Olen parikymppinen opiskelija ja tuntuu, ettei minulla ole minkäänlaista elämää.
En haluaisi mennä mihinkään opiskelijatapahtumiin, enkä itseasiassa mihinkään kavereideni kanssakaan. Sitten aina myöhemmin harmittaa, kun jäi sekin kokematta. Mutta minua kyllä harmittaa lähes aina se, että en nähnyt, millaista olisi ollut, ei se, että en päässyt pitämään hauskaa, koska minulla on harvoin hauskaa missään pippaloissa. Mielummin olisin aina kotona katsomassa TV:tä tms.
Olen kyllä hirveän ujo, ehkä en uskalla siksi mennä mihinkään. Aina olen ollut ujo ja välillä vähän syrjään vetäytyvää tyyppiä, mutta nyt kun asun yksin kaukana entiseltä kotipaikkakunnalta, niin istun viikonloput kotona, enkä tapaa ketään ihmisiä ja viikollakin juttelen vain vähän opiskelukavereideni kanssa.
Minulla on yksi hyvä ystävä, mutta hän asuu toisella puolella Suomea. Hänen kanssaan osaan pitää hauskaa ja ottaa rennosti, mutta muiden kanssa en. Hänen kanssaan olen ihan erilainen, kun muiden kanssa, sellainen kun haluaisin kokoajan olla. Tuntuu, että se on aito minä! Mutta en kyllä ole kertonut hänelle, kuinka masentavaa elämäni on. En haluaisi vaivata ketään näin typerällä asialla. Että minä vain olen ihan kykenemäton kaikkeen sosiaaliseen elämään, kun tiedän, että sisimmässäni en ole...
Pelkään, että vanhempana harmittaa, koska nuoruus kului "hukkaan". Haluaisin kyllä kokea paljon. Mutta en koskaan tällä tavoin saa uusia ystäviä, kun en käy missään, missä tapaisin ihmisiä. Olen seurustellutkin viimeksi yläasteella. Silloin olinkin kyllä ihan erilainen ihminen. Viimeiset neljä vuotta on ollut yhtä alamäkeä.
Joskus tuntuu, että tämä kaikki on vain asennekysymys ja täytyisi vain ryhdistäytyä, mutta ei se voi olla, koska putoan vain alemmas ja alemmas kuiluun. Ja sitten taas suren... Ja sitten toivon, että elämäni muuttuisi paremmaksi, mutta ei se vaan koskaan muutu. Tuntuu, että en vain pärjää tässä yhteiskunnassa...
Ihanaa, jos joku jaksoi lukea tämän!!
En haluaisi mennä mihinkään opiskelijatapahtumiin, enkä itseasiassa mihinkään kavereideni kanssakaan. Sitten aina myöhemmin harmittaa, kun jäi sekin kokematta. Mutta minua kyllä harmittaa lähes aina se, että en nähnyt, millaista olisi ollut, ei se, että en päässyt pitämään hauskaa, koska minulla on harvoin hauskaa missään pippaloissa. Mielummin olisin aina kotona katsomassa TV:tä tms.
Olen kyllä hirveän ujo, ehkä en uskalla siksi mennä mihinkään. Aina olen ollut ujo ja välillä vähän syrjään vetäytyvää tyyppiä, mutta nyt kun asun yksin kaukana entiseltä kotipaikkakunnalta, niin istun viikonloput kotona, enkä tapaa ketään ihmisiä ja viikollakin juttelen vain vähän opiskelukavereideni kanssa.
Minulla on yksi hyvä ystävä, mutta hän asuu toisella puolella Suomea. Hänen kanssaan osaan pitää hauskaa ja ottaa rennosti, mutta muiden kanssa en. Hänen kanssaan olen ihan erilainen, kun muiden kanssa, sellainen kun haluaisin kokoajan olla. Tuntuu, että se on aito minä! Mutta en kyllä ole kertonut hänelle, kuinka masentavaa elämäni on. En haluaisi vaivata ketään näin typerällä asialla. Että minä vain olen ihan kykenemäton kaikkeen sosiaaliseen elämään, kun tiedän, että sisimmässäni en ole...
