Siinähän se nyt tuli, tämän vuoden yksi kipeimmistä päivistä. Luultavasti juon pääni sen verran täyteen, että sisälläni oleva katkeruus pysyisi sen verran kurissa, jotta kestäisin henkisesti päivän loppuun asti. Itsellä oli ja on edelleen kaipaus omaan perheeseen ja omiin lapsiin, mutta niin ei vain ollut tarkoitus tapahtuakaan, kovista yrityksistäni huolimatta. Nähdessäni vierellä sukulaisten saavan lapsia ja viettävän lapsiarkea, en voi olla myöntämättä, että se satuttaa syvältä, tietäen, ettei vastaavaa onnea itselle tule, vaan oma elämä tulee olemaan loppuun asti yksinäistä vaellusta. Tiedän minunlaisiani miehiä olevan paljonkin joukossamme, mutta jokainen kärsii tästä hiljaisesti nurkissaan, yrittäen selvitä jokapäiväisestä elämästään tämä tuska sydämessään, sillä kyllä me miehetkin olemme lapsirakkaita, vaikkei se aina jokaisesta meistä ulospäin näkyisikään. Joten te, jotka olette isiä ja vanhempia, nauttikaa siitä pienokaisesta, koska jonain päivänä hän onkin jo kasvamassa pitkää vauhtia aikuiseksi, se lapsuus on todellisuudessa lyhyt. Lapsen kasvamisen ja uuden oppimisen seuraaminen on aina innostavaa ja se ilo ja riemu pienessä ihmisessä on itsellekin hauskaa seurattavaa, joten noita hetkiä todella olisin kaivannut omaankin elämääni.
Lapsettomien miesten isänpäivä.
Lonelyheart1976
8517
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen onnellinen miehenä ettei lapsia ole. Olen nähnyt usein sen tilanteen vierestä kuin lapset ei kivoja olekkaan.
Ajatteleppas miltä niistä isättömistä lapsista tänä päivänä tuntuu? Eivät voi vielä vetää kännejäkään.
Lapsuus ei tunnu lyhyeltä ainakaan sillon ku lapsi (omia ei oo, tarkootan siskonpoikaa) pahimmassa leikki-iässä oleva 5-vuotias, tulee kesken työpäivän naapurista ovelle jurnaamaan ja kupeelle ryönyämään että; hei leikitään yheesä koko päivä, mitä leikitään, hei tiiäkkö mitä, ollaanko sellasta, että...hei seuraappa mua, hei tuuppa tuonne mun huoneeseen ja pannaan ovi kiinni ettei mun pikkuveli tuu häiritteen meitä, tää ois semmonen ja tekis sitä ja tätä, tai eiku hei, tiiäkkö mitä, ollaa sitteki semmosta, ettäääää........ööööööö, eiku heeei, nyt mää keksinki...
Silloin jos milloin tulee ehtimätön olo ja muistuu mieleen kaikki juoksevat asiat. Aaatelee että Cammmmooooon, äkkiä ny jotahi leikitään ja heitetään ne jappasu- ja vatulointi-vaiheet välistä kokonaan
Olen lapseton nainen, jo yli 60 vuotta. Olen ollut aviossa, mutta en ole saanut lasta ja en kyllä sitä koskaan halunnutkaan. Yksinäisellä on enemmän lapsia kuin kuin aviovaimolla: sanoo Raamattu. Minä hoivaan maailman orpoja on minulla yksi hengellinen aikainen poika. Ei kaikkien tehtävä ole siittää ja synnyttää biologisella tavalla.
Onpa kyllä taas aikamoista vähättelyä noissa vastauksissa. Se, että itse ei halua lapsia tai että kokee sukulaisten lapset rasittavina, ei auta yhtään sellaista, jonka hartain toive olisi olla vanhempi. Ymmärrän hyvin, että jos ei haave vanhemmuudesta ole toteutunut, niin se voi viiltää syvältä ja aiheuttaa katkeraa yksinäisyyden tunnetta, vaikka muuten asiat olisikin ehkä hyvin. Itsekin olen lapseton ja siihen ihan hyvin sopeutunut, mutta ei silti tulisi mieleenikään vähätellä jonkun muun tunteita!
Tosi koskettava kirjoitus aloittajalta! Tosi surullista, että monet, jotka toivoisivat hartaasti saavansa lapsia ja oman perheen, eivät sitä saa. Ja sitten taas on niitä ihmisiä, joille omat lapset tuntuvat oleva taakka, ja sen oman elämän toteuttamisen este.
Elämä ei ole aina reilua.
Aloittaja, mikset muka voisi saada vielä lapsia? Minä oon nainen enkä voi enää saada lapsia, kun ikää liikaa, naisella se aika on tarkkaan rajattu. Paluuta menneisyyteen ei ole.
Jos löytäisin oikein ihanan, lämpimän terveen miehen, niin voisin harkita lapsen tekoa lahjoitusmunasolulla. Silloin en olisi lapsen biologinen äiti kuin vain hyvin pieneltä osin (raskausaika), mutta mieheni olisi lapsen isä.
Minun täytyisi kuitenkin rakastaa tuota miestä suunnattomasti eli hänen pitäisi olla täysin luotettava niin henkisesti kuin fyysisestikin, etten ikinä kokisi hylkäämistä, joka voi tuhota kaiken. Ja miehen tulisi rakastaa minua, vaikken ole enää rypytön 30-vuotias. Ja vaikka olen vissiin vaikea ylpeä piiloutuva aggressiivis-passiivinen ihminen???
Vaikeaa on. Onneksi täältä voi aina lähteä pois jos kertakaikkiaan lopullisesti kyllästyy pyörimään yksin urassaan ympäri vuodesta toiseen. Kun kaikki on jo nähty - paitsi hyvä pitkä ihmissuhde.
Sellaista en ole kokenut. Alkkari-Äiti haukkui teiniä huoraksi ja Isä on itsekeskeinen valittaja.
Ja olen esikoinen, josta piti tulla jotain, tosin vain omasta mielestään.
Kiitoksia kommentistasi. Voin sanoa, että olen todella ulkona tämänpäivän sosiaalis- seurustelukulttuurista ja sen raadollisesta itsekeskeisestä maailmasta. Itse en koskaan tulisi enää täyttämään niitä vaatimuksia, mitä vaaditaan mieheltä, mieheltä joka ei ole koskaan seurustellut, vaikka, kuten tuossa yllä kerroinkin, yritystä on ollut, mutta kylmä luu aina on jäänyt käteen. Ja sehän on valitettava tosiasia, että minulle potentiaaliset naiset, jotka voisivat saada lapsia ovat omasta mielestään liian nuoria, en vain kykene prosessoimaan itselleni muunlaista kuin perinteistä tapaa saada lapsi, saa heittää vapaasti ensimmäisen kiven, mutta jokainenhan saa vapaasti päättää ja haaveilla, kuinka lapsensa haluaa tähän maailmaan, kenenkään tapa, tuohon upeaan elämänmullistavaan vaiheeseen on vain näiden kahden vapaasti päätettävissä.
En edes pysty arvioimaan, olisiko minusta todellakaan vanhemmaksi, loppujen lopuksi, liian pitkään on elelty yksin, vailla mitään sosiaalisia kontakteja tai ystäviä työn ulkopuolelta. Voi olla, että olen henkisesti liian kypsymätön ja maahan lyöty, ettei minulla olisikaan mitään annettavaa lasteni äidille tai edes lapsillenikaan.