Aatteeni ovat otsikon aiheesta muuttunut vuosien aikana. Lieneekö syy se että olen itse ollut paremmassa kunnossa, vaiko siitä että olen nähnyt tuloksia syntyvän?
Minulla on pitkä historia depression kanssa.. Ensin sairastin vakavan depression, jonka aikana olin vielä peruskoululainen ja myöhemmin ammattikoululainen. Opiskelu vaati suurempia ponnisteluja, aamuheräämiset olivat vaikeita koska aamuisin psyykkinen paha olo oli usein todella voimakasta ja toisinaan oli vaikeaa saada unta. Opiskelua vaikeutti harhailevat ajatukset, ahdistuneisuus, jaksamattomuus, itsetunnon lasku sekä vaikeus painaa opittuja asioita muistiin. Kun ei pystynyt keskittyyn ajatusten harhaillessa ahdistuneisuudessa, ei myöskään opeteltavat asiat oikein meinanneet muistiin painua ja se näkyi kokeissa. Ponnistelin kuitenkin itkua vääntäen sairauteni kanssa peruskoulun ja ammattikoulun läpi. Ajattelin kuitenkin silloin usein että depressio potilas kuuluu sairauslomille eikä tänne koulun pulpettiin istumaan. Olin aika vihainen kun lääkärini antoi minulle vain muutaman päivän tai max viikon sairauslomia, vaikka minulla oli vakavan masennuksen diagnoosi ja näyttöä siitä että olin syvästi masentunut.
En voinut käsittää mikä lääkäreitä vaivaa kun ne katsoo minun kannalta paremmaksi sen että väännän itkua jotta jaksan elämänrytmissä pysyä ja suorittaa opintojani. En ymmärtänyt miksi lääkäri on niin julma että tyrkkää minua aivan henkisesti loppu olevana vain viikon sairauslomilta takaisin vaan kouluun ja suhtautuu kielteisesti sairausloma pidennys pyyntöihini.
No se masennus parani, mutta niin kuin lääketieteen kirjallisuuskin sen kertoo masennuksella on todella suuri todennäköisyys uusia jos on sairastanut vakava asteisen masennuksen.
Minulla elämäntilanteeni kuormittavuus nousi sietorajojeni yli ja lopulta hävisin taistelun uusiutumisriskiä vastaan. sairastuin uudelleen. Tällä kertaa keskivaikeaan masennukseen.
Silloin olin jo 27 vuotias ja ajatukseni olivat hiukan muuttuneet. Otin toisenlaisen asenteen masennukseen ja noin 1-2 kk sairauslomailun jälkeen pyrin kotoa jo sairauslomilta pois.
Alku oli aivan kamalaa. Itkua väänsin ja voimat olivat ihan lopussa. Masennuksen ja ahdistuneisuuden oireet sekä unettomuus vaikeutti monintavoin työelämässä selviytymistä.
Jaksaminen oli kortilla, väsymys tuntui ihan tappavalta. Tauoilla itkin vessassa väsymystäni, mutta päätin että nyt en anna periksi. Päivä siellä ja päivä täällä oli sairaslomaa minulla, vaikka tiesin että jos kauheen huonosti menee lääkäri pyynnöstäni kirjoittaisi 1-3 viikonkin sairausloman. Jatkoin ja jatkoin. Etenin kuntouttavasta työtoiminnasta pajalta. yritykseen ja sieltä työkokeilujen kautta palkkatyöhön, palkkatyöstä takapakilla takaisin työkokeiluun ja työkokeilun kautta palkkatyöhön.
Sahasin edestakas ja turhauduin kun voimat loppuivat välillä ja mieliala alkoi osoittaa masennuksen pahenemista ja taas piti palata askelia taaksepäin ja sitten taas uudelleen yrittää eteenpäin.
En koskaan olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut että suoriudun kokopäiväisestä palkkatyöstä 5 päivänä viikossa. Vielä vähemmän olisin uskonut että se työ sisältää vastuullista itsenäistä työtä jossa toimin yksin ja olen vastuussa kaikesta yksin.
