Lapin kansa 24.7.1990
Koti antaa peruseväät elämälle
Seppo ja Inkeri Heikkala ja yhdeksän eri-ikäistä pienempää, kuusi tyttöä ja kolme poikaa asustavat nyt Kalliomäen omakotitaloa Posion kirkonkylällä.
Kolmatta sukupolvea yhdeksänlapsisessa perheessä edustaa pappa. Inkeri Heikkalan 76 vuotias isä. Tuon kokoiseen perheeseen sopii sekä arkea, että juhlaa. Juhla muodostuu itsestään, kuin vaivihkaa.
Me ei olla juhlivia ihmisiä, sitä kierretään kuin ruttoa, kavahtaa Inkeri Heikkala. Meille se on juhla kun pienet saadaan mnukkumaan. Lähdemme yhdessä kävelemään kankaalle. Käytännössä se merkitsee yhä pidempää ja pidempää lenkkiä uuteen ympäristöön.
Ovathan Heikkalat valinneet Posion kotiseudukseen vasta keväällä. Posiolle perhe muutti huhtikuussa Limingalta.
Äitinä ja isänä juhla on sitäkin, kun lapset itsestään aloittavat laulun sen enempää siihen kehoittelematta, kokoamatta.
Iltakeskustelut lasten kanssa kamarissa ennen nukkumaan menoa.
Se on palkka vanhemmille, kun saa kokea lasten olevan onnellisia, sanoo Inkeri Heikkala.- Liioittelisin, jos väittäisin etteikö kahnauksiakin olisi. Mutta enemmän näkee toista puolta, mitkä asiat ovat lapsille tärkeitä. Se ei välttämättä ole tavaraa, kaupasta rahalla hankittavaa mammonaa.
Tärkeää on, että viihtyy kotiympäristössä eikä aina olla raitilla.
On hyvä, että lapset viihtyvät kotona. Yhtä mielellään he lähtevät myös kyläilemään.
Yhtä mieluista on myös kotiin paluu.
Parhaillaan on yksi lapsista, yhdeksänvuotias Hilkka kylämatkalla kumminsa luona. Aikanaan on helpompi lähteä maailmalle, kun jo nyt oppii olemaan pois kotoa.
Kunhan muistavat tulla myös kotiin, pohtii Inkeri äiti tulevaisuutta.
Kauneutta ympärillä
Aineellinen tavara ei ole tärkeintä. Heikkalat opettavat katraansa näkemään muuta kauneutta. Kotona on kukkia, joiden kauneutta opetetaan näkemään. Kuten koko luonnon. Niinpä isä Heikkala naureskellen sanookin, voisi olla komeampikin nurmikko alapihalla. Mutta jos olisi hieno ruohikko, niin missä olisivat sitten lapset.
Kun ei ole puutarhaintoilija niin nurmikko vaikuttaa aivan kelvolliselle.
Sen jatkeena on kuumuutta hohkaava hietikko.
Tarkempaa osoitetta ei tarvitse.
Vajan edessä oleva polkupyörä armeija kertoo talossa olevan runsaasti pienten pyörien käyttäjiä.
Samaa kertoo yläpihalla olevan hiekkalaatikon varustus, kolmipaikkainen keinu vieressä ja narulla lepattava pyykki.
Niin, ja pääoven vieressä kaksi kaupan maitolaatikkoa, joihin molempiin sopii kaksikymmentä maitopurkkia.
Aurinko raidoittaa olohuoneen lattiaa, jossa vielä nimetön vauva kellii perheen esikoisen 12 vuotiaan Paulan hoivissa.
Perheen juhlaa on vauvan kasteseurat keskiviikkona.
Ne ovat myös ensimmäiset Heikkaloilla kotona pidettävät seurat uudella kotiseudulla.
