Tyhmyyden määrää ja syvyyttä on joskus vaikea uskoa todeksi. Samoin sitä, että itse voi olla tyhmä. Eihän kukaan esimerkiksi sido skuuttiköysiä umpisolmuun.
Oli kaverin ja minun ensimmäinen vene, itse tienatuilla rahoilla hankittu. Ikää ylpeillä omistajilla kolmisentoista vuotta. Tammisesta pelastuveneestä jonkun väsäämä pitkäkölinen, joka painoi kuin synti sunnuntaiaamuna. Purjehduksen opettelun menetelmä oli perineinen kantapääpedagogiikka. Lahden Vesijärven sataman porukka kohteli meitä nöösejä kyllä mahtavan hyvin, neuvoja sai aina.
Sitten oli leppoisa heinäkuun sunnuntai. Enonselällä pientä viriä, jolla vene laiskasti lipui eteenpäin. Kuumaa ja hiostavaa. Lojuimme veneessä, juttua riitti. Mukana oli kolmaskin kaveri. Lopulta tuuli tyyntyi kokonaan. Välillä pientä liikuttelua, sitten taas hiljaista ja tyyntä. Taivaalla olisi ollut tärkeää nähtävää, mutta ketäpä se kiinnosti. Enempää kuin pelastusliivit, joita tuohon aikaan näki vain joillakin kilpailevilla kevytveneseilaajilla.
Kauempana selällä näkyi sitten vedenpinta tummuvan. Kateellisina katsoimme, miten yksi pariskunta sai tuulta pienelle veneelleen. Vene heilahti aika rajusti, ja nainen tarrasi kiinni mastoon. Sitten se heilahti taas, nyt nurin asti.
Sitten heilahdimme mekin. Tämä oli ensimmäinen ukkosmyrskymme, ja sen rajuus oli todella yllättävä. Kimmo-kaverini ymmärsi sentään nostaa tuuleen, mikä vähäksi aikaa helpotti. Mutta ei se siinä kauan pysynyt, ja taas mentiin. Kaksi meitä roikkui laidalla, melkein veneen kyljen päällä.
Olisi ollut hyvä saada edes skuuttia löysättyä, mieluiten laskettua toinen purje. Mutta kaikki oli solmussa, yksikään solmu ei auennut. Pelätä ei ehtinyt, mutta neuvottomuus oli lähellä. Veneen pohjalla kolisi onneksi tyhjä sittispullo. Se rikki ja lasilla köydet poikki. Tässä vaiheessa ei sitten mitään puolittaisia ratkaisuja, kaikki purjeet alas! Sen saattoi tehdä, koska suoraan tuulen alla oli tyhjänä hinaajien laituri. Pelkkä masto kuljetti sinne hyvää vauhtia. Eihän siinä enää muuta kuin pidellä venettä, kunnes aallot tyyntyivät (lepuuttajat, mitä ne on?) .
Nykyään osaan tehdä muutaman solmun eri tarkoituksiin. Ja olla myös tekemättä solmua
Oli kaverin ja minun ensimmäinen vene, itse tienatuilla rahoilla hankittu. Ikää ylpeillä omistajilla kolmisentoista vuotta. Tammisesta pelastuveneestä jonkun väsäämä pitkäkölinen, joka painoi kuin synti sunnuntaiaamuna. Purjehduksen opettelun menetelmä oli perineinen kantapääpedagogiikka. Lahden Vesijärven sataman porukka kohteli meitä nöösejä kyllä mahtavan hyvin, neuvoja sai aina.
Sitten oli leppoisa heinäkuun sunnuntai. Enonselällä pientä viriä, jolla vene laiskasti lipui eteenpäin. Kuumaa ja hiostavaa. Lojuimme veneessä, juttua riitti. Mukana oli kolmaskin kaveri. Lopulta tuuli tyyntyi kokonaan. Välillä pientä liikuttelua, sitten taas hiljaista ja tyyntä. Taivaalla olisi ollut tärkeää nähtävää, mutta ketäpä se kiinnosti. Enempää kuin pelastusliivit, joita tuohon aikaan näki vain joillakin kilpailevilla kevytveneseilaajilla.
Kauempana selällä näkyi sitten vedenpinta tummuvan. Kateellisina katsoimme, miten yksi pariskunta sai tuulta pienelle veneelleen. Vene heilahti aika rajusti, ja nainen tarrasi kiinni mastoon. Sitten se heilahti taas, nyt nurin asti.
Sitten heilahdimme mekin. Tämä oli ensimmäinen ukkosmyrskymme, ja sen rajuus oli todella yllättävä. Kimmo-kaverini ymmärsi sentään nostaa tuuleen, mikä vähäksi aikaa helpotti. Mutta ei se siinä kauan pysynyt, ja taas mentiin. Kaksi meitä roikkui laidalla, melkein veneen kyljen päällä.
Olisi ollut hyvä saada edes skuuttia löysättyä, mieluiten laskettua toinen purje. Mutta kaikki oli solmussa, yksikään solmu ei auennut. Pelätä ei ehtinyt, mutta neuvottomuus oli lähellä. Veneen pohjalla kolisi onneksi tyhjä sittispullo. Se rikki ja lasilla köydet poikki. Tässä vaiheessa ei sitten mitään puolittaisia ratkaisuja, kaikki purjeet alas! Sen saattoi tehdä, koska suoraan tuulen alla oli tyhjänä hinaajien laituri. Pelkkä masto kuljetti sinne hyvää vauhtia. Eihän siinä enää muuta kuin pidellä venettä, kunnes aallot tyyntyivät (lepuuttajat, mitä ne on?) .
Nykyään osaan tehdä muutaman solmun eri tarkoituksiin. Ja olla myös tekemättä solmua
Vastaukset 2
Vanhimmat
Siperia opettaa.
Sekin on tullut opittua kokemuksesta, että purjeiden teko vaatii ammattitaitoa. Myöhemmässä ylpeydessäni Louhessa ei ollut reivipurjeita. Siitä hyvästä syystä, että maltillisesti rikattu vene ei niitä tarvitse. Edes genuaa ei tarvitse rullata kuin satamassa.
Minä halusin sellaista kumminkin kokeilla. Edellytyksetkin olivat. Oli pari vanhaa käytöstä raakattua isoa, purjeen ja vehnäsäkin väliltä. Itse olin kokenut purjemaakari, olinhan joskus ommellut Pelikaanin purjeet ja pari kesää niitä käyttänytkin. Helppo homma siis, reikärivi.
Tein kaiken kovaa tuulta ajatellen. Vahvistusta vahvistuksen päälle. Nauratti oikein semmonen ylivarmistelu.
Lopulta tuli tosi tuuli. Lukemia en tiedä, mutta hyvin puhalsi. Parin kaverin kanssa rantaan siis. Purje ylös, reiviköydet kiinni, tuulta purjeeseen. Ei kuulunut mitään ritinää tai räsähtely, vain yksi mahtava pam, jonka jäljiltä mastossa roikkui likaisenvalkeita riekaleita. Onneksi oli normaalipurjeetkin mukana, että pääsimme kallistelemaan kelpo aallokossa.
Opetuksia on lähinnä kaksi. Ensinnäkin, että tuulessa on voimaa. Toiseksi, että purjeen tekeminen ei ole ihan äkkinäisen puuhaa.