Onhan minulla vieläkin masennus diagnoosi ja aika-ajoin joudun tekeen taistoa jaksaakseni, mieliala laskee ja olen erittäin väsynyt psyykkisesti, mutta en koskaan katunut päätöstäni hypätä keskivaikeasti masentuneena sairauslomilta pois.
Loin suunnitelman jossa pyrin eteenpäin. Monet masentuneet jämähtää kierteeseen: sairausloma, työttömyys, sairausloma, kuntouttava työtoiminta pajoilla, sairausloma, työttömyys ja kuntouttava työtoiminta pajoilla.
Minä halusin eteenpäin. Pajalla vietin 2 kk jossa korjasin aivan perseellään olevan unirytmini ja sitten ponkasin sieltä helvettiin ja ensimmäiseen firmaan töihin. Firmassa hoidin työni niin hyvin että sain sieltä keikkatöitä palkalla työtoiminnan jälkeen. Olin keikkatyö listoilla vuosia ja hoidin hommat niin hyvin että lopulta minut palkattiin sinne.
Masentuneena työnteko vie voimia enemmän koska samalla kamppailee masennusoireita vastaan ja kyllähän se väsymys minullakin usein näkyy siinä että energiavarat ovat aika vähissä aina työpäivien jälkeen. Koko elämäni pyörii työn ja itseni kuntouttamisen välillä ja tämä mikä nyt enää meneillään on viimeinen vaihe masennuksen hoidossa: Työelämään kuntoutus ja siellä jaksaminen.
Miten työelämään siirtyminen on vienyt minua sairaudessani eteenpäin?
- unirytmi on korjaantunut
-päivärytmi on korjaantunut
-mieliala kohonnut, koska päivissä on toimintaa jonka aikana ehtii vähemmän murehtia
-itsetunto ja itseluottamus on kohonnut onnistumisen kokemusten myötä
-elämään on tullut merkitystä aikaisemman "kaikki on turhaa" ajattelun sijaan, kun täytyy mennä johonkin jokainen aamu
-sosiaalinen elämä kohottanut mielialaa.
Tätä ehkä ne lääkäritkin haki kun tuuppivat minua pysyyn koulussa silloin aikanaan, vaikka minusta se oli julmaa ettei sairauslomia herunut.
Minulla on pitkä historia depression kanssa.. Ensin sairastin vakavan depression, jonka aikana olin vielä peruskoululainen ja myöhemmin ammattikoululainen. Opiskelu vaati suurempia ponnisteluja, aamuheräämiset olivat vaikeita koska aamuisin psyykkinen paha olo oli usein todella voimakasta ja toisinaan oli vaikeaa saada unta. Opiskelua vaikeutti harhailevat ajatukset, ahdistuneisuus, jaksamattomuus, itsetunnon lasku sekä vaikeus painaa opittuja asioita muistiin. Kun ei pystynyt keskittyyn ajatusten harhaillessa ahdistuneisuudessa, ei myöskään opeteltavat asiat oikein meinanneet muistiin painua ja se näkyi kokeissa. Ponnistelin kuitenkin itkua vääntäen sairauteni kanssa peruskoulun ja ammattikoulun läpi. Ajattelin kuitenkin silloin usein että depressio potilas kuuluu sairauslomille eikä tänne koulun pulpettiin istumaan. Olin aika vihainen kun lääkärini antoi minulle vain muutaman päivän tai max viikon sairauslomia, vaikka minulla oli vakavan masennuksen diagnoosi ja näyttöä siitä että olin syvästi masentunut.
En voinut käsittää mikä lääkäreitä vaivaa kun ne katsoo minun kannalta paremmaksi sen että väännän itkua jotta jaksan elämänrytmissä pysyä ja suorittaa opintojani. En ymmärtänyt miksi lääkäri on niin julma että tyrkkää minua aivan henkisesti loppu olevana vain viikon sairauslomilta takaisin vaan kouluun ja suhtautuu kielteisesti sairausloma pidennys pyyntöihini.
No se masennus parani, mutta niin kuin lääketieteen kirjallisuuskin sen kertoo masennuksella on todella suuri todennäköisyys uusia jos on sairastanut vakava asteisen masennuksen.