Siitä keskustelu luiskahtaa kasvatukseen.- Yrittää ohjata oikeaan ja itsenäiseen elämään. Siinä kai ne ovat eväät kohtuullisen kunniakkaaseen elämään.- Kodin arvo säilyy ja muistaa, että koti on olemassa, koti on antanut peruseväät.
- Sisarukset kasvattavat toisiaan. Meillä vain pienimmillä on noita kasvattajia runsaasti. Lapset oppivat pienestä pitäen vastuseen. Paula puistaa tarmokkaasti päätään kun äiti kyselee, rassaako häntä pienimpien lasten hoitaminen.
- Kolmasti päivässä kun syö niin pärjää. Katto pään päällä ja evästä on. Siinä on Seppo Heikkalan yksinkertainen selitys pärjäämiseen. Kaikessa on kuitenkin jakamisen periaate, täydentää Inkeri Heikkala . Lapset tottuvat jo pieninä miksi ei saa ottaa niin paljon kun kenties mieli tekisi.
- Lapset osallistuvat kotitöihin.
Mutta eihän aina aikuisillakaan kaikki työt tai työ aina juuri sillä hetkellä miellytä.
Lapsilla on sama oikeus.
Heikkaloillakin pätee kokemus, että pienten kanssa touhuaminen kasvattaa lapsia.
Kun Paulan huostaan jättää lapset, niin niistä pidetään myös huolta, äiti kiittää vanhimpaansa.
Yksi tyytyväisyyden aihe on kun tytöt yllättävät itse suunnittelemillaan ja toteuttamillaan ateriolla. Heikkaloilla lapsilla on siihen oikeus. Varsinkin juuri matkoilla oleva Hilkka on innokas leipuri.
Maanviljelijästä hierojaksi
Viihtymisessä Posiolla ei ole moittimista Seppo Heikkala vakuuttaa.
Limingalta Posille muuttaneet Heikkalat, Seppo 38 vuota ja viisi vuotta nuorempi Inkeri joutuivat tekemään ratkaisun keski-ikäisinä kuten he itse sanovat. Perhe on kokenut täydellisen elämänmuutoksen.
Lasten allergia asetti valinnan eteen. Lehmistä ja karjasta luovuttiin jo ennen kuin perheenpää lähti opintielle, uutta ammattia hankkimaan.
Tuntumaa hierojan ammattiin Seppo hankki jo entisen ammatin ohella. Lopullisen pätevyyden hän hankki vuoden työllisyys koulutuksella Rokuan kuntoutuslaitoksella Utajärvellä.
Joten nyt on myös virallinen todistus ammattitaidosta.
Toukokuussa kiinnitettiin rinnetalon alaovelle hierojakyltti. Työhuone Posiolta ostetussa talossa oli kuin tilauksesta valmiina.
Asiakkaitakin on ollut aivan kohtuullisesti.
Vaikka perheessä isän ammatin ja ympäristön suhteen tapahtui muutos, on perhe ja siinä vallitseva yhteys edelleen jokapäiväistä elämää, sanoo Inkeri Heikkala.- Perheessä on aina pyritty siihen, että myös isä olisi mahdollisimman paljon ´saapusilla´ eli lasten tavoitettavissa.
Nythän isän työpaikka on edelleen kotona, kuten aikaisemminkin.
Vahvin yhdistävä tekijä, jo molempien kotoaan saama lapsuudenusko ei myöskään katoa kotipaikkakuntaa vaihdettaessa.
Koti antaa peruseväät elämälle
Seppo ja Inkeri Heikkala ja yhdeksän eri-ikäistä pienempää, kuusi tyttöä ja kolme poikaa asustavat nyt Kalliomäen omakotitaloa Posion kirkonkylällä.
Kolmatta sukupolvea yhdeksänlapsisessa perheessä edustaa pappa. Inkeri Heikkalan 76 vuotias isä. Tuon kokoiseen perheeseen sopii sekä arkea, että juhlaa. Juhla muodostuu itsestään, kuin vaivihkaa.
