Olen leidari, joka löysi elämänsä kumppanin kuin ihmeen kaupalla noin vuosi sitten. Ajattelinkin ennen tämän ensimmäisen seurustelukumppanini löytämistä, etten tule koskaan kokemaan rakkautta ja seksiä.
Kerron miehestäni hieman. Hän on erittäin rehellinen ja on kertonut minulle sellaisiakin asioita, joita hänen ei todellakaan olisi edes tarvinnut kertoa. Hän on erittäin luotettava. Hän on ahkera ja minua huvittaakin, kun olen itse huono ruoanlaitossa, kotitöissä ja sen sellaisessa, niin hän hoitaa nekin mielellään. Jos pyörästä puhkeaa kumi, niin hän rupeaa heti laittamaan asioita kuntoon, eikä jätä niitä ensin huomiselle, kuten hyvin monet miehet ruukaavat tehdä ja lopulta ne asiat sitten thatovatkin heiltä jäädä kokonaan tekemättä. Minun mieheni on monessa mielessä erilainen ja joukosta edukseen erottuva.
Muutenkin hän on kiltti, asiallinen, mukava ja listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi ihmisen positiivisilla ominaisuuksilla.
Hän ei myöskään ole pinnallinen, eikä häntä häiritse pienet viat esim. itsensä tai minun vartalossa.
Mutta kesällä ensimmäisen kerran huomasin, kun hän kohtaa mitättömältä tuntuvia vastoinkäymisiä, niin hän alkaa mököttämään, eikä puhu ollenkaan. Jos häneltä silloin yrittää kysyä jotakin, niin hän korkeintaan murahtaa vähän. Ei hänen kanssaan voi keskustella ja olla muutenkaan sillä hetkellä, kun tuo murjotus ja puhumattomuus on päällä.
Se ensimmäinen kerta, kun hän alkoi mököttämään sattui tosiaan kesällä sen takia, kun Helsingissä julkisilla kulkeminen ei mitään riemua ole etenkään yöaikaan, sen kyllä ymmärrän. Mutta sitä minä en voi ymmärtää, miten hän saa kauhean mökötyskohtauksen sen takia, kun myöhästyttiin lähijunasta ja mentiin sitten bussipysäkille, niin bussi oli pysäkillä, mutta kun lähdettiin juoksemaan bussia kohti, että se ei kerkeäisi karata, niin se bussihan sitten lähtikin nokkiemme edestä ja mentiin takaisin odottamaan sitä junaa.
Huomasin jo junalle takaisin kävellessä, että mieheni on aivan myrtsinä naamaltaan. Yritin puhua hänelle kaikenlaista kivaa, mutta hän ei puhunut mitään. Junaa jouduttiin odottamaan 25 minuuttia, jotta pääsimme rautatieasemalle, jossa vaihdettiin eri lähijunaan. Sitäkin lähijunaa odotimme 10 minuuttia ja sen jälkeen päämääräämme Puistolaan saavuttua oli edessä vielä puolentoista kilometrin kävelymatka. Hän ei puhunut sanaakaan koko aikana. Ja kun päästiin määränpäähämme, niin hän meni suihkuun jonka jälkeen alkoi nukkumaan, eikä puhunut minulle mitään edes ennen kuin alkoi nukkumaan. Ja aamulla hän oli taas ihan normaali, oma kiva itsensä.
Nyt syksyn aikana noita episodeja on ollut paljon enemmänkin. Hänelle rutiinit ovat erittäin tärkeitä ja hänellä saattaa mennä päivä senkin takia "pilalle", jos hän nukkuu vapaapäivänään vaikka kahteentoista asti päivällä. "Koko päivä on sen jälkeen pilalla, kun ei kerkeä tehdä mitään!" Omasta mielestäni se päivä menee juuri sen takia pilalle, kun hän ei voi hyväksyä sitä asiaa, että jos nukkuu liian pitkään, niin se päivä ei sillä parane, jos rupeaa murjottamaan. Kun sanoin, että rutiinit ovat hänelle tärkeitä, niin painotan, että hänellä EI ole Aspergerin syndroomaa. Minulla nimittäin on kyseinen neurologinen poikkeavuus ja yleensä rutiinit ovat meille tärkeitä.
