Sanat ovat kumppaneita, maailma, jota muokkaan, punon järjestystä kaaokseen. Tyhjä valkoinen paperi kuin lumimyrskyn sokaisema maisema, kulkea tyhjyyteen, yksi asia taskussani - usko siihen, että vielä joskus olet minun koskettaa.
Joulukuun 31.
tyyni.koski
39146
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 39
Vanhimmat
koskettele vapaita miehiä ja anna varattujen miesten olla. ihme tyrkky olet.
Niin koskettelenkin, jos hän on joskus vapaa koskettaa. Et tainnut ymmärtää oikein viestiäni?
joskus vapaa, mihin tämä inttäminen perustuu. miksei hän eläisi nykyisen kumppaninsa kanssa onnellisena elämänsä loppuun ?
Sitä ei kumpikaan voi meistä tietää. Ja olisiko se sinulta pois, että olisin onnellinen hänen kanssaan?
Ihailen tapaasi kirjoittaa koskettavasti.Sanat saavat kauttasi kuin uuden merkityksen.Kirjoitat rohkeasti ja laitat itsesi alttiiksi.Kiitos siitä.
kirjottaa varatulle ja kinuta ja vohkata.
Kiitos! Kyllähän sen tietää millaisia reaktioita se saa aikaan, mutta myös viestin ajankohdasta on syytä epäillä, että ne aiheuttavat eniten närää vain yhdessä tuntemattomassa ihmisessä. Se on oikeastaan mielenkiintoista. Miksi sitä suhtautua niin vakavasti ja ankarastikin aivan tuntemattomien ihmisten kiemuroihin? :-)
On se miten erilaiset arvot eri ihmisillä on.
Se on oikeastaan aika mielenkiintoista, mutta oma elämä on ainakin opettanut sen, ettei kannata olla ensimmäisenä tuomitsemassa.
Ystävistäni vain kaksi tietää tunteistani ja heidän reaktionsa ovat olleet ehkä enemmän oman elämänkokemuksen sanelemaa kuin arvojen. Jos aina on onnistunut parisuhteissa niin, että kohdalle tulee se vapaa mies ja kaikki natsaa, niin silloin se ensimmäinen neuvo on juurikin tuo, että ehkä sitä joku vapaa mies tulee vastaan jne., ja sellaiselta, joka taas itse on suhteensa aikana kiinnostunut toisesta tulee paljon järkevämpiä kommentteja, ei tuomitsemista.
vapaa sanomaan mielipiteensä, miellytti se sinua tai ei.
Tuomitsevat ja moraalin kyseenalaistavat kommentit ovat tuttuja jo joistakin aiemmista viestiketjuista vuosien varrelta.Saivat joskus koomisiakin piirteitä täällä.Toisen kivittäminen on niin helppoa osalle ihmisistä.Minä en katso olevani sellaisessa asemassa toiseen ihmiseen,että voisin arvostella moraalia tai tekemisiä.Reagoivatko ihmiset tässä nyt avioliittoon,sinun tunteisiisi tätä varattua miestä kohtaan vai mihin? Kyllä aviossakin olevalla on tunteita eikä ihastuminen tai rakastuminen varattuna ole mitenkään mahdotonta.Sitä tapahtuu.
Avioliitosta ei ole edes puhuttu, mutta se tuntuu olevan aina perusolettamus. Kai ihmisillä on tietynlainen valmis sisäinen mielikuva parisuhteesta ja siitä kolmannesta osapuolesta, joka sitä uhkaa, vaikka en usko, että yksikään tilanne on samanlainen, vaan niistä jokaisessa on omanlaisiaan piirteitä ja taustoja. Aika paljon toisesta naisesta on muotoutunut ihmisten mieliin sellainen mielikuva miestennielijä vampista, vaarallisesta seireenistä, jota ei voi kukaan mies vastustaa.
Ja ironista on se, että kirjoituksiani tuskin edes noteerattaisiin, ellei kyseessä olisi juurikin tunteet varattua kohtaan.