Me ei olla juhlivia ihmisiä, sitä kierretään kuin ruttoa, kavahtaa Inkeri Heikkala. Meille se on juhla kun pienet saadaan mnukkumaan. Lähdemme yhdessä kävelemään kankaalle. Käytännössä se merkitsee yhä pidempää ja pidempää lenkkiä uuteen ympäristöön.
Ovathan Heikkalat valinneet Posion kotiseudukseen vasta keväällä. Posiolle perhe muutti huhtikuussa Limingalta.
Äitinä ja isänä juhla on sitäkin, kun lapset itsestään aloittavat laulun sen enempää siihen kehoittelematta, kokoamatta.
Iltakeskustelut lasten kanssa kamarissa ennen nukkumaan menoa.
Se on palkka vanhemmille, kun saa kokea lasten olevan onnellisia, sanoo Inkeri Heikkala.- Liioittelisin, jos väittäisin etteikö kahnauksiakin olisi. Mutta enemmän näkee toista puolta, mitkä asiat ovat lapsille tärkeitä. Se ei välttämättä ole tavaraa, kaupasta rahalla hankittavaa mammonaa.
Tärkeää on, että viihtyy kotiympäristössä eikä aina olla raitilla.
On hyvä, että lapset viihtyvät kotona. Yhtä mielellään he lähtevät myös kyläilemään.
Yhtä mieluista on myös kotiin paluu.
Parhaillaan on yksi lapsista, yhdeksänvuotias Hilkka kylämatkalla kumminsa luona. Aikanaan on helpompi lähteä maailmalle, kun jo nyt oppii olemaan pois kotoa.
Kunhan muistavat tulla myös kotiin, pohtii Inkeri äiti tulevaisuutta.
Kauneutta ympärillä
Aineellinen tavara ei ole tärkeintä. Heikkalat opettavat katraansa näkemään muuta kauneutta. Kotona on kukkia, joiden kauneutta opetetaan näkemään. Kuten koko luonnon. Niinpä isä Heikkala naureskellen sanookin, voisi olla komeampikin nurmikko alapihalla. Mutta jos olisi hieno ruohikko, niin missä olisivat sitten lapset.
Kun ei ole puutarhaintoilija niin nurmikko vaikuttaa aivan kelvolliselle.
Sen jatkeena on kuumuutta hohkaava hietikko.
Tarkempaa osoitetta ei tarvitse.
Vajan edessä oleva polkupyörä armeija kertoo talossa olevan runsaasti pienten pyörien käyttäjiä.
Samaa kertoo yläpihalla olevan hiekkalaatikon varustus, kolmipaikkainen keinu vieressä ja narulla lepattava pyykki.
Niin, ja pääoven vieressä kaksi kaupan maitolaatikkoa, joihin molempiin sopii kaksikymmentä maitopurkkia.
Aurinko raidoittaa olohuoneen lattiaa, jossa vielä nimetön vauva kellii perheen esikoisen 12 vuotiaan Paulan hoivissa.
Perheen juhlaa on vauvan kasteseurat keskiviikkona.
Ne ovat myös ensimmäiset Heikkaloilla kotona pidettävät seurat uudella kotiseudulla.
Siitä keskustelu luiskahtaa kasvatukseen.- Yrittää ohjata oikeaan ja itsenäiseen elämään. Siinä kai ne ovat eväät kohtuullisen kunniakkaaseen elämään.- Kodin arvo säilyy ja muistaa, että koti on olemassa, koti on antanut peruseväät.
- Sisarukset kasvattavat toisiaan. Meillä vain pienimmillä on noita kasvattajia runsaasti. Lapset oppivat pienestä pitäen vastuseen. Paula puistaa tarmokkaasti päätään kun äiti kyselee, rassaako häntä pienimpien lasten hoitaminen.