Nyt on ollu sitten sellainen viikko, että hän on murjottanut kolmena päivänä... Tai jopa neljänä. Ja se ei ole mikään tunnin murjotuskohtaus, tai edes kahden tunnin, vaan se kestää koko päivän, jos se alkaa jo aamulla.
Tänään hän ei puhunut minulle mitään ja tuskaili päivällä koulutehtäviensä kanssa Skypen välityksellä, kun hänelle kirjoitin. Ja ei, hän ei ole huono opiskelija vaan päinvastoin. Hänelle eräät omankehon painolla tapahtuvat voimailuharjoitukset ja eräs toinen ikinanha kiinalainen mielen- ja kehonhallinta juttu ovat erittäin tärkeitä ja hän tuskailikin usein suhteemme alkuaikoina, ettei ole tarpeeksi aikaa niitä tehdä. Mutta nyt hänellä ei ole aikaa tehdä mitään, kun hän käyttää sen murjottamiseen.
Kysyin häneltä aamulla, että voisin tulla imuroimaan ja tiskaamaan hänelle. Sanoin jo itse asiassa eilen, että koska sä aina kokkailet kaikkea kivaa meille ja vielä tiskaat ja siivoat jäljet, että minä haluan sitten huomenna tiskata ja imuroida. Ei silloin vastannut mitään. Ja kun tänään kysyin, että käykö että tulen kello 16 siivoamaan, niin hän sanoi että ei tiedä mitä tekee tänään, kun on ne koulujutut kesken. Ja nyt meinasi itkut tulla, kun kävin hänen luonaan äsken. Oli tiskannut ja kun kysyin, että saitko koulujutut tehtyä, niin vittuuntuneen oloisena taas jotakin selitti.
Mulle on vaikeeta olla omalla asunnolla yksin, kun toinen murjottaa eikä puhu mitään. Unelmien mies ja kumppani vaikka loppu elämäksi, mutta mä en kestä tätä oloa. Hän on muuten ollut aikoinaan masentunut ja oon siitäkin sanonu, että jos koet että tarvit ammattiapua, ni mä olen sun tukenasi! Ei häntä kuulemma masenna, mutta sehän on helppo muilta salata... Rakastan häntä, mutta mietin silti, että jätänkö hänet.
Mitä minun kuuluisi tehdä?
- tranny
Kerron miehestäni hieman. Hän on erittäin rehellinen ja on kertonut minulle sellaisiakin asioita, joita hänen ei todellakaan olisi edes tarvinnut kertoa. Hän on erittäin luotettava. Hän on ahkera ja minua huvittaakin, kun olen itse huono ruoanlaitossa, kotitöissä ja sen sellaisessa, niin hän hoitaa nekin mielellään. Jos pyörästä puhkeaa kumi, niin hän rupeaa heti laittamaan asioita kuntoon, eikä jätä niitä ensin huomiselle, kuten hyvin monet miehet ruukaavat tehdä ja lopulta ne asiat sitten thatovatkin heiltä jäädä kokonaan tekemättä. Minun mieheni on monessa mielessä erilainen ja joukosta edukseen erottuva.
Muutenkin hän on kiltti, asiallinen, mukava ja listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi ihmisen positiivisilla ominaisuuksilla.
Hän ei myöskään ole pinnallinen, eikä häntä häiritse pienet viat esim. itsensä tai minun vartalossa.
Mutta kesällä ensimmäisen kerran huomasin, kun hän kohtaa mitättömältä tuntuvia vastoinkäymisiä, niin hän alkaa mököttämään, eikä puhu ollenkaan. Jos häneltä silloin yrittää kysyä jotakin, niin hän korkeintaan murahtaa vähän. Ei hänen kanssaan voi keskustella ja olla muutenkaan sillä hetkellä, kun tuo murjotus ja puhumattomuus on päällä.