Missä on teidän moraalinne ja selkärankanne, vapaitakin miehiä on taatusti mutta varatulle pitää lähetellä kirjeitä ja vaatia selityksiä, satuin lukemaan eilisen postauksen ja en voi kuin ihmetellä.
Miksi ihmeessä hän joskus sinun olisi, parisuhteessa elävä mies. Miten voit edes päästää mielikuviisi semmoista. Miehen luulisi olevan vapaamielinen näissä asioissa mutta en minä ainakaan voi kuin kummastella teidän joidenkin naisten leväperäisyyttä.
Kunnioitus toisen elämää ja ihmissuhdetta kohtaan, missä ne ovat, ei se että tänne raapustaa mutta että menee miehelle itselleen kirjoittamaan ja tivaamaan niin se on sekopäisyyttä se.
Kaikilta palstan tuomionpasuunilta kysyisin miten se, mitä kaksi teille täysin tuntematonta ihmistä tekee tai minä, tuntematon, teen on niin tärkeää ja miksi sitä pitää moralisoida? Jos katsotte elokuvan tai kirjan, jossa päähenkilöt toimisivat samoin kuin minä, niin alatteko silloin luennoida kaiken vääryydestä?
Ymmärrän, että ystäviä, tuttavia, sukulaisia, heille voi ilmaista huolensa jos tilanne koskettaa teidänkin elämäänne, mutta miksi te olette huolissanne täysin ventovieraista? Mistä te edes tiedätte onko kaikki kirjoittamani totta?
Hyvänen aika etkö tuota ymmärrä, ollaan YLEISELLÄ NETTIPALSTALLA jossa kommentoidaan joka ainoaa tänne kirjioitettua viestiä, et kai niin tyhmä voi olla ettet tuota ymmärrä. Ellet halua viestiis kommentteja niin silloin sinun pitää kirjoittaa kaikki sille valkoiselle paperille eikä tänne.
Muotoilen kysymykseni nyt hieman tarkemmin: miksi kahden tuntemattoman ihmisen tunne-elämän kuviot aiheuttavat sinussa tämän kaltaisen tunteenpurkauksen?
Ei ihmettele kommentteja, vaan ihmettelen niiden sisältöä. Miksi se on niin tärkeää mitä minä teen? Aivan tuntematon?
Kaikki saa kommentoida, olit sinä tai kuka muu, eikö mene jakeluun. Kaikkihan täällä ovat tuntemattomia ja kaikkia kommentoidaan, ei vain sinua. Äo??
Vastasit taas ohi. Kyse ei ole siitä, etteikö saisi kommentoida, vaan että miksi tuntemattomien elämästä pitää tuohtua. Siis tyystin, täysin tuntemattomien? Miksi se on sinusta niin järkyttävää?
Hänhän vastasi juuri kysymääsi, sinulle ei merkitse mitään että havittelet toisen miestä, joillain muilla se on tuomittava asia, on erilaiset mielipiteet asioista, nyt olet kyllä itse se joka ei ymmärrä vaan jauhaa samaa . Anna kaikilla olla oma mielipide äläkä koita muovata sitä mieleiseksesi. Ok ??
Ei hän vastannut yhtään mihinkään. Puolusti vain yleistä vapautta kommentoida julkisesti anonyymejä viestejä ja sehän on nyt meillä kaikilla. Mutta harva osaa perustella mielipidettään. Sanoa mistä se kumpuaa ja miksi.
Ei se ole muovaamista, että yrittää saada ihmiset perustelemaan asioita. Yhtälailla minunkin tulee saada pitää mielipiteeni ja oikeastaan - minua ei edes kiinnosta mitä täällä minusta ajatellaan. Vain yhden ihmisen mielipiteellä on merkitystä.