Minulla elämäntilanteeni kuormittavuus nousi sietorajojeni yli ja lopulta hävisin taistelun uusiutumisriskiä vastaan. sairastuin uudelleen. Tällä kertaa keskivaikeaan masennukseen.
Silloin olin jo 27 vuotias ja ajatukseni olivat hiukan muuttuneet. Otin toisenlaisen asenteen masennukseen ja noin 1-2 kk sairauslomailun jälkeen pyrin kotoa jo sairauslomilta pois.
Alku oli aivan kamalaa. Itkua väänsin ja voimat olivat ihan lopussa. Masennuksen ja ahdistuneisuuden oireet sekä unettomuus vaikeutti monintavoin työelämässä selviytymistä.
Jaksaminen oli kortilla, väsymys tuntui ihan tappavalta. Tauoilla itkin vessassa väsymystäni, mutta päätin että nyt en anna periksi. Päivä siellä ja päivä täällä oli sairaslomaa minulla, vaikka tiesin että jos kauheen huonosti menee lääkäri pyynnöstäni kirjoittaisi 1-3 viikonkin sairausloman. Jatkoin ja jatkoin. Etenin kuntouttavasta työtoiminnasta pajalta. yritykseen ja sieltä työkokeilujen kautta palkkatyöhön, palkkatyöstä takapakilla takaisin työkokeiluun ja työkokeilun kautta palkkatyöhön.
Sahasin edestakas ja turhauduin kun voimat loppuivat välillä ja mieliala alkoi osoittaa masennuksen pahenemista ja taas piti palata askelia taaksepäin ja sitten taas uudelleen yrittää eteenpäin.
En koskaan olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut että suoriudun kokopäiväisestä palkkatyöstä 5 päivänä viikossa. Vielä vähemmän olisin uskonut että se työ sisältää vastuullista itsenäistä työtä jossa toimin yksin ja olen vastuussa kaikesta yksin.
Onhan minulla vieläkin masennus diagnoosi ja aika-ajoin joudun tekeen taistoa jaksaakseni, mieliala laskee ja olen erittäin väsynyt psyykkisesti, mutta en koskaan katunut päätöstäni hypätä keskivaikeasti masentuneena sairauslomilta pois.
Loin suunnitelman jossa pyrin eteenpäin. Monet masentuneet jämähtää kierteeseen: sairausloma, työttömyys, sairausloma, kuntouttava työtoiminta pajoilla, sairausloma, työttömyys ja kuntouttava työtoiminta pajoilla.
Minä halusin eteenpäin. Pajalla vietin 2 kk jossa korjasin aivan perseellään olevan unirytmini ja sitten ponkasin sieltä helvettiin ja ensimmäiseen firmaan töihin. Firmassa hoidin työni niin hyvin että sain sieltä keikkatöitä palkalla työtoiminnan jälkeen. Olin keikkatyö listoilla vuosia ja hoidin hommat niin hyvin että lopulta minut palkattiin sinne.
Masentuneena työnteko vie voimia enemmän koska samalla kamppailee masennusoireita vastaan ja kyllähän se väsymys minullakin usein näkyy siinä että energiavarat ovat aika vähissä aina työpäivien jälkeen. Koko elämäni pyörii työn ja itseni kuntouttamisen välillä ja tämä mikä nyt enää meneillään on viimeinen vaihe masennuksen hoidossa: Työelämään kuntoutus ja siellä jaksaminen.
Miten työelämään siirtyminen on vienyt minua sairaudessani eteenpäin?
- unirytmi on korjaantunut
-päivärytmi on korjaantunut
-mieliala kohonnut, koska päivissä on toimintaa jonka aikana ehtii vähemmän murehtia
-itsetunto ja itseluottamus on kohonnut onnistumisen kokemusten myötä
-elämään on tullut merkitystä aikaisemman "kaikki on turhaa" ajattelun sijaan, kun täytyy mennä johonkin jokainen aamu
-sosiaalinen elämä kohottanut mielialaa.
