Tuolla tulikin jo jossain viestissä ilmi että suhteen 3. ja 7. vuosi on vaikeimpia.
No kuinkas ollakaan, kolmannen vuoden aikana erottiin parikis kuukaudeksi ja nyt on seitsemäs vuosi menossa ja ainakin minä tunnen itseni onnettomaksi. Toisen paskat puolet tuntuu tulevan yhtä selvemmin esille ja vaikka käyttäydyn ystävällisesti ja olen 'kuin ei mitään', en vain pysty esim. mennä vaan halaamaan, kun ajattelen että tuo empatiaan ja toisen asemaan täysin kykenemätön epäkypsä idiootti ei tule ikinä missään vastaan.
Mitään pahempia ongelmia suhteessa ei ole, kumpikaan ei ole mustasukkainen (minun puoleltani enemmän välinpitämättömyyttä), ei tapella mistään hammastahnatuubeista tai vessankansista ym. päällisin puolin kaikki kunnossa.
On yhteinen koti ja yhteiset kaverit. Köyhiä ollaan niin raha tuottaa tietysti aina kränää, mutta tosiaan toisten silmissä meidän suhde on lähes täydellinen. Seksi sujuu eli mistään sellaisestakaan ole riesaa.
Silti arjen pienet ja ne suuretkin vastoinkäymiset (monivuotinen diagnosoitu, lääkitty masennus) tuntuvat jatkuvasti tuovan esiin toisen todellisen luonteen.
Ei viitsitä viedä koiraa puolestani ulos kun olen vuoteenomana flunssassa, ei viitsi tiskata 'kun ei ite ole tehnyt tiskiä', kieltäydytään opettelemasta pyykinpesua (!) ym. rasittaa ihan mielettömästi, enkä tiedä jaksanko loputtomiin, ehkä loppu elämäni elää ihmisen kanssa joka haluaa elää kuin hotellissa ja jos jotain pyydetään niin käännetään asia aina jotenkin minun syykseni ja vastuulleni.
Olen yrittänyt puhua tämän toisen osapuolen kanssa asioista, jotka koen ongelmiksi. Hän tapansa mukaan vähättelee, eikä yhtään asetu katsomaan tilannetta minun näkökulmasta.
Sitten jos jotain sählinkiä syntyy joskus, vika luonnollisesti löytyy vain ja ainoastaan minusta. Sen lisäksi että olen sisäkkö, olen myös suhteen syntipukki joka aina onnistuu pilaamaan kaiken?
Helppohan se on sanoa että jätä se paskiainen, kun on tosiaan se melkeen 7 vuotta takana ja yhteistä omaisuutta ja ne yhteiset ystävät. Pelottaa, että jos pistän poikki niin onko se elämäni suurin virhe. Mitä jos seuraavassa suhteessa ehkä pestäänkin pyykit yhdessä, mutta sitten petetään tai ollaan jollain muulla tavalla paskamaisia. Kelläpä nyt täydellistä suhdetta olisi, mutta mitä on kohtuullista pyytää? Jatkuva henkinen piekseminen ja vähättely (ei kuitenkaan varsinaista henkistä väkivaltaa) on kuitenkin ehkä se pahin, kyllähän ne pyykit saa koneeseen ja ulos aika vaivatta.
Tuntuu, ettei minua arvosteta. Pitäisikö näpäyttää ja näyttää etten ole itsestäänselvyys, ehkä tauko, vai pitäisikö vaan pistää kokonaan poikki?
Olen muutenkin kyllästynyt omiin ympyröihini ja haluaisin alottaa vaikka ihan puhtaalta pöydältä.
Ahdistaa ja pelkään että jo pikkuhiljaa paranemaan päin ollut masennus tekee taas tulojaan.
Että se siitä valentine's daysta.
Viksujen ihmisten neuvoja?
Eniten hirvittää, että kaiken saman paskan joutuu taas käymään läpi jonkun toisen kanssa, jos pistän vaihtoon. Taas se kolmas vuosi, ja taas se seitsemäs. Joudunko kierteeseen ja lopulta vanhenen yksin? Olisiko erakkonaolo se ratkaisu?
argh.
No kuinkas ollakaan, kolmannen vuoden aikana erottiin parikis kuukaudeksi ja nyt on seitsemäs vuosi menossa ja ainakin minä tunnen itseni onnettomaksi. Toisen paskat puolet tuntuu tulevan yhtä selvemmin esille ja vaikka käyttäydyn ystävällisesti ja olen 'kuin ei mitään', en vain pysty esim. mennä vaan halaamaan, kun ajattelen että tuo empatiaan ja toisen asemaan täysin kykenemätön epäkypsä idiootti ei tule ikinä missään vastaan.
Mitään pahempia ongelmia suhteessa ei ole, kumpikaan ei ole mustasukkainen (minun puoleltani enemmän välinpitämättömyyttä), ei tapella mistään hammastahnatuubeista tai vessankansista ym. päällisin puolin kaikki kunnossa.
On yhteinen koti ja yhteiset kaverit. Köyhiä ollaan niin raha tuottaa tietysti aina kränää, mutta tosiaan toisten silmissä meidän suhde on lähes täydellinen. Seksi sujuu eli mistään sellaisestakaan ole riesaa.