He kaksi ovat yhtä, sinä olet kolmas pyörä, ei ikinä pidä sekautua pienimmälläkään eleellä kahden ihmisen välisiin asioihin, sen pitää olla kirjoittamaton sääntö joka ainoalle ja itsestään selvyys että niin ei tehdä. Pienimpiäkään kirjelappusia / spostia ei lähetellä eikä aseteta ikävään asemaan niin että mies joutuisi sinulle mitään vastailemaan tai selvittelemään sillä niin kauan kun hän on aviossa toisen kanssa hän ei ole sinulle tilivelvollinen mistään sinun tunteisiisi liittyvistä asioista.
Minäkin ihmettelen että tämä ei ole kaikille päivänselvää.
Itselleni on puolestaan päivänselvää, etten jaksa järkyttyä itselleni vieraiden ihmisten tekemisistä. Osittain jo kirjoitan siksi, että nämä viestireaktiot ovat niin kiehtovaa luettavaa. :-)
Aloitusviestin perusteella olisit jo aikuinen, mutta käyttäytymisen ja reaktioidesi perusteella uskallan epäillä muuta.
Näyttää yhä vain olevan päällä )).
Älä täällä enää.
Tämä on jo mennyt vähän tutkimusmatkaksi ihmisten mieliin, myönnän. Aamuverryttelyksi kahvin kera. Olen utelias. En voi sille mitään. Minusta on kiehtovaa nähdä ihmisten reaktioita ja se miten tekstin vastaanottaminen muuttuu, kun kontekstiin lisätään yksi pieni sivupiirre - se onkin osoitettu varatulle.
Et ole ymmärtänyt / sisäistänyt palstan todellista tarkoitusta ja merkitystä.
Pikemminkin kyllä olen. Tämähän on keskustelupalsta ja voiko kukaan väittää, ettenkö olisi luonut viime päivien suosituimpia ja kiistellyimpiä keskusteluita? Mutta aika aikaansa kutakin.
Tarkoittaako tuon vastauksen kirjoittaja, että palstan merkitys on vain VAPAIDEN ihmisten ikävöinti? Harmi kyllä minäkin olen missannut sen ohjeistustekstin. Voisitko ystävällisesti osoittaa ja kertoa missä se ohje täällä sivustolla lukee, niin minäkin ja aloittaja ynnä muut voisivat sen nähdä, ymmärtää ja sisäistää?
Vai voisiko olla niin, hyvät hyssykät, että tuossa nyt puhuu vain sinun OMA kirjoittamaton sääntösi? Joka, kirjoittamattomana, ei mitenkään voi olla toteen näytettävissä ja siten edes uskottava?
samaa mieltä minäkin; kovin on ahdasmielistä kirjoittelua. Ilmeisesti näitä ihmisiä vaivaa suuri kateus ja katkeruus. Elämässä ollaan petytty ihmissuhteissa niin pahasti ja yksinäisenä kirjoitellaan negatiiviseen sävyyn kun kasvottomana sen voi tehdä, tuollainen kirjoittelu antaa myös tietyn kuvan kirjoittajastaan!
Asioita on tietty hyvä katsoa useammalta kantilta, mutta täällä se on lyttäävää ja yksisilmäistä. Otetaanpa esimerkki jos joku on kiinnostunut varatusta ja tuo varattu olisi kiinnostunut tuosta vapaasta niin siitähän kaikki oman parisuhteen puolesta pelkäävät älähtävät. Mutta miksi pelätä, jos avioliitossa on kaikki kunnossa? Sitten on niitä, jotka toitottavat, että heille on tärkeää että kumppani on heidän kanssaan rakkaudesta ja hyvistä tunteista, mutta jos omalle kohdalle osuukin niin sitten sillä ei enää olekaan väliä vaan se kumppani halutaan pitää kynsin hampain siinä liitossa, vaikka kumppani ei rakastaisikaan. Kumppanin ei haluta lähtevän, mutta kuitenkin häntä pidetään huonona ihmisenä kun hänellä on tunteita johonkin toiseen ihmiseen. Ja se toinen ihminen vasta hirviö onkin jos tykkää tuosta toisesta, josta oma kumppani ei ole vaikka pitkään aikaan piitannut, mutta nyt kiinnostaa kun karkkia ollaan viemässä pois. Miettikäähän nyt, että täällä vaatimukset ovat sitä tasoa, että kukaan ei voi toimia oikein ja kunnollisesti, vaikka miten toimisi. Eikä täällä moni todellakaan keskustele vaan hyökkää, ivaa, pilkkaa ja syöksee omaa pahaa oloa, että ei muutakuin vittumaisempaa Uuutta Vuotta 2018 palstalle.