- Kolmasti päivässä kun syö niin pärjää. Katto pään päällä ja evästä on. Siinä on Seppo Heikkalan yksinkertainen selitys pärjäämiseen. Kaikessa on kuitenkin jakamisen periaate, täydentää Inkeri Heikkala . Lapset tottuvat jo pieninä miksi ei saa ottaa niin paljon kun kenties mieli tekisi.
- Lapset osallistuvat kotitöihin.
Mutta eihän aina aikuisillakaan kaikki työt tai työ aina juuri sillä hetkellä miellytä.
Lapsilla on sama oikeus.
Heikkaloillakin pätee kokemus, että pienten kanssa touhuaminen kasvattaa lapsia.
Kun Paulan huostaan jättää lapset, niin niistä pidetään myös huolta, äiti kiittää vanhimpaansa.
Yksi tyytyväisyyden aihe on kun tytöt yllättävät itse suunnittelemillaan ja toteuttamillaan ateriolla. Heikkaloilla lapsilla on siihen oikeus. Varsinkin juuri matkoilla oleva Hilkka on innokas leipuri.
Maanviljelijästä hierojaksi
Viihtymisessä Posiolla ei ole moittimista Seppo Heikkala vakuuttaa.
Limingalta Posille muuttaneet Heikkalat, Seppo 38 vuota ja viisi vuotta nuorempi Inkeri joutuivat tekemään ratkaisun keski-ikäisinä kuten he itse sanovat. Perhe on kokenut täydellisen elämänmuutoksen.
Lasten allergia asetti valinnan eteen. Lehmistä ja karjasta luovuttiin jo ennen kuin perheenpää lähti opintielle, uutta ammattia hankkimaan.
Tuntumaa hierojan ammattiin Seppo hankki jo entisen ammatin ohella. Lopullisen pätevyyden hän hankki vuoden työllisyys koulutuksella Rokuan kuntoutuslaitoksella Utajärvellä.
Joten nyt on myös virallinen todistus ammattitaidosta.
Toukokuussa kiinnitettiin rinnetalon alaovelle hierojakyltti. Työhuone Posiolta ostetussa talossa oli kuin tilauksesta valmiina.
Asiakkaitakin on ollut aivan kohtuullisesti.
Vaikka perheessä isän ammatin ja ympäristön suhteen tapahtui muutos, on perhe ja siinä vallitseva yhteys edelleen jokapäiväistä elämää, sanoo Inkeri Heikkala.- Perheessä on aina pyritty siihen, että myös isä olisi mahdollisimman paljon ´saapusilla´ eli lasten tavoitettavissa.
Nythän isän työpaikka on edelleen kotona, kuten aikaisemminkin.
Vahvin yhdistävä tekijä, jo molempien kotoaan saama lapsuudenusko ei myöskään katoa kotipaikkakuntaa vaihdettaessa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
väläys keskivertolestadiolaisen elämästä. Erittäin positiivista, että joku jaksaa tuoda julki tällaisia juttuja.
Joo, kun minulla on tuo lehtileikekokoelma, niin ajattelin silloin tällöin sieltä kirjoittaa tänne, kun tahtovat nämä muut jutut olla täällä vähän ympäripyöreitä.
Kertoohan nämä jutut juuri oikeasta elävästä uskosta ja siinä talostelemisesta.
Olen itse ulkopuolelta tullut vl:äksi ja joskus sanonta lapsuuden uskosta on kuullostanut melkein mainnonnalta. Miltä ajttelette sellisesta tuntuvan joka on koko lapsuuden viettänyt epäukoisessa kodissa ja on tullut uskoon aikuisuuden kynnyksellä, kuullessaan ja lukiessaan jos tällaista asiaa ilmaistaan väärin.Ja jolla ei ole ollut mahdollisuutta olla lapsuususkossa, eikä tämä ole ao. omasta syystä edes, koska on ollut epäuskoinen koti. Siinä vängellä tuntee huonommuden tunnetta. Siis oliskohan tarpeellistqa muuttaa tällaista ilmoitusmuotoa ja mainita esim. Jumala on tähän asti varjellut uskomassa tai muuten välttää sellasta sanontaa joka loukkaa toista ihmistaä. Sivistämisen varaa on varmaan meillä jokaisella ja korjaamisen varaa asioissa, niin myös varmaan minulla,en sillä sano.
