Elämä oli mallillaan oikeastaan kuudenteen luokkaan asti, oli paljon harrastuksia, paljon ystäviä, niin koulussa kuin koulun ulkopuolellakin. Oikeastaan ainoa huolenaihe elämässä tuohon aikaan oli mennä kotiin syömään. Haikeudessaan sitä palailee näihin "kultaisiin aikoihin", vaikkakin niistä on kulunut jo yli 15 vuotta aikaa!
Joskus kuudennen luokan ja seiska luokan välissä, sai kokea kiusaamista ensimmäisen kerran koulussa ja näin jälkikäteen mietittynä sitä on itsekin kiusannut ihmisiä, tiedostamattaan ja osittain varmaan siitä pelosta, ettei joutuisi itse kiusatuksi.
Kiusaaminen koulussa, sairastuminen neurologiseen sairauteen, isän lyttäävä kasvatusmalli nämä kyllä saivat aikaan sen, että itsetunto on vieläkin onneton. Jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko on olemassa, masennusta olen elämässäni sairastanut varmasti monta kertaa, mutta en ole siihen apua hakenut kuin yhden kerran. Paino on jojoillut ylös alas varmasti osittain masennuksen seurauksena. Mahdollisuuksia on ollut vaikka mihin, mutta kun ei saa itsestään irti, ei uskalla, ei uskalla sitten millään ja nämä menetetyt mahdollisuudet luonnollisesti kaduttavat mielessä. Lopputulos on jonkinlainen yhteiskunnan erakko. Koulutuksen olen itselleni hankkinut ja töitäkin tehnyt, vielä reilu vuosi sitten olin työelämässä mukana, mutta täydellisen loppuunpalamisen takia minun oli pakko lähteä pois. Tuli ensimmäistä kertaa elämässäni niin täydellinen seinä vastaan, että oli pakko jättää se myrkyllinen ilmapiiri. Kiusaamista, nälvimistä, vihaa, epäoikeudenmukaisuutta, joka tarttuu kaikkiin ihmisiin. Liikaa töitä, väkisin eteenpäin liian pitkään.
Olen kokenut elämässäni vaikka mitä. Asunnottomuuden, ulosottovelat, kiusaamisen, riippuuvudet jne. Ongelmista ja vastoinkäymisistä voisi kirjoittaa vaikka pienen kirjan. Ongelmia minulla on vieläkin, mutta olen oppinut jotenkin elämään niiden kanssa. Olen kolmekymppinen mies eikä minulla ole yhtään ystävää jaksan silti haaveilla paremmasta elämästä. Olisi ihanaa uskaltaa tutustua johonkin naiseen, näitäkin mahdollisuuksia minulle on tarjoutunut paljon, mutta enpä ole historiani takia uskaltanut, en tiedä mistä se johtuu, se etten uskalla. Joskus kävin juttelemassa psykiatrisen hoitajan kanssa, mutta en kyllä kokenut saavani siitä mitään apua itselleni, lisäksi kynnys kertoa totuudenmukaisesti asioista on uskomattoman korkea. Olisi mukava löytää joku kohtalotoveri, joku jota elämä on myös potkinut päähän, sukupuolella tai iällä ei ole mitään väliä. Olisi mukava saada joku kaveri, jolle jutella. Olisi mukava päästä jonkunlaiseen normaaliin elämänsyrjään kiinni. Hyvää joulua kaikille.
Joskus kuudennen luokan ja seiska luokan välissä, sai kokea kiusaamista ensimmäisen kerran koulussa ja näin jälkikäteen mietittynä sitä on itsekin kiusannut ihmisiä, tiedostamattaan ja osittain varmaan siitä pelosta, ettei joutuisi itse kiusatuksi.
Kiusaaminen koulussa, sairastuminen neurologiseen sairauteen, isän lyttäävä kasvatusmalli nämä kyllä saivat aikaan sen, että itsetunto on vieläkin onneton. Jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko on olemassa, masennusta olen elämässäni sairastanut varmasti monta kertaa, mutta en ole siihen apua hakenut kuin yhden kerran. Paino on jojoillut ylös alas varmasti osittain masennuksen seurauksena. Mahdollisuuksia on ollut vaikka mihin, mutta kun ei saa itsestään irti, ei uskalla, ei uskalla sitten millään ja nämä menetetyt mahdollisuudet luonnollisesti kaduttavat mielessä. Lopputulos on jonkinlainen yhteiskunnan erakko. Koulutuksen olen itselleni hankkinut ja töitäkin tehnyt, vielä reilu vuosi sitten olin työelämässä mukana, mutta täydellisen loppuunpalamisen takia minun oli pakko lähteä pois. Tuli ensimmäistä kertaa elämässäni niin täydellinen seinä vastaan, että oli pakko jättää se myrkyllinen ilmapiiri. Kiusaamista, nälvimistä, vihaa, epäoikeudenmukaisuutta, joka tarttuu kaikkiin ihmisiin. Liikaa töitä, väkisin eteenpäin liian pitkään.
Olen kokenut elämässäni vaikka mitä. Asunnottomuuden, ulosottovelat, kiusaamisen, riippuuvudet jne. Ongelmista ja vastoinkäymisistä voisi kirjoittaa vaikka pienen kirjan. Ongelmia minulla on vieläkin, mutta olen oppinut jotenkin elämään niiden kanssa. Olen kolmekymppinen mies eikä minulla ole yhtään ystävää jaksan silti haaveilla paremmasta elämästä. Olisi ihanaa uskaltaa tutustua johonkin naiseen, näitäkin mahdollisuuksia minulle on tarjoutunut paljon, mutta enpä ole historiani takia uskaltanut, en tiedä mistä se johtuu, se etten uskalla. Joskus kävin juttelemassa psykiatrisen hoitajan kanssa, mutta en kyllä kokenut saavani siitä mitään apua itselleni, lisäksi kynnys kertoa totuudenmukaisesti asioista on uskomattoman korkea. Olisi mukava löytää joku kohtalotoveri, joku jota elämä on myös potkinut päähän, sukupuolella tai iällä ei ole mitään väliä. Olisi mukava saada joku kaveri, jolle jutella. Olisi mukava päästä jonkunlaiseen normaaliin elämänsyrjään kiinni. Hyvää joulua kaikille.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voi vittu näitä paskapäitä täällä trollaamassa...eikö eikö teillä tosiaankaan ole muuta tekemistä
Kysymys sinulle?
Se on vaan itse aktivoiduttava ja tutustuttuva muihin.
Oletko miettinyt että muitakin on paljon, jotka kokevat samaa. Itseäni lohduttaa , ihminen on lopulta aikas yksin! On opittava pärjäämään yksin. Hyvä sinulle kun kuulostat toiverikkaalta tuon kaiken päälle. Ehkä sinua auttaa se "kultainen" aika jolloin kaikki oli hyvin. Vielä se sama on mahdollista tulla .. yhdenkin ihmisen kautta löytyy polkuja vaikka mihin ja sosiaalisuuteen myös.
Ole avoin se vie pitkälle.