Olet oikeassa, juuri noin useimmat täällä toimivat. Huvittavinta on, että moni ei näytä suin surmin kykenevän edes tunnustamaan noin toimivansa. Ja sitten sitä ollaan olevinaan niin hyviä ihmisiä että. Menetyksen pelko, itsekkyys, moralismi, saavuttamattomat unelmat, siinäpä polttoaineita useimmilla. Eikä pysty olemaan ihminen ihmiselle, ettei vaan oma etu missään kärsisi.
Jos puolisoni rakastuisi johonkin toiseen, toivoisin vain rehellisyyttä asiasta. Mietittäisiin yhdessä, kuinka jatketaan vai lähdetäänkö eri teille. Jos tietäisin, että hänelle olisi luvassa jotain parempaa tai uutta ja hän haluaisi mennä, antaisin hänen mennä. Ainakin pysähtyneisyys olisi lopultakin ohi. Mutta toisaalta, minähän olenkin ikäväpalstalla...
Näin uuden vuoden lupauksenani lupaan, että tämä oli viimeinen viestiketjuni tästä aiheesta tänne. Pahoitteluni. Olen tainnut hieman trollata viime päivinä, mutta älkää huoliko - eiköhän tänne jälleen eksy joku onnettomasti varattuun rakastunut, jota voitte moralisoida niin ei aika käy pitkäksi.
Se sähköposti, mitä täälläkin on niin suuresti paheksuttu, oli kuitenkin eräänlainen vedenjakaja, jota monikaan ei näytä ymmärtävän. Ystävä oli jotain mitä hän sanoi minun olevan pari vuotta sitten ja minä kunnioitin sitä, yritin elää sen mukaan, mutta huomasinkin, etteivät voimat enää riitä, tunteet eivät sammu, ja tämä kahden vuoden kamppailu heijastui myös kirjoituksina tänne.
Ette voi edes ymmärtää miten vapauttavalta se tuntui vihdoinkin kertoa, että hei, rakastan sinua yhä ja minuun sattuu olla vain ystävä kanssasi, joten on parempi ettemme enää näe kuin hyvin harvoin. En usko, että tulen koskaan rakastamaan ketään tällä tapaa ja näin suuresti ja silti se oli sanottava. Ehkä joku minua vahvempi olisi sanonut sen jo silloin kaksi vuotta sitten, mutta en ole täydellinen ihminen, en osannut luovuttaa.
Niin moni täällä esittää toisinaan toiveita siitä, että voisi olla edes kaveri sen kaivatun kanssa, mutta ette te oikeasti edes ymmärrä mitä pyydätte, sillä se toive aina sisältää tausta-ajatuksen siitä, että kaveruuden myötä asiat kehittyisivät joksikin syvemmäksikin ja päätyisitte yhteen. Mutta mitä jos näin ei käykään? Miten pitkälle olette valmiita ruoskimaan itseänne ja katsomaan vierestä, kun toinen elää elämäänsä eteenpäin? Miltä se tuntuu kun se tunne ja voima, joka ensin vaikutti kantavan teitä eteenpäin ja nostavan korkeuksiin alkaakin muuttua sisäänpäin kääntyväksi spiraaliksi, joka tulee tuhoamaan jos sitä ei pysäytä, että henkeänne pidätellen elätte niitä hetkiä varten kun näette ja joka päivä toivotte jotain muutosta, jotain ihmettä, joka muuttaisi tilanteen sellaiseksi kuin toivotte?