Silti arjen pienet ja ne suuretkin vastoinkäymiset (monivuotinen diagnosoitu, lääkitty masennus) tuntuvat jatkuvasti tuovan esiin toisen todellisen luonteen.
Ei viitsitä viedä koiraa puolestani ulos kun olen vuoteenomana flunssassa, ei viitsi tiskata 'kun ei ite ole tehnyt tiskiä', kieltäydytään opettelemasta pyykinpesua (!) ym. rasittaa ihan mielettömästi, enkä tiedä jaksanko loputtomiin, ehkä loppu elämäni elää ihmisen kanssa joka haluaa elää kuin hotellissa ja jos jotain pyydetään niin käännetään asia aina jotenkin minun syykseni ja vastuulleni.
Olen yrittänyt puhua tämän toisen osapuolen kanssa asioista, jotka koen ongelmiksi. Hän tapansa mukaan vähättelee, eikä yhtään asetu katsomaan tilannetta minun näkökulmasta.
Sitten jos jotain sählinkiä syntyy joskus, vika luonnollisesti löytyy vain ja ainoastaan minusta. Sen lisäksi että olen sisäkkö, olen myös suhteen syntipukki joka aina onnistuu pilaamaan kaiken?
Helppohan se on sanoa että jätä se paskiainen, kun on tosiaan se melkeen 7 vuotta takana ja yhteistä omaisuutta ja ne yhteiset ystävät. Pelottaa, että jos pistän poikki niin onko se elämäni suurin virhe. Mitä jos seuraavassa suhteessa ehkä pestäänkin pyykit yhdessä, mutta sitten petetään tai ollaan jollain muulla tavalla paskamaisia. Kelläpä nyt täydellistä suhdetta olisi, mutta mitä on kohtuullista pyytää? Jatkuva henkinen piekseminen ja vähättely (ei kuitenkaan varsinaista henkistä väkivaltaa) on kuitenkin ehkä se pahin, kyllähän ne pyykit saa koneeseen ja ulos aika vaivatta.
Tuntuu, ettei minua arvosteta. Pitäisikö näpäyttää ja näyttää etten ole itsestäänselvyys, ehkä tauko, vai pitäisikö vaan pistää kokonaan poikki?
Olen muutenkin kyllästynyt omiin ympyröihini ja haluaisin alottaa vaikka ihan puhtaalta pöydältä.
Ahdistaa ja pelkään että jo pikkuhiljaa paranemaan päin ollut masennus tekee taas tulojaan.
Että se siitä valentine's daysta.
Viksujen ihmisten neuvoja?
Eniten hirvittää, että kaiken saman paskan joutuu taas käymään läpi jonkun toisen kanssa, jos pistän vaihtoon. Taas se kolmas vuosi, ja taas se seitsemäs. Joudunko kierteeseen ja lopulta vanhenen yksin? Olisiko erakkonaolo se ratkaisu?
argh.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kuuluu " ei se mies/nainen vaihtamalla parane"..
Mut oletko sä onnellinen?
vuoteen....Luulin, etten ollut onnellinen....No, itse jokainen on vastuussa itsestään, ei toiseen voi nojautua. Etsi itsellesi harrastus, tapaa ystäviä, etsi muuta elämää. Minun on pakko nyt vaan luottaa, että löydän toisen onnen, koska en osannut arvostaa mitä minulla oli ja nyt on myöhäistä.
Sun viestistä kuului läpi, että et ole tyytymätön vain parisuhteeseesi, vaan myös elämääsi noin yleensä. Mitä jos kääntäisitkin ongelman toisin päin? Voisiko olla, että koska olet tyytymätön muihinkin olosuhteisiin, niin parisuhdekin näyttää ikävältä?
Jos et halua loikata pois parisuhteesta, niin ei niin tarvitse heti tehdä. Hanki uusi työpaikka, aloita uusi harrastus, ylipäänsä tee asioita, jotka tekisivät elämäsi mielekkäämmäksi. Jos parisuhde vaikuttaa sittenkin tympeältä tai mahdollisesti vielä tympeämmältä, niin kannattaa pohtia ero-mahdollisuutta uudestaan. Sitten ainakin tiedät, että elämän epätyydyttävyys ei johdu pelkästään olosuhteista, vaan parisuhteesta.
Niin, kyllähän tässä mielellään katsoisi jos tästä jotain vielä tulisi. Kieltämättä elämä tuntuu muutenkin vähän tyhjältä ja ehkä tosiaan vain projisoin omia ikäviä tunteina parisuhteeseen. Kiitoksia fiksuista kommenteista muillekin.
Itse kun ei aina jaksa eikä tietenkään pysty katsomaan asioita objektiivisesti nähdäkseen rivienvälin.
Kun kirjoitit tuosta aiheesta,en kyllä vielä näillä perusteilla olisi valmis vaihtamaan. Mutta annappa sille mörrimöykylle kunnon opetus,jätä se huushollin luutuaminen ja kun arvelet että alkavat p...at päälle kaatua,niin kerrot että tämä,tyttö lähteekin vähän lomailemaan, kerrot vain että lentokone lähtee kolmentunnin kuluttua siittä,kun olet päättänyt menet tai perut, Vaadit että hän auttaa etkä koske minnekään, enen kuin hän auttaa myöskin tekemisessä. Miehethän ovat kuin lapsia,heitä täytyy kehua mutta älä liikaa?