaikki, niin osasi kyllä olla tyytyväinen omaan osaansa.
Ei mennyt isä sodassa eikä koti pommituksissa.
vuonna 1945 sota loppu ja hitler tek itsemurhan ja mika waltari kirjotti sinuhe egyptiläisen, suurii tapahtumii nämä, mutta viel suurempi omal kohalla ol minun naimisii meno.
1945 toukokuussa sanoin jalmarille tahdon.siit alko meiän yhteinen taival joka kesti vuotee 1990 jollo jalmari kuoli ,myös toukotöien aikaa.
sotan jälkee oli tosiaa puutetta kaikesta, minulkii ol paperinarukenkät ko vihittii. hääpuvuksi sain anopin vihkipuvun.
joka minust oli olevinnaa kovin vanhanaikanen. :))
mutta naimisii menon jälkee minul ei koskaa olt puutetta mistää eikä nälkä,ruokaa ol riittämii .
leipää,voita ja sianlihhaa kaik omast takkaa.
hääpuku ol valkonen mutta hurjan iso, sitä harsittii pienenmäksi ko meil ol aika paljo koko erroo. jalmarin isä vihki meiät ja hää vieraita kulki kaksi päivää ees taas.
sain kutsuu tanhuseuran ihmiset minul ko ei olt muuta sukkuu ko äiti ja täti. myö tansittii seuran kanssa kaikki kappaleet mitä oltii harjoteltu ja opittu, polkat,jenkat ja sottiisit.
siin tanssin rytkeessä hääpukukii ratkesi ja piti panna muuta vaatetta päälle.sen jälkee en olekkaa tanssinu muuta ko tuvan lattialle yksinäin, ko radiosta tuli työmiehn tuntii, siinnä tuli monast minun makusta musiikkii.
myö käytii kaupunkissa valokuvaamossa ottamassa hääkuva viikko häitten perästä, vahinko ko ei muuta kuvia ole häistä, siihe aikaa ei ihmisil olt kameroita.
tuosta vuuesta 1945 alko minun aikustuminen, piti opetella elämää vieraan miehen kanssa,opetella emäntänä olemista,ja totuttelemista vapautee äitin valtikan alta.
nyt vanhan onkii mukava hymyssäsuin muistella tuota aikaa nuorikkona, on sitä ihminen muuttunu ajan saatossa ja hyvä onkii, ettei ennää sellanen tuli rinnassa roihua:)))
mukavaa päivää kaikille terveisin lyyli
Siinäpä meille taas kerran ajankuvauksia parhaimmillaan, kiitos, Senora Lyyli.
Itse tässä vain pähkäilee joitakin tapahtumia noilta vuosilta, mutta niin hatarin muistikuvin, ettei kerrontaa synny. Jossain vaiheessa metsistä kovasti käpyjä kerättiin, Porkkalasta käytiin juureksia nostamassa... minä vuonna lie, kenties aikaisemmin.
Taisit olla nuorikin tuolloin nuorikkona?
Työmiehentunnin tanssit tuvanlattialla muistan minäkin tytönhupakkona - ja sen kun isä jostain Ruotsinavusta toi kotiin korkokengät, eikä ne mahtuneet kuin minulle, niillä kotona hienostelin.
v.-46 oli kahvilaivan saapuminen Suomeen. Vuoteen -54 asti oli "halpaa" korttikahvia ja kalliimpaa verokahvia. Korttikahvia ei aina ollut kupongeista huolimatta saatavissa ja kahvin jatkeena tai se korvattiin kokonaan korvikkeella ( paahdetuista rukiinjyvistä ja sikurin tai voikukanjuuresta jauhettu sekoitus, jota käytettiin kahvin tavoin) ulkolaisia hedelmiä ei ollut. Sotaa edeltävinä aikoina asuttiin nykyiseen verrattuna ahtaasti, sota-aikana osa asunnoista tuhoutui ja evakoinnin vuoksi paljon huoneita jouduttiin luovuttamaan
tilapäisiksi asunnoiksi näille evakoille. Arviolta 50.000 perheen isää ei palannut sodista ja vielä suurempi määrä vammautui enemmän tai vähemmän pysyvästi.
Poliittisesti tilanne oli räjähdysherkkä, valtiollinen suojelupoliisi oli käytännössä alistettu Neuvostoliiton muodostamalle valvontakomissiolle.
