Olen 41 vuotias nainen ja elämäni on ollut enimmäkseen kärsimystä. Erotun siksi joukosta, en ole niin iloinen kuin muut. Kesti kauan ennenkuin pääsin ensi kertaa terapiaan, vaikka ongelmat ja koulukiusaus alkoi jo lapsena. 11 vuoden terapian ansiosta uskalsin hakea vaativalle ja luovalle unelma-alalleni ja kuvittelin kestäväni yksinäisyyden paineet uudessa paikassa. En uskonut sen tuntuvan näin ylivoimaiselta. Täällä uudessa kaupungissa en ole saanut minkäänlaista apua mistään enkä ystäviä. Terapiajonotkin ovat liian pitkät.
Ennen pärjäsin ilman masennuslääkkeitä vaikka niitäkin olen kokeillut, mutta nyt en taida enää kestää. Mielialani poukkoilee laidasta laitaan ja toisena päivänä olen hyperaktiivinen ja maaninen ja kuvittelen kaikkien pitävän minusta, vaikka lähinnä tuppaudun seuraan. Vaikeinta on että pitää esittää normaalia. Ihmiset vain vaistoavat etten ole normaali ja karttavat. Terapiasta oli sen verran hyötyä, että pystyin venyttämään mielessäni mikä on normaalia ja mikä ei ja "esittämään" tiukan paikan tullen tasaista, vaikka mieleni ei sitä totisesti ole.
Mutta nyt taas koen erottuvani joukosta. Osaan keskustella monien ihmisten kanssa. Mutta en kunnolla tutustua kehenkään, siten että kukaan piittaisi kuinka minulle käy. En tiedä onko omakaan piittaamisen tasoni niin häävi, olen hyvin epäluuloinen, mikä ahdistaa kun en tiedä mikä on omia kuvitelmia ja mikä ei.
Minua ei ole koskaan diagnosoitu ja olen epäillyt vaikka mitä, rajatilaisesta bipolaariseen, addhen. En jaksanut mennä enää 10. kerran hoidontarpeen arviointiinkaan jossa oli 2 mahd. epäymmärtäväistä "tanttaa" jotka ehdottivat minulle lähinnä ryhmäterapiaa ja peruessani aikaa sain sen käsityksen, että nyt minut potkaistaan terapiajonosta pois. En halua ryhmäterapiaa koska koen muutenkin olevani ulkopuolinen.
Stressi ja burn out myös painaa, enkä ole nukkunut kunnolla kuukausiin. Koulussa ahdistaa ja vanhat kiusausmuistot tulevat vain elävästi mieleen. Oletin että aikuisena koulu ei tuntuisi niin "koulumaiselta", mutta ei se miksikään ole muuttunut. Koulussa olin aina ulkopuolinen, ja oli häpeällistä, jos joku kehtasi säälistä seurustella kanssani, koska olin niin epäcool ja outo, sanoin aina väärässä paikassa vääriä asioita tai käyttäydyin muutoin oudosti. Sama täällä. Luulin, että en kokisi enää samaa ,sillä olen ollut monenlaisissa aikuiskoulutuksissa eikä siellä ole tuntunut samalta. Tämä on ammattikorkeakoulu ja mietin lopettamista, koska en enää jaksa. Jos olisin saanut terapiaa, olisin saattanut jaksaakin. Tai jos olisi edes yksikin ystävä jolle ei tarvitsisi esittää normaalia.
Ennen pärjäsin ilman masennuslääkkeitä vaikka niitäkin olen kokeillut, mutta nyt en taida enää kestää. Mielialani poukkoilee laidasta laitaan ja toisena päivänä olen hyperaktiivinen ja maaninen ja kuvittelen kaikkien pitävän minusta, vaikka lähinnä tuppaudun seuraan. Vaikeinta on että pitää esittää normaalia. Ihmiset vain vaistoavat etten ole normaali ja karttavat. Terapiasta oli sen verran hyötyä, että pystyin venyttämään mielessäni mikä on normaalia ja mikä ei ja "esittämään" tiukan paikan tullen tasaista, vaikka mieleni ei sitä totisesti ole.
Mutta nyt taas koen erottuvani joukosta. Osaan keskustella monien ihmisten kanssa. Mutta en kunnolla tutustua kehenkään, siten että kukaan piittaisi kuinka minulle käy. En tiedä onko omakaan piittaamisen tasoni niin häävi, olen hyvin epäluuloinen, mikä ahdistaa kun en tiedä mikä on omia kuvitelmia ja mikä ei.
Minua ei ole koskaan diagnosoitu ja olen epäillyt vaikka mitä, rajatilaisesta bipolaariseen, addhen. En jaksanut mennä enää 10. kerran hoidontarpeen arviointiinkaan jossa oli 2 mahd. epäymmärtäväistä "tanttaa" jotka ehdottivat minulle lähinnä ryhmäterapiaa ja peruessani aikaa sain sen käsityksen, että nyt minut potkaistaan terapiajonosta pois. En halua ryhmäterapiaa koska koen muutenkin olevani ulkopuolinen.