Tätä ehkä ne lääkäritkin haki kun tuuppivat minua pysyyn koulussa silloin aikanaan, vaikka minusta se oli julmaa ettei sairauslomia herunut.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei kuulosta vakavalta masennukselta tuo ensimmäinen masennusjaksosi. Enemmänkin keskivaikealta kuulostaa. Vaikeasti masentunut tuskin ponnisteluista huolimatta kykenee työntekoon, eihän silloin kykene huolehtimaan edes kotitöistä.
Kyllä se oli vakava masennus. erittäin syvä asteinen. Olin osan aikaa sairaalahoidossa psykiatrisella eli suomeksi hullujenhuoneella
Tarkemmin nuorisopsykiatrian poliklinikalla oli hoitojaksoni. Tarkoitettu 12-17 vuotiaille nuorille.
Minut kiidatettiin sinne suoraan lasten teho-osastolta itsemurhayrityksen jälkeen. Kotiin ei päästetty vaan heti kun fyysinen terveys oli saatu tasapainoon niin lasten psykiatri jututti minua ja teki ensimmäisen kartoituksen psyykkisestä tilastani, jonka jälkeen kirjoitti lähettiin nuorisopsykiatrian poliklinikalle hoitojaksolle. Sain vanhempani seurannassa hakea vaatteita kotoa ja sitten vanhempani saattoivat minut sairaalaan, jossa alkoi 3 kuukauden hoitojakso ja tarkemmat tutkimukset psyykkisestä tilastani.
Virallinen diagnoosi oli sairaalassa: Nuoruusiän vakava masennus
Nuoria nyt pistetään psykiatriselle osastolle melko kevyilläkin perusteilla. Ja vakavan masennuksen diagnoosi asetetaan toisinaan liian herkästi.
Tiedän useamman tapauksen jotka ovat olleen nuorisopsykiatrisella osastolla, diagnoosina ollut vakava masennus ja tosiaan eivät ole olleet vaikeasti masentuneita, vaan korkeintaan keskivaikeasti.
Vakava masennus kyllä näkyy merkittävästi työ-/opiskelukyvyssä.
Minun psykiatrisen hoidon tarpeeni johtui vakavan masennuksen aiheuttamasta vakavasta itsemurha vaarasta. Tarvitsin ympärivuorokautista seurantaa, joka mahdollistui vain sairaalaympäristössä. Olin 14-vuotias ja se oli varmasti yksi tekijä miksi reagoitiin niin nopeasti lähettämällä ympäristöön missä henkeäni pystyttiin varjelemaan paremmin. Uskon että ikäni oli myös syynä miksi tutkittiin niin perusteellisesti heti. 14-vuotias on lapsi ja lapset nyt menevät etusijalle ja heidän psyykkisiin ongelmiin sekä hengenvaaraan reagoidaan voimakkaammin.
Vakavuusaste arvioidaan usein vakavaan masennukseen jos itsemurhayrityksiä on paljon ja minulla niitä oli vinopino ja perinteinen nuorten tekemä viiltely päälle sekä vaikea asteista koulupinnausta ja aika syvää alakuloa. Minulla se oli niihin aikoihin päivittäin esiintyvää tunteja kestävää itkeskelyä ja sulkeutumista omaan huoneeseen yksinäisyyteen. Vetäytymistä sosiaalisista suhteista, koulussa keskittymiskyvyn puutetta sekä koulupinnausta, kevät lukukaudella yli 100 h luvattomia poissaoloja ennen diagnoosin saamistaja lopulta luokalleen jäänti, mutta vaikka jäin luokalleni, kävin luokan uudelleen ja suoritin peruskoulun ja myöhemmin sitten valmistuin vielä ammattiin. masennus Ongelmista huolimatta.
Olin opettajien kuvausten mukaan tunnollinen ja arka.
Nuorisopsykiatri kuvasi minua järkevästi mutta hyvin totisesti itseään, oloaan ja tilannettaan jäsenteleväksi tytöksi. aikaan ja paikkaan orientoitunut, rauhallinen, mutta vakavan surumielinen. sulkeutunut.