Sotakorvaukset alkoivat työllistää suomalaisia, samalla kuitenkin lainapääoma köyhdytti Suomen valtiota ( valtiolle ei näistä korvauksista kertynyt verotuloja). Inflaatiovauhti oli huimaava.
Tanssitilaisuuksista joutui maksamaan veroa ja maksua kierrettiin ns. iltamilla. Ohjelmallinen tilaisuus, teatteria, runonlausuntaa, puhe, yhteislaulua ym. lopuksi puolitoista tuntia
tanssia.
Teollisuustuotteista oli yleisesti pulaa, koskaraaka-aineiden tuontia ulkomailta jouduttiin rajoittamaan jyrkästi eikä Suomi ollut läheskään ainoa maa, joka joutui kärsimään sodasta. Kaiken huipuksi Neuvostoliitto eväsi
Suomelta mahdollisuuden saada ns. Rockefeller- avustusta, jota USA myönsi Euroopan jälleenrakentamiseen.
Usa:n apu oli nimeltään silloisen ulkoministerin mukaan MacArthur-apu ei Rockefeller kuten ensin mainitsin.
Verokahvi tuli myyntiin joskus -48-49 sitä ennen sai vain rajoitetusti korttikahvia tai lähinnä Ruotsista salakuljetettua, hinta tietysti riskin mukainen eli kallista.
Arvoivat seniori kansalaiset, jotka kerroitt muistojanne. KIitos teille.
Hei!
45-syntyneet ovat tänä vuonna 60 -vuotta täyttäviä, joten ne jotak edes jotain muistaisivat elämästä vuonna 1945 / -46 niin tulisi olla jo 80-vuotiaita. He eivät ehkä ole kovin innokkaita tietokoneen käyttäjiä.
Haastattelu olisi parempi vaihtoehto.
sinulle heti,kolmas vastaus.veeti
Miksi aliarviot.- Ei kukaan täällä aseta kyseenalaiseksi sinunkaan käyttäytymistäsi.
Kaikilla meillä on keskivertoisesti asiat oikealla taholla.
joten elämisen arvoisia näkemyksiä toivotan myös sinulle.
Olin 9:n vuotias kun ensikertaa sodanjaloista lähdimme.
Hyvin muistan koko lapsuuteni ja senkin jälkeisen aikani, vastatakin jaksan.
En kuitenkaan halua kertoa sen enempää noista vuosista, sillä olen niitä aika usein täällä kertoillut.
Vuonna -45 pääsin ripille.....
se muistoistani tällä kertaa.
on jäänyt mieleeni sotaajalta. Olen syntynyt -34
ja sitaajasta muistan jotain kanssa minäkin ,vaikka olin silloin tosi pieni .Vaatteista oli kovaapulaa,varsinkin kun kasvoin ja isosiskojen vaatteet olivat loppuun käytettyjä. Mutta sitten saatiin kassanhuollosta sellainen paketti --varmaankin seoli tullut jostain herrasperheestä kun siinä oli Knalli,Irto-kauluksia ja sellasia mansettia ,hieno Silkkipusero ja sellainen marjapuuronvärinen villakankainen takki. Onneksi sisareni joka oli minua 12v vanhempi oli hyvä ompelia ja teki minulle takin että pääsin kouluun ja siittä puserosta pienennettiin minulle kanssa pusero ,olin tosi hieno kun menin sitten kouluun . Kenkiä ei ollut --sain sisarieni vanhoja monoja --Äiti kutoi kaunisvartiset sukat niihin .Lumiukko sai Knallin päähänsä --muilla ei siinäkylässä ollutkaan niin arvokkaan näköistä lumiukkoo.Sen muistan että pullaa en ollut edes nähnyt 5 vuoteen ,hedelmistä en osannut kuvitellakkaan --esim ,appelsiinit taidettiin ensin syödä kuorineen :)sitten kun ne ensimmäiset saatiin.Ja pakkasta oli silloin talvella Tampereellakin mitattiin monena talvena 40 astetta --miksi meitä kohdeltiin kaikellatavalla silloin niinkun olisimme lapsetkin kaikkeen syyllisiä . Sota on kauheeta aikaa.
yli kahdeksankymppisiä näillä palstoilla useitakin. Olin talvisodan aikana VSS- lähetti ja jatkosodassa apusiskona. Miksi muuten enää muistella vanhoja, niistä ajoista on aikaa ja maailma muuttunut. Ainoa mikä ei muutu on sotiminen - aina jossain puolella maailmaa. Ei enää jaksa innostaa.
