Outo kriteeri treffien onnistumiselle

Samaa miettinyt. Viime kesänä kävi yhden kohtaamani miehen kans niin että hieman posket punoittaen ja outoa sähköä kipinöiden osasimme vaan katsoa toisiamme silmiin. Ei osattu sanoa mitään. Pari viikkoa meni toipuessa tuosta sähköisyydestä ja sama hiljainen sanaton sähköisyys jatkui kun toistamiseen kohtasimme.

Samalla tajusin mitä aiemmista kohtaamisista miesten kans oli puuttunut. Oli puhuttu ja ollut paljon ajatusten vaihtoa - toki hauskaa ja hyvää ajanvietettä tällainen mutta sanattomaksi ei ollut saanut kukaan.

Teillä on hyviä pointteja, mutta tuo tultiin hyvin juttuun taitaa olla sellainen lyhyt yleisheitto silloin kun tällit menee kaikenkaikkiaan kivasti. Kannattaa myös miettiä sitä että jotkut ovat ensinäkemisellä hyvinkin varovaisia ja vasta tunnustelevat tilannetta, kun joku muu tyyppi saattaa laittaa ihan kaikki kudit peliin heti kärkeen, jolloin ensimäkeminen ei vielä älyttömästi toisesta kerro. Toki se silti saattaa riittää.

Kuinkahan kauan sitä voi tapailla tällaista "varovaista" tyyppiä, joka ei itse tee ikinä mitään aloitetta tai sano mitään nättiä. Kuitenkin antaa ymmärtää, että haluaa tapailla. Nainen kyllä tykkäisi hyväksyvistä sanoista ja halauksista. Jos tuntee, että rivien välissä on aina jokin moite, nii tuskin sieltä kipinää ikinä nousee, vaikka miten ihmisestä tykkäisi.

Naisena säikähdän jos ekoilla tai tokilla treffeillä mies alkaa sanailla tuntemuksiaan. Ylipäätään tunteista puhuminen on jotain 60- tai 70-luvun psykologista herännäisyyttä, jota en kaipaa.
Kiitos kaikille niille jotka ei moista palturia enää usko. Se on sivistymätöntä ja turhaa puhua tunteista. Aistiihan ja tajuaahan sen tollompikin sanattomasti onko kipinää vai ei ole. Se on sensitiivistä älykkyyttä.

Sama vanhanaikaisuus vallitsee siinä miten suhtaudutaan eroon. Olin hieman yllättynyt kun kuulin että edelleen löytyy ihmisiä jotka suree ja riutuu eron takia. Eikös se ero ole elämäntapahtuma, jota voi jopa juhlistaa yhdessä.

Minulla ainakin on tunteet. Ja tykkään, jos niistä puhutaan. Se vahvistaa suhdetta. En voi olla ihmisen kanssa, josta en tiedä, että mitä se tykkää minusta. Sama kuin olisi puupökkelön kanssa. Ja eroa saa itkeä. Se on tutkitusti yhtä iso trauma kuin läheisen kuolema. Onko tämä maailma taas menossa siihen, että "tosi mies ei itke" ja muuta skeidaa. Jos on tunteet, niin turha niitä on padota. Räjähtää jossakin kohtaa kuin painekattila. Ja alkuperäiseen pohdintaan.. Onnistuneita treffejä on niin monenlaisia. Pääasia kai, että molemmille jää hyvä fiilis.