Se ensimmäinen kerta, kun hän alkoi mököttämään sattui tosiaan kesällä sen takia, kun Helsingissä julkisilla kulkeminen ei mitään riemua ole etenkään yöaikaan, sen kyllä ymmärrän. Mutta sitä minä en voi ymmärtää, miten hän saa kauhean mökötyskohtauksen sen takia, kun myöhästyttiin lähijunasta ja mentiin sitten bussipysäkille, niin bussi oli pysäkillä, mutta kun lähdettiin juoksemaan bussia kohti, että se ei kerkeäisi karata, niin se bussihan sitten lähtikin nokkiemme edestä ja mentiin takaisin odottamaan sitä junaa.
Huomasin jo junalle takaisin kävellessä, että mieheni on aivan myrtsinä naamaltaan. Yritin puhua hänelle kaikenlaista kivaa, mutta hän ei puhunut mitään. Junaa jouduttiin odottamaan 25 minuuttia, jotta pääsimme rautatieasemalle, jossa vaihdettiin eri lähijunaan. Sitäkin lähijunaa odotimme 10 minuuttia ja sen jälkeen päämääräämme Puistolaan saavuttua oli edessä vielä puolentoista kilometrin kävelymatka. Hän ei puhunut sanaakaan koko aikana. Ja kun päästiin määränpäähämme, niin hän meni suihkuun jonka jälkeen alkoi nukkumaan, eikä puhunut minulle mitään edes ennen kuin alkoi nukkumaan. Ja aamulla hän oli taas ihan normaali, oma kiva itsensä.
Nyt syksyn aikana noita episodeja on ollut paljon enemmänkin. Hänelle rutiinit ovat erittäin tärkeitä ja hänellä saattaa mennä päivä senkin takia "pilalle", jos hän nukkuu vapaapäivänään vaikka kahteentoista asti päivällä. "Koko päivä on sen jälkeen pilalla, kun ei kerkeä tehdä mitään!" Omasta mielestäni se päivä menee juuri sen takia pilalle, kun hän ei voi hyväksyä sitä asiaa, että jos nukkuu liian pitkään, niin se päivä ei sillä parane, jos rupeaa murjottamaan. Kun sanoin, että rutiinit ovat hänelle tärkeitä, niin painotan, että hänellä EI ole Aspergerin syndroomaa. Minulla nimittäin on kyseinen neurologinen poikkeavuus ja yleensä rutiinit ovat meille tärkeitä.
Nyt on ollu sitten sellainen viikko, että hän on murjottanut kolmena päivänä... Tai jopa neljänä. Ja se ei ole mikään tunnin murjotuskohtaus, tai edes kahden tunnin, vaan se kestää koko päivän, jos se alkaa jo aamulla.
Tänään hän ei puhunut minulle mitään ja tuskaili päivällä koulutehtäviensä kanssa Skypen välityksellä, kun hänelle kirjoitin. Ja ei, hän ei ole huono opiskelija vaan päinvastoin. Hänelle eräät omankehon painolla tapahtuvat voimailuharjoitukset ja eräs toinen ikinanha kiinalainen mielen- ja kehonhallinta juttu ovat erittäin tärkeitä ja hän tuskailikin usein suhteemme alkuaikoina, ettei ole tarpeeksi aikaa niitä tehdä. Mutta nyt hänellä ei ole aikaa tehdä mitään, kun hän käyttää sen murjottamiseen.
Kysyin häneltä aamulla, että voisin tulla imuroimaan ja tiskaamaan hänelle. Sanoin jo itse asiassa eilen, että koska sä aina kokkailet kaikkea kivaa meille ja vielä tiskaat ja siivoat jäljet, että minä haluan sitten huomenna tiskata ja imuroida. Ei silloin vastannut mitään. Ja kun tänään kysyin, että käykö että tulen kello 16 siivoamaan, niin hän sanoi että ei tiedä mitä tekee tänään, kun on ne koulujutut kesken. Ja nyt meinasi itkut tulla, kun kävin hänen luonaan äsken. Oli tiskannut ja kun kysyin, että saitko koulujutut tehtyä, niin vittuuntuneen oloisena taas jotakin selitti.
Mulle on vaikeeta olla omalla asunnolla yksin, kun toinen murjottaa eikä puhu mitään. Unelmien mies ja kumppani vaikka loppu elämäksi, mutta mä en kestä tätä oloa. Hän on muuten ollut aikoinaan masentunut ja oon siitäkin sanonu, että jos koet että tarvit ammattiapua, ni mä olen sun tukenasi! Ei häntä kuulemma masenna, mutta sehän on helppo muilta salata... Rakastan häntä, mutta mietin silti, että jätänkö hänet.