Olin päässyt edelisenä syksynä armeijasta ja hakeudeuin erään aseveljeni maatilalle rengiksi joten ruokaa oli riittämiin ja raitista maalaisilmaa nautittavaksi. Siirtolaisena en tien
nyt oman paikkakuntamme asukkaista mitään. Karjalaisena oli hyvää tutustua muidenkin heimojen ihmisiin. Tutuksi tultiin näytelmäkerhojen ym. tilaisuuksien kautta. Kulkeminen lähipitäjiin ei ollut niin nopeaa kuin nykyisin omalla autolla ajaen.. Kännyköistä emme tienneet mitään, jopa radioitakin oli harvassa paikassa. Nämä nykyajan postitusjutut eli sähköpostit, ei kaiketi kukaan osannut unelmoidakaan sellaisesta. Nyt voitliikkua tietokoneella ympäri maailmaa, poiketa päivittäin katsomassa Viipurin torin elämääja entisen Torkkelinkadunliikennettä. Kyllä olemme edistyneet valtavin harppauksin monella alalla. Ja mitä vielä tulevaisuudessa tapahtuneekaan sitä minäkin kohta 8o kymppisenä odotan. Tällä kuullahan tulee kuluneeksi mm. 65 vuotta Talvisodan päättymisestä, olin silloin erään armeijakunnan esikunnassa lähettinä.
- isoisäni haki itäsuomessa asuvana tilallisena itselleen ja poikien perheille, länsimaisena apuna elintarvikkeita koko suvun valtakirjalla -
Suupielet kostuen, odottaen odotimme tuota ihmeellistä purkkilihan palasta joita isoisämme arvostellen arvokkaasti pani kilon purkista puukolla vuollen poskeensa. Aikansa arvostellessaan eri makuvivahteita hän tuli siihen lopputulokseen, että perin on kelvollista tavaraa, perin kelvollista on ja kun ensimmäinen kilon purkki tuli miltei syötyä hän katsoi lastenlapsien surullisia silmiä, että olikohan tuo nyt niinkään vahvaa ruokaa lapsille ja söi loputkin koko purkista.
Eräs lohtu meille sentään jäi, sillä saimme haistella tuota ihanan säilykelihapurkin reunoja ja kuinka taivaallisen ihanalta se haisi, eli tuoksui.
Muuten ei olut sen talon kunniaksi sekään asia, että sisareni ja minä sairastuimme maalaistalossa asuessamme riisitautiin, jonka luulimme kuuluvan pelkästään kaupunkilaisten lasten sairauksiin kuuluvaksi asiaksi. Toisaalta isoisämme vei meidät näytteille kunnantalolle ja esitteli meitä, että perin huonosti menee kun lastenlapset ovat alipainoisia ja kärsivät sentakia ravinnon vähäisyyden takia riisitaudista? Mainittakoon, että hän oli selvästi sieltä kunnan maalaisliittolaisten lihavimmasta päästä, eli kuoli myöhemmin sydämen ja maksan liialliseen ravoittumisen aiheuttamiin tulppiin.
Ahneella oli kaltaisensa loppu, jota emme suinkaan surreet vaan iloitsimme, että nyt sitä lihaa olisi riittänyt meillekin mutta ei! Toinen miniöistä omi koko varaston omiin kätköihinsä ja ruokki lapsiaan tuolla niin mainitulla lastenavulla.
Voi että pisti vihaksi kun serkkutyttö tuli kertoneeksi, kuinka hyvää tuo lihapurkissa oleva säilyke olikaan.
- olosuhteet ovat tätänykyä muuttuneet niistä ajoista senverran, että edes joulukorttiakaan emme vaihda, sananväleistä puhumattakaan, sillä niin pisti vihaksi tuon toisen suoma sisarellinen rakkaus kohtaamme -
Elämämme on ollut henkisesti ja taloudellisesti paljon antoisampaa tuosta -55 vuodesta eteenpäin, joten pienen pieni vahingonilo sallittaneen puolestamme näille rakkaille serkuillemme, joten voikoon niin hyvin kun osaavat, emme puutu emmekä tartu koko sukua kipeästi koskettaneisiin tapahtumiimme.
- voikaa niin huonosti kuin kykenette, me emme auta, emmekä takaa lainojanmne, vaikka olisikin mahdollisuuksia tällähetkellä -