Pelkään, että vanhempana harmittaa, koska nuoruus kului "hukkaan". Haluaisin kyllä kokea paljon. Mutta en koskaan tällä tavoin saa uusia ystäviä, kun en käy missään, missä tapaisin ihmisiä. Olen seurustellutkin viimeksi yläasteella. Silloin olinkin kyllä ihan erilainen ihminen. Viimeiset neljä vuotta on ollut yhtä alamäkeä.
Joskus tuntuu, että tämä kaikki on vain asennekysymys ja täytyisi vain ryhdistäytyä, mutta ei se voi olla, koska putoan vain alemmas ja alemmas kuiluun. Ja sitten taas suren... Ja sitten toivon, että elämäni muuttuisi paremmaksi, mutta ei se vaan koskaan muutu. Tuntuu, että en vain pärjää tässä yhteiskunnassa...
Ihanaa, jos joku jaksoi lukea tämän!!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sanosinpa että oma elämäsi ja hyvinvointi ei ole sulle itselles eikä muillekkaan typerä asia, kannattais jutella siitä vaikka sen sun kaverin kanssa. Ootko ajatellu harrastaa jotain "rauhallista" missä liikkuu muitakin kivoja ihmisiä... Itse pääsin vähän yksinäisyydestä eroon tämän avulla.
Ihminen on vaan siitä kumma otus että se ei pakolla haluais tehdä mitään. Mullekkin sanottiin joskus täällä että hanki harrastuksia niin tuttuja tulee... Mä ajattelin silloin et helppohan se on sanoa ja annoin asian olla. Sitten myöhemmin en enää muistanut koko juttua ja hain kansalaisopiston kurssille. Siis semmoiselle mikä oikeesti kiinnosti ja siellä oli sit tavallaan helppo jutella kun oli muitakin samasta asiasta kiinnostuneita.
Se on vähän keljua et nykyään nuoret ja opiskelijat pitää hauskaa keskenään vain alkoholin
voimalla. Multakin on kaverit jääny menneisyyteen koska en enää tykkää juoda itseäni humalaan joka ikinen viikonloppu. Tai sitten mulla on ollu vaan vääränlaisia kavereita.
kannattaa miettiä,mitä tahtoo ja ryhtyä suunnistamaan sen mukaan.Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi.
Kuulosti siltä,että haluat kyllä mennä.Olet sosiaalinen tyyppi,olethan itsekin huomannut olevasi oma itsesi ystävän seurassa jne.eikös se todista jotain kyvyistäsi.Nyt vain pitäisi lopettaa elämisen pihtaaminen ja alkaa elää.
En mä tiedä, olenko kauhean sosiaalinen, mutta ystäväni kanssa olen kauhean puhelias, mutta näiden kavereideni kanssa ei oikein ole yhteisiä puheenaiheita, kun heille on muodostunut paljon omia juttuja, joista olen ihan pihalla, joten olen siis aika hiljainen. Ja silloin en ole oikein oma itseni...
Niin... pitäisi alkaa elää. Juuri tuolta minusta tuntuukin! Mutta on vaikea muuttaa elämäänsä. Olen ihan selvästi kaveerannut vääränlaisten ihmisten kanssa. Olen monesti ajatellut, että olisi kivaa lähteä kaikenlaisiin tapahtumiin ja pippaloihin, jos olisi joku kaveri, joka olisi samalla aaltopituudella.