Oliskohan tässäkin asiassa hyvä pitää varovaisutta, että ne ulkopuolelta tulleetkin tuntisivat, että he todella olisivat saman arvosia.
Minulle on muuten joskus 1 vl heittänyt: Siksi te epäuskoisesta maailmasta parannuksen tehneet tiedätte kaikki, koska olette kaikki kokeneet.
Sanoisin, että tämä ei pidä paikkaansa, olin itse tavattoman aralla mielellä ja ei tanssiminen ei alkoholi eikä meikkaus kuulunut minulle. Minusta ne oli turhia. Poikakaveriakaan ei ollut, koska se oli mielestäni turhaa, niin kaun kun en tiennyt että se olisi varmasti se oikea. Niinpä pelosta johten ,että mitä tällaiset asiat tuo tullessaan, jäin poikaystävää paitsi.
Ainakin samat asiat pistivät silmään: Suuri kirjoitusvirheiden määrä sekä se, että pienetkin lukusanat kuten yksi ja kaksi on laitettu numeroilla. Minusta se on hyvin häiritsevän näköistä. Kannattaisi kiinnittää huomiota kirjoitusasuun, varsinkin jos kirjoitukset ovat pitkiä, se helpottaa lukemista.
Myös tekstin jaottelu kappaleisiin helpottaa lukemista.
...
että rouva on ikäiseni ja jo 9:n lapsen äiti!! Kuinka monta kerkiääkään tulla ennen vaihdevuosia...
Sen verran voin kertoa, että perheellä menee hyvin, sillä heidän lapsilukunsa on tuon jälken jo lähes tuplaantunut. Perhe voi hyvin ja asuu edelleen paikkakunnalla. Pariskunta toimii liikkenharjoittajina.
Ei se kyllä ihan tollasta vl-suurperheiden elämä ole! -Ehkä joillakin harvoilla! Hienoa, jos jotkut ovat noin vaatimattomia! Itse olen yhdeksänlapsisen vanhoillislestadiolaisperheen vanhin lapsi, mutta kovin olen erilaisen lapsuuden kokenut! En ole ollut piikanen, joka on joutunut jakamaan kaiken sisarusten kesken... Vanhempani ovat aina pyrkineet siihen, että vaikka lapsia on ollut paljon, jokainen on ollut oma yksilönsä. Kukin on saanut nauttia arvostusta, kaikki olemme saaneet olla omia persoonia ja meitä ei ole alistettu siihen, että kaikki täytyy jakaa sisarusten kesken! Kirjoituksen perhe lienee vähätuloinen... Uskolla ja lasten lukumäärällä sitten selitellään korutonta ja vaatimatonta elämää!! Kyllä vanhoillislestadiolaisetkin voivat olla varakkaita ja vl-lapsosetkin voivat saada osakseen nykyaikaisen, mukavuuksilla varustetun lapsuuden!!:)
jaa-a nyt kun vl kotimme lapset ovat jo kaikki aikuisia ja voin todeta, että ajallisesti taivaan Isä siunasi runsaasti meidän perheen isän työn, tuli tehtyä suuri virhae. Sillä lapset oppivat liian helpolla saamaan aina vähän parempaa ja merkkiasusteita päälleen, joka vuorostaan aiheutti sitten kateutta toisten uskovaisten perheitten lapsissa. Nyt viisaampana olisin tuonkin epäkohdan korjannut ja olisin opettanut lapset tyytymään tavalliseen.