Onko ihmisistä tullut hirviöitä?

Olen asunut nykyisessä asunnossani viihtyisällä, ns. "vähän paremmalla alueella" kohta kymmenen vuotta. Tänä aikana en ole tutustunut yhteenkään naapuriin ja jos nyt olen ihan rehellinen, niin en ehkä välttämättä haluakaan. Jotenkin se olotila mikä välittyy siitä, etten ole "samanarvoinen" heijastuu vaan niin selkeästi läpi. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi "mahkuja" olla samanlainen. Minulla on kaksi tutkintoa, mutta en ole ollut töissä kymmeneen vuoteen, täysin minusta riippumattomista syistä. Töitä olen kyllä yrittänyt hakea ja tehnyt enemmän ilmaista työtä kuin laki sallii. Enää en kyllä tee, koska mitään hyötyä siitä ei ole minulle seurannut, korkeintaan haittoja ja olen joutunut osaksi konflikteja.

Tietysti se, että rahat ovat tosi tiukilla, hankaloittaa elämää monella tavoin. "Sosialistihuoran" leima satuttaa jo itsessään todella syvästi ja vie ne viimeisetkin jaksamisen ja mahdollisuuksien rippeet elämästä. Asuntoni esimerkiksi kaipaisi uudistusta, koska se on täysin rempallaan ja häpeän itseäni syvästi sen kautta. Yritän jaksaa siivota sen minkä pystyn, mutta tulos ei tunnu näkyvän missään. En saa edes omasta kodista viihtyisää paikkaa. Olen myynyt kaiken mahdollisen, mutten silti uskalla luopua monista tavaroista, koska rahat ovat tiukilla ja saatan tarvita niitä joskus. Ja monesti olen pelastanut tilanteen sillä, että olen tarvinnutkin. Tämä tilanne ei ole siis jäänyt väliaikaiseksi, niin kuin luulin vaan jämähtänyt ns. päälle, koska yrittäminen ei ole minua auttanut. Mikään julkinen taho ei myöskään ole pystynyt antamaan mitään uusia järkeviä neuvoja. Välillä tuntuu, että julkisten organisaatioiden tehtävä on korkeintaan pitää kurjuutta yllä. Ja jos julkisten organisaatioiden tehtävä on vain pitää sitä yllä, niin yksityisten ihmisten tehtävä on repiä se loppukin alas.

Itse olen ollut ihminen, joka haluaa nähdä mahdollisuuksia ja mielellään vielä yhteisöllisellä tasolla. Kukaan ei pärjää yksin. Väärien ihmisten kanssa ei silti pidä lyöttäytyä yhteen. 98% ihmisistä kun vaan haluaa käyttää hyväksi ja näitä ihmisiä on mun elämässä ollut enemmän kuin tarpeeksi. Kaikkein pahimmalta tuntuu nykyisen hallituksen politiikka, joka ei lupaa mitään toivoa eikä ulospääsyä tästä jo muutenkin pitkään kestäneestä ummehtuneesta tilanteesta. Jotenkin se kuori, mikä muilla ihmisillä tuntuu olevan ympärillään, on sietämättömän ylimielinen ja koppava. Mulla on kyllä kavereita, jotka ovat samaa mieltä, mutta eihän se tosiasioita tai näitä ihmisiä muuta. Ihan kuin se, että on vain sattunut saamaan hyvän työpaikan tai syntymään kultalusikka suussa antaisi oikeuden moittia niitä, joilla ei ole sama tilanne.

Olenko ainoa, jonka mielestä ihmisistä on kadonnut kaikenlainen hyväntahtoisuus viimeisen kymmenen vuoden aikana? Ja siis tiedättekö - itse inhoan yli kaiken sitä, että täytyy olla jatkuvasti pyytämässä apua, varsinkaan kun mitään oikeita ratkaisuja ei mistään saa, mutta olisiko kuitenkin ihan asiallista, että ei nyt ainakaan ylenkatsota (lue: oksenneta siihen päälle tai muuten osoiteta avoimesti halvennusta?) Ja kun sellainen vuorovaikutteisuus on asia, joka kasvaa kasvamistaa, eli mitä enemmän saat osaksesi negatiivisuutta, sitä vähemmän jaksat olla itse positiivinen ja päin vastoin.

Olen oikeasti alkanut ajatella, että paras asia mitä voin oikeastaan tehdä, on linnoittautua täysin tänne mun loukkoon neljän seinän sisälle niin etten vain ole koskaan haitaksi kellekään, enkä varmasti pilaa kenenkään päivää näyttäytymällä ulkosalla. Enkä nyt ainakaan netissä! Facen kaupunkiosaryhmät on ihan pahinta mahdollista myrkkyä ikinä! Vielä kymmenen vuotta sitten en todellakaan ajatellut näin, vaan sosiaalisuus oli elämän suola ja ovesta uloslähteminen tiesi aina uutta mahdollisuutta. Ihan helpolla en ole siis tähän ajatusmaailmaan "ajautunut". Ja joo, kaikenlaiset terapiat ja lääkityksetkin on kyllä jo aikoinaan kokeiltu ja niiden seurauksenahan juuri tässä tilanteessa olen :( Enää en edes harkitse, koska ilman niitä pysyn edes jotenkin järjissä ja pinnalla. Näitä on siis turha ehdottaa ratkaisuksi!

Piste ii:n päälle on äiti, joka aina toisinaan tulee haukkumaan täysin lyttyyn ja vertaamaan siskoon, jolla "on se koko paketti". Olen vain täysi pettymys ja täysi luuseri :(

Miten tällaisia hirviöitä vastaan jaksaa taistella vuodesta toiseen?