Mitä minun kuuluisi tehdä?
- tranny
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ja koska kirjoitustila on liian "lyhyt", niin en saanut kunnolla ja täsmällisemmin kerrottua, mutta koittakaa jotakin selvää saada, jos jaksatte edes lukea.
Meillä ei myös seksiäkään ole ollut puoleentoista kuukauteen ja minulle paneminen on erittäin tärkeää! Hormonini ovat tehneet kehostani myös pikkuhiljaa kurvikkaamman, joten sen ei ainakaan pitäisi olla vastenmielisempi, kuin suhteemme alussa, jolloin olin vielä aika muodoton.
Minä voisin naida joka päivä vaikka useammankin kerran, mutta olisin tyytyväinen jos mies haluaisi edes muutaman kerran hässiä viikossa. Tiedän, että häntä vituttaa hänen oma pieni ylipainoisuutensa, mutta olen sanonut että minua se ei haittaa ollenkaan, vaan se mistä hänessä pidän on hänen persoonassaan.
Tiedän että hänellä ei ole muita panokavereita, koska hän ei ole pelimiehiä ja muutenkaan hän ei osaa valehdella kuten jo aiemmin totesinkin. Eipä tuo silti helpota asiaa, kun mies ei halua keskustella murjoittaessaan ja nykyään hän murjottaa todella paljon.
Mutta mä lähden tästä nyt iltakävelylle. Oli tarkoitus eka lähteä yhdessä hänen kanssaan. Oli aina niin ihana kävellä yhdessä ja nyt hän ei sinne viitsi edes lähteä. Koska luulen, että hän on masentunut, mutta ei sitä suostu itselleen tai ainakaan muille myöntämään, niin mitä helvettiä minä voisin tehdä? En haluaisi hylätä häntä sen takia, että hän on "vaan" masentunut. Mutta miten mä sitten voisin auttaa häntä tunnustamaan se masennus ja ohjaamaan avohoidon puoleen?
Niin ja hän muutti syksyllä mun asuinkaupunkiin viidensadan kilometrin päästä. Nautittiin koko kesä ja syksy, kunnes nykyään tuntuu, että hän ei nauti mistään ja oma sydämenikin on kuolemassa tällä menolla kokonaan. Oon häneltä kysynyt, että tykkääkö hän asua täällä ja siihen hän iloisena on aina todennut, että hän on todella tyytyväinen, että muutti mun luo (no naapureita ollaan, mutta melkein kuitenkin mun luo) ja että koulukaverit on mukavia. Tosin nää sen murjotukset alkoi pahemaan just silloin, kun se koulu alkoi. Ymmärrän kyllä, että vituttaa, että tuntuu siltä, että aikaa ei ole enää mihinkään, mutta kun ei enää edes viikonlopuista nauti ja sänkypuuhat ei kiinnosta yhtään häntä enää.
Ne perinteiset "Onko vika mussa, ootko tyytyväinen suhteeseemme?" ym. kysymykset oon hältä kysynyt jo monet kerrat ja hän on kertonut, että minussa tai suhteessamme ei ole vikaa. Tosin nyt täytyy itselleen myöntää, että suhteessa on vikaa, kun tämmöisiä ongelmia kuitenkin on nykyään ilmassa yhä enemmän ja enemmän. Ei se minun oloa helpota, että onko vika minussa, vai hänen hyvinvoinnissaan, koska rakastan häntä.
Kaikilla on elämässä hyviä ja huonoja vaiheita. Miehelläsi varmaan on stressi päällä koulusta ja huono vaihe menossa. Tehdään jotain piristävää yhdessä ja jutelkaa. Yleensä toinen aukeaa juttelemaan kun itse kertoo ensin asioita ja uskoutuu toiselle. Juttele hänelle asiasta ja tee vaikka jokin kiva pieni yllätys piristykseksi.
Stressi ja masennus johtaa haluttomuuteen ja kuulostaa että miehelläsi on näitä oireita. Ei vika ole sinussa eikä siinä etteikö mies halua.