Joka on joskus kokenut yksipuolisen rakkauden voi tietää miltä varattuun rakastuminen tuntuu, mutta monien mielestä vain toinen näistä on väärin ja toinen valitettavan surullista. Minusta ne ovat surullisia molemmat, mutta eivät väärin, sillä en pidä rakkautta rikoksena, josta voi tuomita, sillä sitä ei voi hallita, tai jos joku hallitsee niin hän lienee jumalaakin suurempi mies tai nainen.
Viimeisestä kappaleesta olen samaa mieltä, mutta tuon kaveruuden suhteen olen eri linjoilla. Olen kokenut molemmat, sen ettei olla juuri missään tekemisissä ja sen kaveruuden kaivattuun henkilöön.
Aiemmin yhden ihmisen "unohdin" sen kaveruuden myötä. Nykyisin olemme harvoin tekemisissä, mutta tavallaan silti hyviä ystäviä aina, eikä mitään kaipausta ole. Toinen on kinkkisempi. Kaikki jäi tavallaan kesken ja olisin aktiivisemman kaveruuden myötä ehkä pystynyt paremmin käsittelemään tunteeni häneen ja ehkä saanut selville myös hänen ajatuksensa. Kaikki jäi kuitenkin sekavaan vaiheeseen enkä saa rauhaa. Voin sanoa, että aikakaan ei yksin muuta tilannetta. Se vain pahentaa, koska se lisää epätietoisuutta. Ainoa asia mikä auttaa, on muihin asioihin keskittyminen elämässä, mutta sekin vain sysää tämän siksi aikaa sivuun, ja heti kun elämässä on tilaa tai aukko, vaivaa asia taas.
Kaipaan tuota ihmistä tällä hetkellä juurikin kaveriksi, mutta jos olisimme tekemisissä, en tiedä mihin suuntaan tunteeni menisivät. Ehkä se suurin ongelma tässä on juuri epätietoisuus omista ja toisen tunteista. Haluaisin vain tietää ja luultavasti elämä jatkuisi joka tapauksessa entisellään, koska molemmat varattuja, eikä ainakaan itselläni ole tarvetta muuttaa tilannetta. Hän on silti mulle jotain niin spesiaalia, että haluaisin pitää hänet jollain lailla lähelläni, jos hän vain ajattelee samoin. Pidän hänestä kovasti ihmisenä, mutta en tällä hetkellä tiedä, onko siinä jotain enemmän vai ei. Oli tilanne mikä hyvänsä, voisin saavuttaa rauhan, jos vain tietäisin.
En ole rakastunut varattuun naiseen mutta tiedän sen koko sydäntä ja sielua raastavan tunteen kun ei voi saada rakastamaansa koska yksipuolinen tunne, yrittäny päästä pois tunteesta ei vaan ole laantunut, en uskonut ennen että voi rakastua näin, nyt uskon ja se on raastavaa että minun piti se näin saada selville ja tämä kunnolla rakastuminen tapahtui vasta tässä iässä vaikka on aiempia suhteita ollut en ole koskaan näin tuntenut.
Kaiketi se riippuu tunteiden voimakkuudestakin? Olen aina jotenkin ollut sellainen, että ihastun hyvin harvoin, mutta aina hyvin syvästi ja tunteet eivät oikein koskaan pääty hiipumalla, vaan sillä että sydämeni särkyy, hyvin pahastikin, ja suren useamman vuoden vielä sen jälkeen.
Olo on kieltämättä hieman surullinen tälläkin hetkellä, mutta sille ei oikein voi mitään. Katselin tuossa yhtä kuvaa yhteisen harrastuksen piiristä ja mietin miten paljon haluaisinkaan hehkuttaa sitä hänelle, mutta en voi.
Ei uskoisi että eletään kohta jo 2018-luvulla,
palstakirjoitusten perusteella luulisi että jollakin 1800 luvulla, näitä henkisesti sairaita päästelee palstalla omaa pahoinvointiaan aloittajan "niskaan", katkeraa kalkkia, pahansuopaisuutta,
hankkikaa oma elämä, ai niin se taitaa olla mahdotonta tuollaisella luonteella ;)