Loppuvuoden läheisyys muistuttaa kuluneen vuoden räsymattoraitaisista tapahtumista ja tunnelmista. Kun valmistaudun jouluun, kirjoitan ylös niin joulun ruokahankintalistaa kuin myös saldoja merkittävistä elämäntapahtumista kuluneen vuoden ajalta.
Tuntuu, että on ollut liian monet hautajaiset, onneksi on ollut myös muutamat häät. Hääparille toivon tahtoa kunnioittaa toinen toistaan myös niinä aamuina, kun pihatien lätäköt ritisevät jäisinä ja sydäntä paleltaa. Avioliitto on kuin aallon liike; aallon pohjalta nousua aallon harjalle – ja siinä välissä voimia antavaa tyventä. Evankeliumin avulla paleleva sydän lämpiää ja tulee turvallinen olo. Ja kaiken saa ottaa vastaan yhdessä. Nyt ja aina. Haluaisin sanoa lohdutuksen sanoja heille, jotka menettivät rakkaansa; uskovaisen osa on kaikesta huolimatta hyvä. Ikävään rukoilen voimia läheisille: puolisonsa, isänsä, poikansa tai ystävänsä menettäneille.
Vuoden aikana sulloin matkalaukkuja kiinni useampaankin otteeseen. Kalenterikuukausia kirkastivat lyhytlomat mökillä ja suurkaupungeissa, meren äärellä ja jylhissä vuoristomaisemissa. Mieleenpainuvin oli sittenkin se hetki, kun ladoin matkalaukkuja kuusin kappalein ulko-oven läheisyyteen – oli kotimaahan paluun hetki. Kotiin. Muistan, miten hiljaista oli metsässä ja veden äärellä keskellä Hämettä loppukesän mustikkametsikössä. Mieltä hivelevän rauhallista, hiljaisempaa kuin koskaan ennen. Miten makealta maistuivat loppukesän kotimaiset mansikat ja muut marjat – minulle kesän ensimmäiset suomalaiset marjat. Ja kun samantien saimme jalansijan arjesta uudella asuinalueella Suomessa, tuli tunne kuin Amerikan aika olisikin ollut pitkää ja taianomaista unta.
Vuosi sisälsi yhden lapsemme opiston päättäjäisjuhlat, jonne emme päässeet. Se sisälsi myös toisen lapsen opiston aloituksen, kotiväen leirin ja kauniin joulujuhlan, joka on koskettanut joka kerta aivan erityisen pysäyttävällä tavalla joulun sanoman ääreen. Tapahtumat rauhanyhdistyksillä, leirikeskuksessa ja opistoilla lahjoittivat vuoden aikana elämään uusia ihmisiä; toisia, joiden kanssa tiemme kohtasivat vain hyvin hetkellisesti mutta silti merkitsevästi ja toisia, joiden kanssa on lähtenyt itämään ystävyyden verso.
Vuoteen on mahtunut odotuksen onnea ja inhimillistä ikävää. Kulunut syksy on kuullut onnellisen pulppuavaa naurua, mutta myös yön hiljaisten tuntien nyyhkytystä. Kasvukivut ovat vaivanneet paitsi perheen lasta, myös minua, ajoittain neuvotonta ja ymmällään olevaa äitiä. Kotimme seinien sisällä on kinattu ja sovittu, pahoitettu mieltä ja korjattu. Elämän kaikki värit kulkevat arjessa ja juhlassa matkassamme mukana. Ei se olisi räsymattokaan räsymatto ilman toistuvasti vaihtuvia värejä.
Tuntuu, että on ollut liian monet hautajaiset, onneksi on ollut myös muutamat häät. Hääparille toivon tahtoa kunnioittaa toinen toistaan myös niinä aamuina, kun pihatien lätäköt ritisevät jäisinä ja sydäntä paleltaa. Avioliitto on kuin aallon liike; aallon pohjalta nousua aallon harjalle – ja siinä välissä voimia antavaa tyventä. Evankeliumin avulla paleleva sydän lämpiää ja tulee turvallinen olo. Ja kaiken saa ottaa vastaan yhdessä. Nyt ja aina. Haluaisin sanoa lohdutuksen sanoja heille, jotka menettivät rakkaansa; uskovaisen osa on kaikesta huolimatta hyvä. Ikävään rukoilen voimia läheisille: puolisonsa, isänsä, poikansa tai ystävänsä menettäneille.
Vuoden aikana sulloin matkalaukkuja kiinni useampaankin otteeseen. Kalenterikuukausia kirkastivat lyhytlomat mökillä ja suurkaupungeissa, meren äärellä ja jylhissä vuoristomaisemissa. Mieleenpainuvin oli sittenkin se hetki, kun ladoin matkalaukkuja kuusin kappalein ulko-oven läheisyyteen – oli kotimaahan paluun hetki. Kotiin. Muistan, miten hiljaista oli metsässä ja veden äärellä keskellä Hämettä loppukesän mustikkametsikössä. Mieltä hivelevän rauhallista, hiljaisempaa kuin koskaan ennen. Miten makealta maistuivat loppukesän kotimaiset mansikat ja muut marjat – minulle kesän ensimmäiset suomalaiset marjat. Ja kun samantien saimme jalansijan arjesta uudella asuinalueella Suomessa, tuli tunne kuin Amerikan aika olisikin ollut pitkää ja taianomaista unta.
Vuosi sisälsi yhden lapsemme opiston päättäjäisjuhlat, jonne emme päässeet. Se sisälsi myös toisen lapsen opiston aloituksen, kotiväen leirin ja kauniin joulujuhlan, joka on koskettanut joka kerta aivan erityisen pysäyttävällä tavalla joulun sanoman ääreen. Tapahtumat rauhanyhdistyksillä, leirikeskuksessa ja opistoilla lahjoittivat vuoden aikana elämään uusia ihmisiä; toisia, joiden kanssa tiemme kohtasivat vain hyvin hetkellisesti mutta silti merkitsevästi ja toisia, joiden kanssa on lähtenyt itämään ystävyyden verso.
Vuoteen on mahtunut odotuksen onnea ja inhimillistä ikävää. Kulunut syksy on kuullut onnellisen pulppuavaa naurua, mutta myös yön hiljaisten tuntien nyyhkytystä. Kasvukivut ovat vaivanneet paitsi perheen lasta, myös minua, ajoittain neuvotonta ja ymmällään olevaa äitiä. Kotimme seinien sisällä on kinattu ja sovittu, pahoitettu mieltä ja korjattu. Elämän kaikki värit kulkevat arjessa ja juhlassa matkassamme mukana. Ei se olisi räsymattokaan räsymatto ilman toistuvasti vaihtuvia värejä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.