Tsemppiä sinne ja toivotaan että tilanne paranee. Silloin kun on vaikeaa niin todellinen kumppani pysyy rinnalla.
Ps. Kerro myös hänelle kuinka hän on maailman paras mies sinulle, anna suukkoja, flirttaile ja huomio häntä arjessa. Tee sellaisia asioita joita toivot että hän tekisi sinulle kun olet masentunut tai stressaantunut.
Olet itse jos vsstannut kysymykseesi eli lähde, jätä hänet. Oletuksena tietenkin, että olet hänelle kertonut miltä tuollainen touhu sinusta tuntuu ja sinustahan se tuntuu pahalta. Jos ymmärtää ja muuttaa tapoja niin jää. Monesti lähtöä miettiessä pyydetään tekemään listaa positiivisista ja negatiivisista asioista suhteessa, mutta vielä tärkeämpää on miettiä mistä niistä negatiivisista asioista olet joustamaan ja sietämään. Mutta jokaisella meistä on kipupisteitä ja asioita, jotka on juuri minulle (sinulle) niitä asioita, joista ei voi tinkiä ts.on asioita joita ei pysty eikä tarvitsekaan sietää, asioita joista ei voi tehdä kompromisseja, vaikka muuten suhde on kompromissien tekoa monessa asiassa. Aloittaja kertoo ihanista ja hyvistä puolista toisessa ja sitten yksi asia nousee hyvin häiritseväksi. Suhteen toimivuuden kannalta tuohon asiaan tulee löytää ratkaisu.
Kiitos viesteistä.
Eräs_M....Mies kirjoitti, että hänellä varmaan on stressi päällä. Onhan hänellä ja olen niin usein hänelle sanonut, että mulle voi kyllä jutella kaikesta ja että mun velvollisuus on häntä tukea. Ja toisin päin. Hän on aikoinaan kertonut elämänsä kurjimmatkin tapahtumat ja mitä kaikkea on käynyt läpi. Se meitä alussa yhdisti vielä lisää, koska tuntui, että olemme niin uskomattoman paljon kokeneet samanlaisia asioita, että varmaan kaikesta selvittäisiin.
Hänellä on myös muutama aiempi naissuhde ollut perseestä, joten siksi mietin kuitenkin usein, että se vika on minussa ja olen häneltä tästä kysynytkin. Ensimmäisen suhteensa aikana, joka kesti noin vuoden - hän oli kuulemma lihonut tosi paljon ja kun suhde oli ohi, niin hän laihtui. No meidän juttumme aikana hän on lihonnut myös tosi paljon, eikä hän saa itsestään irti energiaa niihin kotona tapahtuviin kehonpainolla tapahtuviin treeniharjoituksiin. Siitäkin olen hänelle usein snaonut, että mua ei haittaa sun painosi ja myöskin, että oonko mä jotenki ollu liikaa tiellä, ettet oo päässy tekee treenejä. No onhan se ymmärrettävää, kun aamulla ei kerkeä mitään tehdä ennen opiskeluja, sen jälkeen pitäisi tehdä koulujuttuja ja sitten ruokailut sun muut. Lopuksi katsotaan Netflixistä sarjoja ja ruvetaan nukkumaan.
Siksi mä sitä masennusta rupesin tosissani miettimään, koska hänelle ei enää maistu seksi, vaikka eilen illallakin laitoin liukkarin merkiksi ja olen muutenkin vihjaillut, että tarvitsisin muutakin, kuin pelkän kaverin. Tai kyllähän me päivittäin suukotellaan, hellitään jne. mutta yhdynnässä ei olla kohta kahteen kuukauteen oltu. Se oli muuten ensimmäisellä kerralla kun tavattiin suhteemme alkuaikoina, hän tuli Etelä-Suomesta tänne K-Pohjanmaalle junalla ja ehdotti sitä seksiä ja niinhän me sitten puuhasteltiin ja se meni yllättävänkin hyvin, kun ottaa huomioon, että kyseessä oli ensimmäinen kerta itselleni. Tarvitsin ensin sukupuoli-identiteettini hyväksymisen viralliseltakin taholta, eli transpolilta ja sitä kautta oikeuden hormonihoitooni. Ja aikoinaan kun kuvittelin, että minusta ei edes seksisuhteeseen koskaan olisi, niin siinähän kävikin niin, että kyllä mulle vaikka joka päivä kelpaa.