Ja olen miettinyt koko tämän puolitoista vuotta, kun olen opiskellut täällä, että onkohan tämä sittenkään oikea ala. Kaikki sanovat, että se on normaalia, että välillä miettii moista, mutta minä ajattelen niin paljon useammin, kun että tämä olisi se oikea. Ajattelin ensimmäisellä opiskeluviikolla, että vaihdan täältä jossain vaiheessa pois. Ajattelin silloin, että ehkä se on vain sitä tyypillistä minulle, että kaikki tuntuu ensin ikävältä, mutta nyt toisen vuoden kevään alkaessa mietin edelleen, että olisiko sittenkin joku muu mun juttuni... Ei ole niin helppoa tietää, mitä tahtoo...
ehkä vähättelet itseäsi suotta
olet parempi seura ihminen kuin luuletkaan,et vain halua itse ottaa vastuuta asiasta,sysäät sen mielelläsi muille..toisaalta ehkä myös odotat itseltäsi jotain sellaista,mitä kuvittelet muilla olevan,alemmuudentuntoinen syyttä suotta??
harvempi sitä ihan tarkkaan tietää,mitä tahtoo,mutta elämä opettaa sitäkin
Elämä opettaa. Olin itsekin ujo ja kuitenkin aina uudestaan ja uudestaan tuli ne samat tilanteet eteen. Ja sitten tajusin että eihän tämä tule muuttumaan mihinkään jos ei muuta omaa suhtautumistaan asioihin. Päätin vain että en enää ujostele. Ja nyt kun jälkeenpäin ajattelee, niin itseasiassa se oli aika helppoa vaikka silloin tuntuikin mahdottomalta päästä ujoudesta eroon.
Netin kautta voi löytää "helposti" itsensä kaltaisia ihmisiä.
Itsellänikin kuluu hyvin usein viikonloput ihan yksinäisten harrastusteni parissa yms.
Jos kiinnostaa tutustua, niin kirjoittele minulle osoitteeseen [email protected]
Olen ikäisesi miehen alku pääkaupunkiseudulta.
Mietiskelin tuossa eilen tätä mun koko tilannetta ja huomasin, että mä jännitän aina uuteen paikkaan tai tapahtumaan mennessäni varmaankin sitä, että mitähän siellä täytyy tehdä. Pelkään varmaan nolaavani itseni jotenkin, jos en osaakaan jotain. Ja siksi välttelen joka paikkaan menoa...
Ja mulla on kyllä varmaan tosi huono itseluottamus, koska en aina kerro asioita ihan niinkun ne on, enkä mielelläni kutsu ketään kylään, koska en välttämättä halua, että ihmiset näkee, miten mä asun, vaikka ei mun asunnossa mitään hävettävää ole...
Mielestäni sinä voisit kokeilla tätä, vaikka kirjoitin sen tuonne masennus-osastoon.
Ystävät ovat lähella kun tuntevat viihtyvän seurassasi.
Tässäkin eräs keino masennuksen poistoon:
Valitse 5 ystävääsi tai tuttua ja mieti mistä he ovat ylpeitä.
Jotkut ovat kodistaan, jotkut ulkonäöstään,
autostaan , koirastaan jne
Kehu heidän ylpeyden aihettaan vilpittömästi joko mielessäsi vain tai oikeasti nenut vastakkain.
Tee näin joitakin viikkoja. Joka päivä.
Ja lisää itsesi listaan, taputa itseäsi olkapäälle kehuen sitä asiaa missä olet hyvä ja
ylpeä.
Elä kommentoi tätä ennen kuin olet kokeillut.
Sillä tämä auttaa.
Olen ylpeä tästä oivalluksesta.
:)
Entä jos ei ole viittä ystävää tai tuttua?! Ottaako puhelin käteen ja kilauttaa jollekin tutulle jota ei ole tavannut vuosiin ja alkaa kehumaan.. ;) Ei taida oikein toimia... Sad but true...
Niimpä niin ei toimi.
Sorry.
Olet luovuttaja.
Tiedätkö: luulen, että olet pohjimmiltasi sosiaalinen. Toki olet ujo, mutta kun opit luottamaan johonkin, sun on helppo olla sen seurassa. Ei se mitään, että olet ujo, kunhan vain opit elämään ujoutesi kanssa! :)