Stressi ja burn out myös painaa, enkä ole nukkunut kunnolla kuukausiin. Koulussa ahdistaa ja vanhat kiusausmuistot tulevat vain elävästi mieleen. Oletin että aikuisena koulu ei tuntuisi niin "koulumaiselta", mutta ei se miksikään ole muuttunut. Koulussa olin aina ulkopuolinen, ja oli häpeällistä, jos joku kehtasi säälistä seurustella kanssani, koska olin niin epäcool ja outo, sanoin aina väärässä paikassa vääriä asioita tai käyttäydyin muutoin oudosti. Sama täällä. Luulin, että en kokisi enää samaa ,sillä olen ollut monenlaisissa aikuiskoulutuksissa eikä siellä ole tuntunut samalta. Tämä on ammattikorkeakoulu ja mietin lopettamista, koska en enää jaksa. Jos olisin saanut terapiaa, olisin saattanut jaksaakin. Tai jos olisi edes yksikin ystävä jolle ei tarvitsisi esittää normaalia.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Lisäystä: Oikeaa poikakaveria minulla ei ole koskaan ollut. Koulussa pojat lähinnä kiusasi. Olen aina ollut erikoinen kai myös siksi, etten osaa pitää suutani kiinni, vaan sanon asiat kuten ne ajattelen. Se on aiheuttanut suurta häpeää ja ollut sellainen murheenkryyni. Jos en sano mitä ajattelen, minusta näkee naamasta mitä ajattelen. Tätä en ole osannut käyttää edukseni, vaan se on silkka haitta.
Minulla on ollut 2 seksikumppania vain, toinen oli kanssani vain siksi, että saisi ilmaisen asunnon käyttäen hyväkseen yksinäisyyttäni. Paljastui, että hän oli tappaja tuomioidensa välissä. Toinen oli kanssani vain "kokeeksi", koska halusi katsoa miten tässä käy, "Koe" päättyi huonosti.
Miehistä minulla on vain hyväksikäyttökokemuksia. Joko mies on vain "kaveri", tai sitten pelkkä hyväksikäyttäjä. Yksipuolisia rakastumisia on iso liuta. Pelkkiä psykoottisia kuvitteluja.
Elämäni on ankeaa ja tyhjää. Olen koko ikäni ollut romantikko etsien turhaan rakkautta. Ja jopa pelkän ystävän löytäminen on ollut kiven takana. Minulla ei koskaan ole ollut kerralla kuin joku 1 ystävä, joka jaksaa loputtomasti tukea. Olen läheisilleni lienee pelkkä riesa. Olen koko ajan niin masentunut, ettei minusta kellekään edes ole mitään iloa.
Hain lääkärivastaanotoilta syytä erilaisuuteeni. Iäkäs naislääkäri viimein sanoi painokkaasti; ehkä tarvitset pitkäaikaisia hoitoja.
Eräästä laajasta lehtiartikkelista löysin niin paljon vastaavuuksia. että tiesin olevani varmasti aspergermies.
Otin yhteyttä autismikirjoa tutkivaan psykologiin. Hän sanoi samaa, On niin vahvoja aspergerpiirteitä, hän muotoili.
En muista yhtään viikkoa elämästäni etteikö masennusta ja suuria mielialanheilahteluja ei olisi ilmennyt.
Työaikana minulla oli psykiatrin määräämiä Librium mielialalääkkeitä. Ne eivät oikein toimineet.
Kun jouduin tapaturmaeläkkeelle, sama psykiatri sanoi; et sinä enää tarvitse mitään lääkkeitä. Aloitin meditatioharjoitukset.
Niihin liittyy myös fyysisiä harjoituksia. Tällä polulla tulen pysymäänkin.
Voimia sinulle nainen 41v.
Kun tuota sun marinaa lukee, tulee mieleen ettei kukaan täysjärkinen koske sinuun 5 metrin seipäälläkään. Hei hulinaa!sanoi muori kun kirnuun pieraisi
Broken 123, missä päin Suomea asut? Itse asun Vantaalla ja yarvitsisin myös hyvän ystävän. Meillä olisi paljon yhdistäviä tekijöitä
meeppä vaikka het aamulla polille.ne ohjaa ja saat avun.jos kirjoitat täällä,menet.muillehhan sinä nyt huolta itsestäs annoit.olen sinusta huolestunut,mene aamulla ja kerro tuo minkä täällä.apua saat aivan varmasti.
No hyvä kun kirjoitit tänne. Et one ainoa Suomessa tuon asian kanssa ja lisää luvassa.
Kyllä ne alkaa jo kouluiässä ne jos ongelmia kasaantuu. Olet nyt aikuinen, mieti, olit joskus nuori, sama se mitä sinusta silloin ajateltiin, menneet on menneet olet selvinnyt!!!
Ole onnellinen siitä. Olet selviytyjätyyppiä. Elä tässä päivässä. Älä kadu mitään. Olet ollut hyvä ihminen sinun ei tarvitse katua , et ole aiheuttanut muille harmeja.
Toivon rauhaisaa joulua sinulle ja iloa.. vaikket koe sitä nyt niin yritä hakea ilojuttuja ne ovat hyvin pieniä asioita..esim hyvä ilma, pyöräily jonnekkin, hyvä ohjelma televisiossa, ihan mitä vain tulee eteesi kaikissa on pieni hyvekkin takana. Ei kaikki ole huonosti, ..
Olipa tarina. Tämmöinenkin täällä löytyy.
broken123, et sinä nyt niin etäännyttävä ole, kun noin analyyttisesti itsesi kirjallisestikin osaat ilmaista, ihan kiinnostava oot.