Mä kirjotin tuon aloitusviestini jälkeen muutama pv. sitten hänelle pitkän viestin Skypen kautta, koska en viitisnyt edes yötä hänellä olla sinä yönä, kun vitutti. Hän lupasi siihen vastata sitten seuraavana päivänä koulun jälkeen, mutta mä sitten meninkni hänen tykö, kun hän tuli koulusta ja ei hän ole vastannut kysymyksiini ollenkaan. Ei kirjoittamalla, eikä kasvotusten. Ehkä hän miettii asioita omassa päässään, mutta aina tämä tilanne eskaloituu lopulta siihen, että oma pääkin alkaa hajota ja sitten sitä miettii, että onko sitä nyt edes oikeassa suhteessa. Se vittuuntuneisuus näkyy hänen kasvoissaan nykyään päivittäin. Tuntuu, kun illalla menee käymään, että hän haluaa mieluummin olla yksin. Kesällä mä pari kertaa lähdinkin märisten kotia, kun hän pelasi mieluummin tietokoneella, kun tuli sänkyyn. Eikä hän oikein tuntunut tajuavan, että miten paljon mulle läheisyys merkitsee. Muunlainenkin läheisyys, kun pelkkä yhdessäolo.
Toisaalta, kuten kirjoitin, niin hän on kohteliain, ahkerin, hyvätapaisin ja niin pois päin oleva ihminen, josta en ole voinut edes haaveilla. Hän ei polta, ei juo. Ei ole väkivaltainen edes suustaan, saati nyrkeistään. Hän myös kertoo avoimesti koulukavereilleen, opettajilleen ja muille kontakteilleen seurustelusuhteestaan transihmisen kanssa ja musta se on aina kiva kuulla, kun se kertoo, että opettajakin oli tosi kiinnostunut ja varsinkin naispuoliset opiskelijakaverinsa haluavat usein tietää minusta ja sitten tuo kumppani aina välillä kuvia minusta heille näyttääkin. Se tuntuu hyvältä. Sitten aijemmalla paikkakunnallaan häneltä oli yksi iltaopiskelijakaveri (nainen hänkin) kysynyt kumppaniltani, että tunteeko hän olevansa homo, bi, vai ihan hetero seurustellessaan minun kanssani. Hän oli siihen sitten vastannut, että hetero, jota hän tässä tapauksessa onkin, vaikka hieman erilaisempi pariskunta olemmekin. Heh. Ja ihan aidosti kiinnostuneina ja uteliaina noi ihmiset aina kyselee, koska onhan transsut hieman vielä harvinaisia tapauksia. Yhden hänen entisen koulukaverinsa tapasinkin kesällä, kun käytiin pääkaupungissa kesälomareissulla. =)
Mutta sen muuton jälkeen jotakin on tapahtunut selvästi. Syksy on kyllä huonoa aikaa masentuneille, kuten kevätkin.
Tänään alkaa hänellä taas viikonloppu ja on tarkoitus käydä kävelemässä illalla ja eräässä paikassa, joka tosin ei ole kahdenkeskistä aikaa, mutta itse nautin kuitenkin paikasta, jonne olemme menossa illalla. Ja hän sitä ehdottikin.
Koitan vielä jonkun aikaa sinnitellä, mutta kyllä minä edes jotakin vastauksia haluaisin siihen, että miksi mitään ei enää tapahdu. Tuntuu, kuin se rakkauden liekki olisi jotenkin sammumassa hitaasti, mutta varmasti. Ja kun pahinta siinä on se, että ei tiedä välittääkö toinen vai ei. Jos tietäisi, niin se valinta olisi hyvin helppo tehdä.
Sori kirjoitusvirheistä ja ehkä muutenkin epäselkeästä kerronnasta, kun nopeaa näpyttelen aamukahvia kitatessa, enkä oikein koskaan muutenkaan oikolue tekstejäni... =)